Terrifier 3 (2024)

Terrifier 3

2024

Ohjannut ja kirjoittanut: Damien Leone

Pari vuotta sitten Terrifier 2 -niminen elokuva herätti paljon puhetta sosiaalisessa mediassa. Pienen budjetin viiltelyelokuva oli jättimenestys, kiitos tämän helposti tunnistettavan klovnihahmon ja ylitsepursuavan väkivallan. Itseäni tapaus ei mitenkään erityisesti kiinnostanut. Ainakaan tuohon aikaan väkivalta väkivallan vuoksi ei kiinnostanut minua taiteessa. Huomaan kuitenkin muuttuneeni hiukan jo kahdessa vuodessa. Olen kiinnostunut oman sietokykyni testaamisesta elokuvien väkivallan suhteen, mutta en ole tiennyt mistä aloittaa. Sitten sain tietää, että Terrifier 3 tulisi Tampereen Arthouse Cinema Niagaraan pressinäytökseen. Aikaisempia sarjan elokuvia katsomatta päätin lähteä kokeilemaan miten verisestä mätöstä onkaan kyse.

Art-klovni (David Howard Thornton) saattoi menettää päänsä, mutta mikäpä pahan tappaisi? Hänen naisystävänsä, Pieni kalpea tyttö Victoria Heyesin ruumiissa (Samantha Scaffidi) auttaa murhaajaa saamaan päänsä takaisin. Pariskunta riemuitsee jälleennäkimisestään, mutta päätyykin tästä huolimatta viiden vuoden koomaan. Artin pään leikannut Sienna Shaw (Lauren LaVera) pääsee tuolloin pois psykiatrisesta sairaalasta. Hänen on tarkoitus viettää iloinen joulu yhdessä veljensä Jonathanin (Elliott Fullam) kanssa serkkunsa Gabbien (Antonella Rose) luona. Viiden vuoden sairaalareissu ei kuitenkaan ole riittänyt Siennaa pääsemään eroon traumastaan. Eikä joulu myöskään tule olemaan kovinkaan hilpeä, sillä koomastaan herännyt, koston- ja verenhimoinen Art on päättänyt tehdä siitä mahdollisimman väkivaltaisen.

Verta ja suolenpätkiähän tästä elokuvasta tosiaan löytyy vaikka muille jaettavaksi. Ohjaaja-kirjoittaja Damien Leone tuntuu ottaneen puheet elokuviensa väkivaltaisuudesta mitä suurimpana kehuna tai ainakin selvästi nauttii suuresti ronskin kuvaston tuottamisesta. Terrifier 3 alkaa heti prologilla, jossa joulupukiksi naamioitunut Art-klovni paloittelee nelihenkisen ydinperheen kirveellä. Erityisesti aikuisten paloittelu näytetään armotta katsojille. Lasten kohdalla Leone sentään kääntää kameransa hetkeksi muualle, mutta ei hän heitäkään hengissä pidä. Myöskään katsojan ei tarvitse nähdä yksityiskohtaisesti Art-klovnin naisystävää masturboimassa veitselle. Se on ihan tarpeeksi ällöä jo pelkän ajatuksen tasolla.

Elokuvan murhakohtaukset tuntuvatkin toinen toistaan hurjemmilta, Leonen yrittäessä järkyttää katsojaa joka hetki enemmän ja enemmän. On vaikuttavaa nähdä miten häikäilemättömästi hän väkivaltaa kuvaakaan. En ole esimerkiksi ennen elokuvassa nähnyt näinkään selvästi kun murhaaja työntää moottorisahansa alastoman miehen takapuoleen. Elokuvan erikoistehosteista vastanneet taiteilijat ovat tehneet aivan loistavaa työtä meikatessaan näyttelijät ja rakentaessaan erilaisia proteeseja näitä murhia varten. Kirkkaan punainen veri, sekä sen värjäämät sisäelimet näyttävät juuri sopivan uskomattomilta, että katsoja voi sentään ottaa jotain etäisyyttä näkemäänsä hirveyteen. Joskin siinä vaiheessa kun naisen suuhun työnnetään valtava putki, joka sitten täytetään rotilla, ei siinä enää hirveästi auta muistuttaa kuinka kaikki ruudulla nähtävä on vain teeskentelyä.

Väkivalta on myös rakennettu osaksi Art-klovnin hahmoa ja tätä kautta itsessään syyksi sitä elokuvassa kuvata. Mykälle Artille väkivalta on hupaisa harrastus. Demonin lailla hän tuntuu saavansa kiksejä muiden satuttamisesta mahdollisimman kivuliain tavoin. Hän myös nauttii ihmisten provosoinnista, luoden skenaarioita joilla oikeuttaa väkivaltansa. David Howard Thornton esittää Artia Charlie Chaplinmaisella keveydellä, luoden hahmostaan todella erikoisen näyn. Omalaatuisen hymynsä ja miimikkomaisten eleidensä vuoksi Art alkaa tuntua melkeinpä lapsenomaiselta liikkeissään. Leone ja Thornton tuntuvatkin tätä kautta ymmärtäneen teatteriklovnin syvimmän ytimen. Kyseessä on hahmo joka reagoi kaikkeen täysillä ja toimii aina mielensä oikkujen mukaan, ilman juuri minkäänlaista pitemmän ajan suunnittelua.

On helppo kyseenalaistaa miten tarpeellisia osa Artin murhakohtauksista on elokuvan tarinan kannalta. Ainakin juonta palvovat katsojat, jotka luultavasti viihtyvät teatterin sijaan paremmin Wikipediassa, varmasti leikkaisivat osan kohtauksista pois. Esimerkiksi eihän se nyt ole oikeasti millään tavalla merkittävää nähdä mistä Art elokuvassa saa joulupukin asunsa. Nämä kohtaukset kuitenkin esittävät katsojille Artin luonnetta, tarjoten myös kaltaiselleni ensikertalaiselle selkeän kuvan klovnin mielenmaisemasta. Lisäksi väkivaltaiset murhat ovat nimenomaan yksi elokuvan vetonauloista. Juuri se vetää katsojat Terrifier 3:sta katsomaan.

Haluaako Damien Leone sanoa jotain syvempää esittämillään verikekkereillä vai onko katsojien järkytys ainoa motiivi elokuvalle? Critically Acclaimed Podcastissä Witney Seibold taisi ainakin Terrifier 3:sta arvostellessaan sanoa jotain siitä miten elokuva kommentoi nykyajan väkivaltaviihdettä pelkällä olemassaolollaan. Yksityiskohdat hänen arvostelustaan ovat jo vierähtäneet pois mielestäni, joten pahoittelen jos osa ajatuksista päätyykin hänen kanssaan samoiksi ilman reilua tunnustusta. Koitan muistaa laittaa kyseisen podcast-jakson alas kuvaukseen.

Ajatukseni matkaavat valintaan tehdä Terrifier-elokuvien todellisesta tähdestä ja antagonistista klovni. Pellet tottakai ovat koko olemassaolonsa ajan pelottaneet lähes yhtä paljon ihmisiä kuin ovat huvittaneetkin, mikä jo itsessään on syy sille, että ne ovat yleisiä kauhuelokuvien hirviöinä. Tämä trauma itsessään ei vielä tee klovnin käytöstä kovinkaan syvällistä. Mietin enemmän sitä, että klovni on ennen kaikkea esiintyjä. Oli sitten kyse teatterista, sirkuksesta tai lasten syntymäpäivistä, klovnit ovat paikalla viihdyttämässä yleisöään. Klovnin asettaminen tavallistakin verisemmän viiltelyelokuvan konnaksi on siis jo itsessään lausunto seuraamastamme viihteestä. Kukaan ei päädy vahingossa katsomaan ultraväkivaltaista Terrifieria sen enempää kuin sirkustakaan. Ihmiset maksavat saadakseen nähdä väkivaltaa, suu verenhimosta vaahdoten aivan kuten antiikin Rooman colosseumilla aikanaan.

Teatteriklovnin lapsen omaisuudessa on myös jotain viattomuutta, mitä Thorntonin performanssin miimisyys korostaa. Fiktiivisellä hahmolla ei todellisuudessa ole omaa tahtoa, vaan hän on vain ohjaajansa ja käsikirjoittajansa, sekä näyttelijänsä marionetti, joka kaupallisessa taiteessa tekee sen minkä tuottajat uskovat tuovan yleisön paikalle. Terrifier 3:n voi nähdä peilinä, joka nauraa katsojan omalle murhanhimolle.

Toisaalta elokuvan taustatarinaan liittyy protagonisti Siennan isän (Jason Patric), joka oli ammatiltaan sarjakuvataiteilija, joka piirsi tyttärelleen kuvan soturista, jonka miekalla Sienna lopulta Artin viime elokuvassa ilmeisesti päihitti. Tämä tuntuu osittain laittavan Terrifier 3:n osaksi sarjakuvagenreä, jossa ylivoimaiset, sitä parempaa väkivaltaa toteuttavat sankarit tarjoavat katsojien verenhimolle tyydytyksen. Terrifier 3:n kohdalla onkin vaikea sanoa miten tosissaan sarjakuvataiteilijaa ja tämän tytärtä (Luciana Elisa Quiñonez) kuvaavat kohtaukset on tarkoitus ottaa. Hahmoille ne tuntuvat kuitenkin täysin vilpittömiltä, eivätkä ne varsinaisesti nauratakaan, mutta on niitä myös vaikea kovin tosissaan ottaa. Kai Damien Leone sentään ymmärtää että on vähän outoa nähdä isä piirtämässä tyttärelleen lahjaksi juustokakkuinen tissibeibe, vaikka kuinka olisikin tarkoitus voimauttaa tyttöä hahmon haarniskan ja miekan kautta.

Sitten taas yksi sivuhahmo elokuvassa on tosirikospodcastaaja (Alexa Blair Robertson), joka fanittaa Siennaa ja Jonathania näiden kokeman trauman vuoksi. Hahmo tuntuu olevan paikalla nimenomaan Leonen kritiikkinä yleisölle, joka mehustelee todella tapahtuneilla murhilla ja hyväksikäyttävät todellisia uhreja ilman minkäänlaista todellista asiantuntijuutta. Tämä voidaan Leonelta nähdä kommenttina siitä, miten hänen väkivaltaakin väkivaltaisempi elokuvansa on kaikesta huolimatta vaaraton. Hänkin saattaa pääsääntöisesti tyydyttää yleisön murhanhimoa, mutta ainakin hänen tarinansa on puhdasta fiktiota. Voitte huviksenne arvata mitä podcastaajalle tapahtuu Terrifier 3:ssa.

Elokuvan varsinaisesta tarinasta, Siennan ja Artin uusintaottelusta ja sitä edeltävästä draamasta, minulla ei ole juurikaan sanottavaa. Kyseessä on aika peruskuvio, jossa Siennan sukulaiset pitävät tätä hulluna, lukuunottamatta nuorta Gabbie-serkkua, joka on aivan innoissaan toverinsa paluusta perheeseen. Sienna näkee Artin, mutta häntä ei uskota ja pian klovni kolkuttaakin jo ovelle. Juonikuvioissa itsessään ei ole mitään uutta, enkä usko että kukaan mitään kelvollisesti toteutettua perusmeininkiä ihmeellisempää kaipaakaan. Kukaan ei ole sen takia Terrifier 3:sta katsomassa, eikä Terrifier 3 ole sitä varten olemassa. Vähän paremmin rytmitetty se ehkä olisi voinut olla, sillä nyt elokuva 125 minuuttia tuntuvat turhan selvästi.

Terrifier 3 on sarjan maineen veroinen veren riemujuhla. Tällaiselle perus kauhuelokuvien ystävälle se toimii sopivana askeleena raaempaan kuvastoon. Damien Leone ei ujostele näyttää hirvittäviä murhia valkokankaallaan, vaikka lasten kohdalla saattaakin kameran hetkeksi siirtää muualle. Mutta eivät hekään sentään elossa selviä. David Howard Thornton on häikäilemättömän humoristinen ja kieroutuneen karmiva Art-klovnin roolissa, auttaen hahmoa matkalla merkittäväksi kauhuskenen ikoniksi. Muuten hahmot ja tarina ajavat lähinnä asiansa, mutta Leonelle tuntuu kuitenkin olevan temaattisesti enemmänkin tekeillään leffassaan.

Mitäs mieltä sinä olet Terrifier-elokuvista? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Voit myös tukea kanavaani YouTubessa painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somessa menoani voi seurata nimellä okuvakarju. Lisäksi olen mukana leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi -projekteissa. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!