Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota (The Lord of the Rings, The War of the Rohirrim, 2024)
Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia on yksi tärkeimpiä elokuvaelämyksiä lapsuudestani. Mikään ei ole tuntunut niin suurelta ja merkittävältä, kenties Avengers: Endgamea lukuun ottamatta, niiden jälkeen. Ne jopa jossain määrin innostivat kahlaamaan J. R. R. Tolkienin lähdeteoksen läpi. Tosin oudossa järjestyksessä, mutta se ei ole nyt oleellista. Koska tiedän että mikään tuskin tulee tekemään minuun samaa vaikutusta kuin Jacksonin trilogia lapsena, on helppo kohdata uudet Keski-Maahan sijoittuvat seikkailut avoimin mielin. Siksi odotin myös positiivisin mielin Kenji Kamiyaman Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota -elokuvaa. Tolkienin maailmassa riittää koluttavaa ja länsimaisten kertomusten yhdistäminen japanilaiseen animaatioon voi mahdollisesti kannustaa muitakin studioita rohkeampaan kokeiluun tulevaisuudessa.
Suomen itsenäisyyspäivänä 2024 selasin Finnkinon sivuja, ajatellen että olisi kiva käydä elokuvissa. Yllätyksekseni Tampereella olikin tuona päivänä ennakkonäytös Rohirrimin sodasta. Ei siinä tarvinnut kauaa ihmetellä, kun päätin mennä elokuvaa katsomaan. Warner Bros. ei juurikaan tuo elokuvia pressinäytöksiin Tampereelle enää, joten laitoin omat rahani haisemaan. Ja se oli vallan toimiva päätös, sillä kyseessä on varsin toimiva fantasiaseikkailu, vaikkakin hyvin tuttu sellainen.
Elokuva sijoittuu aikaan kaksisataa vuotta ennen kuin Bilbo Reppuli löysi Sauronin sormuksen. Helm Vasarakoura (Brian Cox) hallitsee Rohanin maata. Hänen ainoa tyttärensä Héra (Gaia Wise) tunnetaan omapäisestä ja villistä luonteestaan. Huhujen mukaan kunigas Helm suunnittelee tyttärensä naittamista naapurvaltio Gondoriin. Tästä suivaantunut mustainmaalaisten johtaja ja Rohanin liittolainen Freca (Shaun Dooley) kutsuu Rohanin herrat kokoukseen, jossa hänen poikansa ja Héran vanha ystävä Wulf (Luke Pasqualino) pyytää prinsessan kättä itselleen. Kosiomatka päätyy kuitenkin Helmin ja Frecan kaksintaisteluun, jossa kuningas vie alamaisensa hengen. Kostoa vannova Wulf karkoitetaan. Kuukausia myöhemmin sota saapuu Rohaniin.
Rohirrimin sodan trailerit herättivät animaation suhteen kaksi ajatusta. Tyyli näyttää turhan geneeriseltä ja animaatio itsessään näyttää erinomaisen sulavalta. Pisteet markkinointitiimille, sillä tämä oli oikea kuvaus elokuvasta itsestään. Mikäli pyytäisit ketä tahansa kaduntallaajaa kuvailemaan miltä “anime” näyttää, olisi vastaus kutakuinkin Rohirrimin sodan kaltainen. Viehkeitä hahmoja kimaltavilla silmillä, niin ihannoivasti piirrettynä, että vanhuksistakin paistaa nuoruus ellei tarkoituksella ole ikää korostettu. Omaperäisempien tyylien ystävänä toki ilahtuisin mielenkiintoisemmasta designista, mutta en voi myöskään väittää etteikö tämä toimisi. Rohirrimin sodan hahmoja on miellyttävä katsoa ja jokainen hahmo kuitenkin erottuu edukseen, tehden hahmokaartista tarpeeksi rikkaan tarinan kerrontaa varten.
Omaperäisyyden puute ei kuitenkaan ole ainoa ongelma tyylissä. Siinä missä hahmot ovat perinteisiä kirkassilmäisiä animeukkeleita on taustoissa pyritty paikoitellen turhankin paljon realismiin. Erityisesti vuoristoisemmat maisemat saavat hahmot pomppaamaan epäjohdonmukaisella tavalla taustastaan. On myös huomattavaa, että elokuvan antagonisteilla on selvästi enemmän melaniinia ihossaan. Rohanin kuninkaan veljenpoikaa lukuunottamatta kaikki tummaihoiset hahmot elokuvassa ovat antagonisteja, siinä missä tarinan protagonistit vaaleita blondeja tai päähenkilö Héran tapauksessa suorastaan valkoisia punapäitä. Voi olla että tässä on joku Tolkienin kirjoitus taustalla, mutta Herran vuonna 2024 se tuntuu täysin tarpeettomalta, vaikka taustalla olisi mikä selitys. Tarinankerronnassa kaikilla valinnoilla on merkityksensä taiteilijan tarkoituksesta huolimatta.
Ohjaaja Kenji Kamiyama on työskennellyt animen parissa jo 80-luvun lopusta asti, joten tuskin on ihmekään että hänen animaationsa liikkuu kuin unelma. Tähtien sota -fanit ovat esimerkiksi tuttuja hänen työstään Star Wars: Visions -sarjan Yhdeksäs jedi -lyhytelokuvasta. Kamiyama animaattoreineen pitää huolen siitä, että lähes jokainen Rohirrimin sodan ruutu on täynnä elämää. Elokuva ei juuri koskaan sorru pelkkiin still-kuviin liikkuvilla suilla, vaan hahmot tuntuvat koko ajan eläviltä ja hengittäviltä olennoilta. Tottakai vauhtiin Kamiyaman tiimi pääsee sitten toiminnallisemmissa kohtauksissa. Oli kyse sitten ihan vain ratsastamisesta, vuorikiipeilystä tai taisteluista, hahmot liukavat nätisti eteen päin selkästi huolella tehdyn animaation ansiosta. Animaation ystäville kyseessä on siis visuaalisesti mainio teos.
Tarinan puolesta Rohirrimin sota ei suoranaisesti tuo paljoakaan uutta valkokankaalle. Kuningashuoneiden valtataistelut ja itsenäisyyttä kaipaavat prinsessat on nähty lukuisia kertoja kaikenlaisessa taiteessa. Se että prinsessa Héra ei ole innokas naimaan tuntematonta miestä naapurivaltiosta, eikä lapsuuden ystäväänsäkään ei tule yllätyksenä kenellekään elokuvan katsojalle, joka on nähnyt elämässään useamman elokuvan. Mikäli Kamiyamalla ja teoksen kirjoittaneilla Jeffrey Addissillä, Will Matthewsillä, Phoebe Gittinsillä ja Art Papageorgiuoulla olisi yhtään munaa, olisivat he suoraan sanoneet Héran olevan aseksuaali tai lesbo. Nyt hahmo on lähinnä perinteinen perinteitä vastaan kapinoiva seikkailijan luonne vangittuna patriarkian kahleisiin. Ja hänen isänsä pitää tottakai oppia että myös hänen tyttärensä voi olla vahva ja itsenäinen.
Tarinan geneerisyyden osoittaminen ei kuitenkaan ole itsessään kritiikkiä vaan neutraali havainto. Sille on hyvä syy miksi samat tarinat kiertävät yhä uudestaan ja uudestaan taiteessa. Niitä kerrotaan koska ne koskettavat katsojia ja niiden opetukset ovat yhä tänä päivänä relevantteja. Olisi kiva sanoa, että tarina naisen itsenäistymisestä ja patriarkian uhmaamisesta olisi vanhentunut, mutta se ei kuvasta maailmaa missä elämme. Niin kauan kuin elämme nykyisessä maailmassamme, innostun nähdessäni perinteitä haastavan naishahmon taistelemassa tiensä vapauteen. Jokainen elokuva voi myös olla jonkun ensimmäinen ja aina löytyy tyttöjä ja naisia, joilla juuri tämä elokuva antaa toivoa ja inspiraatiota paremmasta tulevaisuudesta ja kannustaa heitä elämään elämäänsä omin ehdoin.
Oleellista onkin se, että Addissin, Matthewsin, Gittinsin ja Papageorgioun käsikirjoitus kertoo tämän perinteisen tarinan selvästi ja mahdollisimman suoraviivaisesti. Tarina on osattu pitää nätisti paketissa, lähtökohtaisesti olennaisimpiin asioihin keskittyen. Hahmoja elokuvassa on vain kourallinen, mikä auttaa heitä jokaista löytämään oman tarkoituksensa tarinassa. Elokuva on muihin aikamme teoksiin nähden sopivan maltillinen nostalgiapornossaan, tehden vain muutaman viittauksen Keski-Maan myöhempiin seikkailuihin. Samaan aikaan elokuvassa on osattu antaa myös oma aikansa fantasiamaailman ihmeille. Erityisesti olifanttien absurdi koko ilahduttaa ja eräs metsässä käytävä taistelu tuntuu ihastuttavan eeppiseltä.
Yksi elokuvan tuottajista ja tarinan kirjoittajista, Philippa Boyens, on kuvaillut elokuvan antagonistia Wulfia relevantiksi kuvaukseksi mitä tulee nykypäivän tosielämän kriiseihin. Jälkikäteen mietittynä on vaikea olla allekirjoittamatta Boyensin puheita. Wulf on raukkamainen, itsekäs pelkuri, joka ei tunnu millään pääsevän yli torjutuksi tulemisesta. Elokuvan edetessä jopa hänen isänsä kuolema alkaa tuntua vähemmän merkittävältä, kuin se että hänen ihastuksensa ei vastaa hänen tunteisiinsa. Kunnon incelin tavoin Wulf ei missään elokuvan vaiheessa suostu hyväksymään minkäänlaisia tappioita ja laittaa aina omat halunsa muiden tarpeiden edelle. Lienee sanomattakin selvää, että tällaisen vallanpitäjän käsissä ei lopulta kukaan selviä naarmuitta. Kyseessä on raukkamaisuudessaan herkullinen antagonisti reippaalle ja itsenäiselle Héralle.
Elokuvan musiikista vastaa säveltäjä Stephen Gallagher. Hän tekee kelpo työtä elokuvan tunnelman ylläpidossa löytämällä kuvaston kanssa nätisti yhteen sopivat sävelet. Samaan aikaan on myönnettävä, että hän jää jatkuvasti elokuvassa Howard Shoren jalkoihin. Jacksonin Sormusten herra -säveltäjän musiikkia kun käytetään myös Rohirrimin sodassa varsin paljon. Shoren ikimuistoinen luomus Rohanin teemamusiikista on niin voimakas, että se pyyhkii Gallagherin tarjoaman äänimaiseman saman tien pois katsojan mielestä. Katsojalle tämä tuskin on ongelma, sillä kokonaisuus kuitenkin toimii erinomaisesti.
Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota on hyvin onnistunut todiste siitä, miten Keski-Maan kaltaiset länsimaiset tarinat sopivat yhtä hyvin myös japanilaisen animen kautta kerrottavaksi. Vaikka tyyli on geneerinen ja sortuu ikäviin trooppeihin värityksen suhteen, on kokonaisuus elokuvassa parhaimmillaan silmiä hivelevän nättiä. Teos liikkuu sulavasti ja herättää katsojassa onnistuneesti eeppisen fantasian tuntua. Tarinan on kokeneemmat katsojat kokeneet jo usein, mutta nätisti paketissaan pysyvä käsikirjoitus tekee siitä jälleen kuulemisen arvoisen.
Millä mielellä sinä odotat Rohirrimin sotaa tai mitä pidit siitä jos olet sen jo nähnyt? Myös muut mietteesi Keski-Maasta, Tolkienin töistä ja sen adaptaatioista voit kertoa kommenteissa. YouTubessa tuet minua helposti painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Erityisesti arvostan jos jaat arvosteluani eteenpäin. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyynnöt ja muuta palautetta voit myös lähettää sähköpostilla osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Olen osa leffamedia.fi -yhteisöä ja teen Leffahullu Podcastin Niken kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti