We Live in Time (2024)
Ohjaaja John Crowley ei ole itselleni entuudestaan tuttu, enkä yleensä seuraa näyttelijöitä teatteriin, vaikka esimerkiksi Florence Pugh onkin yksi tämän hetken vaikuttavimmista tähdistä. Elokuva We Live in Time ei myöskään ole erityisemmin omissa somesyötteissäni erityisemmin herättänyt huomiota. Critically Acclaimed Podcastin Witney Seiboldin arvio teoksesta oli positiivinen, mutta ei minkäänlainen käsky käydä leffan kimppuun. Olisin siis luultavasti skipannut elokuvan kokonaan, mikäli se ei olisi tullut Tampereelle pressinäytökseen minulle sopivana päivänä. Ja no, olihan We Live in Time näkemisen arvoinen, jos nyt ei maailmaani sen kummemmin räjäyttänytkään.
Pugh ja Andrew Garfield tähdittävät elokuvaa Almut Brühlin ja Tobias Durandin rooleissa. Tarina kuvaa heidän yhteisen elämänsä söpöstä tapaamisesta Almutin kuolettavaan sairastumiseen. Matkalla muromies-Tobias ja huippukokki Almut kokevat parisuhteen ala- ja ylämäet heidän rakkautensa leimahtaessa nopeasti liekkeihin. Haasteita tulee eteen eroavien tulevaisuuden haaveiden takia, sekä sairauden mukana tulevien päätösten takia. Ennen kaikkea Almutin on päätettävä onko parempi elää täysiä kuusi kuukautta, vai kitua vuosi mahdollisen paranemisen toivossa ja Tobiaksen oltava valmis päätöksen kanssa elämään.
We Live in Timen merkittävin tapa erottua massasta on sen tapa kertoa tarinansa epälineaarisessa järjestyksessä. Heti alussa nähdään esimerkiksi miten Almut pärjäsi raskaana ja kuinka hän vuosia myöhemmin sai syöpädiagnoosinsa. Etukäteen saamani tieto Crowleyn ja kirjoittaja Nick Paynen valinnasta kuvata elokuva tällä tavalla helpotti varmasti siihen hyppäämistä. En nimittäin ainakaan itse havainnut selviä visuaalisia vihjeitä siitä mitä ajanjaksoa hahmojen elämästä milloinkin kuvattiin. Toki jossain vaiheessa kampaukset ja muut vihjeet auttavat, mutta pääasiassa Paynen käsikirjoitus pitää huolen siitä, että ajankohta tulee selväksi hahmojen välisistä suhteista. Tässä on onnistuttu hämmästyttävän hyvin. Koskaan ei tarvinnut jäädä ihmettelemään missä vaiheessa tarinassa oltiin. Vastaus oli aina luonnollisen oloisesti lähettyvillä.
Toimivuudesta huolimatta on tervettä kyseenalaistaa Crowleyn ja Paynen valinta tarinankerronnan tyyliin. Miksi We Live in Time oli kerrottava epälineaarisesti? Kyynikko minussa haluaa ensimmäisenä sanoa sen johtuvan siitä, että kerrottu tarina ei muuten eroaisi tarpeeksi massasta. Yleisö on nähnyt varmasti lukuisia elokuvia söpöistä pariskunnista, jotka sairaus erottaa liian aikaisessa vaiheessa. Ehkä vihje voi kuitenkin löytyä elokuvan aikaan viittaavasta nimestä?
Aikanaan paljon Doctor Whota katsoneena miettii väkisinkin kyseisen sarjan tapaa jatkuvasti selittää miten aika ei todellisuudessa ole jana vaan sotkuinen mössö. Jollain tavalla tähän sopii myös sairautta ja kuolemaa sivuavien teoksien teema elämän lyhyydestä ja siitä ilon ottamisesta. Perinteisen kronologian hylkääminen antaa We Live in Timelle tavan arvottaa eri elämän hetkiä uudella tavalla. Kenties Crowleyn ja Paynen tarkoitus onkin ollut kuvata Almutin ja Tobiaksen yhteinen elämä enemmänkin top10 -listan tavoin. Pariskunnan yhteisen taipaleen kohokohdat korostuvat tarinan loppupuolella, aiempien hetkien pohjustamina. Tämän vuoksi heidän ensimmäinen tapaaminenkin tragikoomisen vivahteensa kanssa saa uudenlaista tarkoitusta. Sen sijainti elokuvassa ei tunnu enää pelkältä sattumalta.
Toki hypoteesini Almutin ja Tobiaksen parisuhteen top-hetkistä ei ehkä aivan täydellisesti osu maaliin. Elokuvasta puuttuisi kokonaan jännite, jos kaikki ikävät asiat jäisivät teoksen alkuun. Tietyt konfliktit on pakko pitää elokuvan myöhemmissä hetkissä mukana, kokonaiskuvan eheyden säilyttämiseksi. Mielestäni elokuva tästä huolimatta onnistuu oikeuttamaan normaalista poikkeavan kerrontatyylinsä, jos sitä katsoja vaatii. Toki tyyli tyylin vuoksi on myös validi tapa tehdä taidetta.
Andrew Garfieldille ja Florence Pugh’lle We Live in Time on erinomainen mahdollisuus esitellä taitojaan draaman parissa. Molemmat ovat erittäin vahvassa vireessä läpi elokuvan. Crowleyn ohjaus luottaa näyttelijöidensä luontaiseen karismaan, antaen näille tilaa tuoda oma henkilökohtainen otteensa performansseihin. Garfieldin mökötys lähentelee jo ikonista statusta, harva tuntuu murjottavan ikävissä hetkissä yhtä onnistuneen kurjasti. Pugh taas saa Paynen dialogin laulamaan, samalla kun kuvastaa kuolemaa lähestyvän henkilön epätoivoa häikäisevällä itsevarmuudella. Kaksikon kemia toimii myös mainiosti läpi elokuvan jos nyt ei minkään In the Mood for Love tai Nuoren naisen muotokuvan kaltaisten romanttisten mestariteosten tasolle ylläkään. Eikä moista olisi reilua odottaakaan.
Garfieldin ja Pughin performansseja toki auttaa myös se, että heidän esittämänsä hahmonsa ovat moniulotteisia ja mainiosti rakennettuja henkilöitä. Katsojan on helppo nähdä mikä näissä kahdessa toisiaan viehättää. Almut on intohimoinen ja päättäväinen, Tobias lämmin ja turvallinen. Heillä on molemmilla myös heikkoutensa, jotka tuovat sopivaa kitkaa suhteeseen. Erityisesti pidin eräästä kohdassa jossa Tobias pyytää anteeksi mokaansa, mutta samalla myös oikeutetusti toteaa tulleensa itsekin loukatuksi. Pariskunnan välille on löytynyt mainio tasapaino, jonka vuoksi heitä on ilo kannusta.
Samaan aikaan muutama yksityiskohta näiden tarinassa pistää miettimään yleisiä tarinankerronnan trooppeja ja tarinan heteronormatiivisuutta. Esimerkiksi yksi alun ristiriita kaksikon välillä on ajatus lapsista. Tobias on alusta asti kiinnostunut tulemaan isäksi, siinä missä Almut on enemmän kiinnostunut koiran hankinnasta. Tottakai Almut lopulta kuitenkin päätyy raskaaksi. Myös se että biseksuaali Almut erosi aiemmesta naisystävästään samasta syystä tuntuu todella omituiselta yksityiskohdalta. Miten se sattuukin olemaan juuri mies jonka kanssa Almut voikin yhtäkkiä nähdä itsensä vanhempana? Ja miten se ylipäätänsä sattuukin olemaan aina nainen, joka muuttaa mielensä lastenhankinnan suhteen? Ja aina nimenomaan ollessaan se osapuoli joka lapsia haluaa?
Tottakai nämä ovat oikeita ilmiöitä, mutta tiedän myös että monille ihmisille, jotka eivät lapsia halua, on hyvin rasittavaa jatkuvasti kuulla miten he tulevat kyllä muuttamaan mielensä kun oikea mies sattuu paikalle. Olisi hyvä välillä nähdä teoksia, jotka ottavat huomioon myös toisenlaisen perspektiivin. Lapsettomuus valintana on kuitenkin aivan yhtä validi tapa elää elämäänsä kuin muutkin. On absurdia olettaa, että kaikki olisivat halukkaita ja kyvykkäitä elämään saman muotin mukaisesti.
We Live in Time on varsin toimiva pieni romanssi, joka muistuttaa elämän jokaisen hetken arvokkuudesta. Sen tapa kertoa tarinansa epälineaarisessa aikajärjestyksessä toimii mainiosti, tuoden tarinaan lisää mielenkiintoa ja ryhtiä. Andrew Garfield ja Florence Pugh toimivat erinomaisesti elokuvan johdossa. Tarina sortuu ylläpitämään tiettyjä heteronormatiivisia normeja, joka saattaa aiheuttaa turhautumista katsojissa. Romantiikan nälkäisille kyseessä on kuitenkin kelpo teos ja saattaa saada aikaan virkistävät itkutkin.
Kerro omat mietteesi tästä elokuvasta ja John Crowleyn aiemmista elokuvista. Myös suosikki roolisuorituksesi Garfieldiltä ja Pugh’lta kiinnostavat. Voit tukea kanavaani painamalla YouTubessa peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Kommentteja voit jättää niin Spotifyssa, Bloggerissa kuin YouTubessakin. Somessa voit seurata touhujani nimellä okuvakarju. Olen myös mukana leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi -projekteissa. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti