The Lighthouse (2022)
The Lighthouse 2019 Ohjannut: Robert Eggers Kirjoittanut: Robert Eggers, Max Eggers
Ephraim Winslow saa pestin autiosaaren majakanvartija Thomas Waken avustajana. Heti työn alettua Winslow huomaa Waken olevan hyvin omituinen johtaja. Tämä kannustaa nuorempaa työntekijäänsä juomaan alkoholia töissä, eikö suostu päästämään häntä ylös majakan valon luokse. Saarella muusta maailmasta eristäytyneet miehet alkavat vihata toisiaan ja Winslow huomaa joka päivän olevan edellistä omituisempi. Ajan taju katoaa hänen ja Waken tapellessa viikkojen läpi.
Robert Eggersin ensimmäinen pitkä elokuva, The Witch, teki minusta kauhugenren ystävän, jonka seurauksena innostuin heti kun kuulin miehen uudesta elokuvasta. Positiiviset arvostelutkin surrealistisesta uutuudesta auttoivat hypeäni kasvamaan. Ja kun elokuva tuli Suomen teattereihin, ryntäsin sitä heti katsomaan. The Lighthouse olikin yksi vuoden 2019 parhaita elokuvia ja nyt kun katsoin sen Eggersin seuraavaa elokuvaa odotellessa uudestaan, voin ilolla sanoa sen toimivan edelleen erinomaisesti.
Lähdetään liikkeelle The Lighthousen visuaalisesta maailmasta. Musta-valkoisena vanhanaikaiseen neliöön kuvattu elokuva näyttää aivan uskomattoman hyvälle. Voimakkaat valojen ja varjojen luomat kontrastit yhdistettynä tarkkoihin, valokuvauksellisiin sommitelmiin luovat todella vaikuttavia otoksia. Elokuvan kamera liikkuu todella tarkoituksen mukaisesti. Tarvittaessa se pysyy paikallaan ja tarvittaessa se lipuu hahmojen liikkeiden mukana pitäen aina katsojan huomion oikeassa paikassa.
Tyylillään ohjaaja Robert Eggers ja kuvaaja Jarin Blaschke tuovat elokuvan niin lähelle 1890-lukua kuin vain kehtaavat. Tavoitteena on selvästi luoda näin mahdollisimman ajalle autenttinen teos, hyödyntäen kuitenkin myös nykyaikaista tietoa ja cinemaattista tarinan kerrontaa. Totta kai on myös selvää ettei 1890-luvulla vielä ollut synkronisoitua ääntä elokuvissa. Mutta Eggersin päätös olla menemättä mykkäelokuvaan asti on oikea. Silloin emme nimittäin saisi nauttia elokuvan muhkeasta kielenkäytöstä.
Kuten aikaisemmassa pitkässä elokuvassaan, myös The Lighthousessa Eggers on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman aikaan kuuluvaa dialogia. Ja jälleen kerran hän onnistuu siinä erinomaisesti. Hahmojen, erityisesti Thomas Waken, "merimiesenglanti" on paksua ja mahtipontista. Siinä on teatraalisuutta joka kuitenkin vetää katsojaa puoleensa kuin seireenien laulu. Jälleen kerran Eggers tasapainottelee erinomaisesti sen ymmärrettävyyden kanssa, pitäen huolen ettei katsoja eksy kielen iän vuoksi tarinasta pois.
Kieltä on lausumassa elokuvan kaksi huippuluokan tähteä, Robert Pattinson Eiphram Winslown roolissa ja Willem Dafoe Thomas Wakenä. Pattinsonin ja Dafoen keskeinen kemia on mehukkaan dramaattinen. He pallottelevat hahmojensa sekalaisia tunteita toisiaan kohtaan erinomaisella tavalla. Välillä heidän vihansa toisiaan kohtaan suorastaan järkyttää ja välillä heidän ystävyytensä on jopa kaunista. Molemmat lausuvat upeaa 1890-luvun englantia erinomaisesti, mutta Dafoe vie sen huippuunsa. Hänen julistuksensa elokuvassa opettaa mitä kiroaminen kirjaimellisesti tarkoittaa. Dafoe jylisee kuin ukkonen ja Pattinson vastaa siihen upean herkällä turhautumisella.
The Lighthousen genre on ehkä kiistanalainen joissain piireissä, mutta itse näen sen kuitenkin kauhuna. Hyvin omituisena ja surrealistisena sellaisena. Robert Eggers luo erinomaisen kaoottista tunnelmaa läpi elokuvan. Hän ei turvaudu perinteiseen säikäyttelyyn, eikä edes jännitteen rakentamiseen. Sen sijaan hän näyttää katsojille erittäin epämääräistä ja häiritsevän oloista kuvamateriaalia. Tapa jolla hän ohjaa leikkaajansa Louise Fordia hyppimään kuvista toiseen saa elokuvan tuntumaan painajaisunelta. Kauhu syntyy siitä tunteesta kun elokuvan hahmot eivät itsekään ymmärrä mitä näkevät ja alkavat ajautua hulluuden partaalle varsin perinteisessä mielessä.
Välähdykset merenneidoista, yksisilmäisestä lokista ja majakan salaisuuksista kaikki jatkavat katsojien hämmentämistä. Elokuva ei turhaan selittele mistä on kyse vaan antaa katsojan itsensä tehdä omat tulkintansa. Toki varmasti 1890-luvun ja symboliikan tuntemuksesta voi olla apua, mutta itseltäni sellaista tietoa ei löydy. Vaan siitä huolimatta elokuvan leikkaus, kuvaus, roolisuoritukset ja musiikki tekevät siitä todella immersiivisen tapauksen.
The Lighthousen musiikkia varten Eggers liittäytyi jälleen yhteen The Witchistä tutun Mark Korvenin kanssa. Korven antaa elokuvalle erinomaisen ja kuvastoon sopivalla tavalla häiriintyneen äänimaailman. Perinteisiä sävellyksiä on elokuvassa varsin vähän, mutta ne auttavat nostamaan kaaoksen tuntua ja karmivaa ilmapiiriä. Osassa elokuvaa musiikkina toimii vain sumutorvi jonka häiriintynyt humina varoittaa tulevasta sekasorrosta. Musiikki sekoittuu myös loistavalla tavalla osaksi elokuvan muuta maailmaa. Ukkosen jyrinä, sateen ropina, aaltojen humina ja lokkien kirkaisujen kaltaiset luonnon voimat kääntyvät elokuvassa yliluonnolliseksi hyökkäykseksi aisteja vastaan.
Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? The Lighthouse ei ole elokuva joka kertoo perinteisen selkän tarinan alusta loppuun. Sen päähenkilöt eivät ole luotettavia ja ailahtelevat tunteesta toiseen miten sattuu. Kerronta tuntuu hyvin surrealistiselta, siltä kuin millään ei kuuluisikaan olla merkitystä. Mutta luonnollisesti ihmisluonto pyrkii sellaista löytämään. Myös minulla on omia ajatuksiani siitä mistä The Lighthousessa voisi olla oikeasti kyse.
Ensimmäinen ja kenties helpoin asia nähdä elokuvassa on eristys. Muusta maailmassa erossa oleva kaksikko alkaa seota sosiaalisten suhteiden puutoksen vuoksi. Työn lisäksi saarella ei ole myöskään mitään virikkeitä viihdyttämään heitä. Niinpä he voivat turvautua vain toisiinsa tässä asiassa. Ja koska he ovat molemmat syvästi viallisia ihmisiä, ei tästä tietenkään tule mitään. Jatkuvasti kurjissa oloissa saman ihmisen kanssa rämpiminen saa heidän heikot puolensa räjähtämään. Elokuvassa heidän tappelunsa ja riehansa eskaloituvat eskaloitumistaan aina traagiseen loppuun asti.
Lisäksi mietin paljon sitä miten kyseessä on tosiaan kaksi patriarkaatissa kasvanutta miestä. Saarella ei ole heidän egojaan tai arvomaailmaansa haastamassa ketään muita. Erityisesti vanhempi Wake tuntuu rypevän perinteisessä toksisessa maskuliinisuudessa. Heti alussa hänelle on tärkeä näyttää nuoremmalle miehelle tämän paikka hierarkiassa. Hän myös tuntuu vaativan samaa myrkyllisyyttä tältä kuin itseltään. Wake käskee Winslowtakin ryyppäämään työajalla, kieltää tätä jakamasta yksiyisiäasioitaan ja nauraa tälle tämän itkiessä. Jatkuvasti hän myös puhuu siitä miten meri ja majakka ovat ihmisnaisia parempia rakastajia.
Winslow ei tietenkään voi sietää tapaa jolla Wake häntä kohtelee. Mutta ei ole kyse siitä, että vanhempi mies olisi liian konservatiivinen arvoiltaan, vaan nimenomaan siitä että rääkki tekee kipeää hänen egolleen. Opimme että hänellä on aiemminkin ollut ongelmia auktoriteettien kanssa ja tilaisuuden tullen hän haluaa vain kääntää asiat päälaelleen. Winslow myös jatkuvasti tekee Waken käskyjen vastaisesti, usein katastrofaalisin seurauksin. Tästä vahvimpana esimerkkinä lokin surmaaminen.
Elokuvalla on myös todella hämärtynyt tapa suhtautua seksuaalisuuteen. Winslow löytää patjastaan pienen merenneitopatsaan. Hän sitten ravaa viikkojen aikana vajassa masturboimassa tätä patsasta samalla hiplaten. Winslow alkaa lisäksi nähdä unia merenneidoista. Samaan aikaan Wake majakan valon luona aina riisuu vaatteensa ja kun Winslow sinne tirkistää näkee hän jonkinlaisen nesteen valuvan sieltä alas. Totta puhuen minun on hyvin vaikea sanoa mistä kaikesta tässäkin on kyse.
Yritän sitoa tätä näkemiini eristyksen ja maskuliinisuuden teemoihin. Kenties hierarkian huipulla olevalle Wakelle kuuluu hänen omien sääntöjensä mukaan myös salainen nautinto jota majakanvalo tarjoaa. Ehkä hän kokee olevansa tämän kanssa monogamisessa suhteessa ja mustasukkaisesti kieltäytyy jakamasta tätä. Tämä sitten aiheuttaisi kateellisen Winslown purkamaan omat halunsa piilossa sekalaisten fantasioiden keskellä. Mielenkiintoinen on myös hetki jolloin kaksikko melkein suutelee. Tämän huomatessaan Winslow mielummin alkaa taas tapella Waken kanssa. Ehkäpä fyyisinen läheisyys kahden miehen välillä olisi auttanut rikkomaan majakkaa vaanivan konservatiivisen kirouksen?
The Lighthouse on surrealistinen, karmiva, huvittava ja monitulkinnainen mestariteos. Siitä voi nauttia pinnallisin puolin erikoisena elokuvana tai sitä voi jäädä pohtimaan koko illaksi. Se näyttää ja kuulostaa upealta, ja sisältää huikeat roolisuoritukset Robert Pattinsonilta ja Willem Dafoelta.
Huikeaa on myös teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne! Oletteko nähneet The Lighthousen ja onko teillä omia tulkintoja elokuvasta? Kertokaa painettuanne peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Rakkautta ja Kunnioitusta kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti