Ei koskaan yksin (2025)

Ei koskaan yksin

2025

Ohjannut: Klaus Härö

Kirjoittanut: Klaus Härö ja Jimmy Karlsson

Setä Stiller -romaanin kirjoitti Rony Smolar

Elokuvaohjaaja Klaus Härö on siinä mielessä itselleni varsin merkittävä, että hän oli ensimmäinen ihminen jota haastattelin kanavallani. Pidin myös suuresti hänen tuolloin ulos tulleesta elokuvasta Rakkaani merikapteeni, joten jäin mielenkiinnolla odottamaan hänen seuraavaa teostaan. Mielenkiintoni suureni entisestään, kun kuulin hänen tulevan teoksensa käsittelevän Suomessa Toisen maailmansodan aikaan tehtyjä juutalaisten pakkopalautuksia natseille. Kyseessä on kuitenkin todella synkkä hetki maamme historiasta, mistä harvemmin kehdataan puhua ääneen. Pääsin näkemään Ei koskaan yksin -nimeä kantavan elokuvan ennakkoon pressinäytöksessä ja se teki minuun varsin positiivisen vaikutuksen.

Elokuvan tarina alkaa seitsemänkymmentäluvulta. Nuori toimittaja (Satu Tuuli Karhu) haastattelee vanhaa Abraham Stilleriä (Ville Virtanen). Katumuksen ja häpeän täyttämä Stiller alkaa jakamaan tarinaansa. Vuonna 1939 saapui Suomeen Saksasta laiva täynnä juutalaisia pakolaisia. Viranomaiset kuitenkin estivät näitä tulemasta maihin. Tuolloin vaateliikkeen omistava Stiller keräsi yhteen seurakuntansa ja järjesti pakolaisille työpaikat ja asuinsijat. Kun vuosikymmen vaihtui alkoi kuitenkin antisemitismi ja kansallissosialistiset aatteet saada enemmän jalansijaa Suomessakin. Kun Suomi vielä liittoutui Saksan kanssa sotilaallisesti, oli Stillerin tukemien juutalaisten asema taas uhattuna. Eikä asiaa helpottanut se, että Stiller oli loukannut Valtiollisen poliisin päällikköä Arno Anthonia (Kari Hietalahti).

Härö ja kuvaaja Robert Nordström tuntuvat olevan erityisen ihastuneita siluettiin joka syntyy kun Stilleriä esittävä Ville Virtanen kuvataan takaapäin lierihattu päässä. Elokuvassa on meinaan jatkuvasti kohtauksia, jotka alkavat tällaisesta kuvasta. Ja hyvältähän se kieltämättä näyttää. Härö selvästi ymmärtää visuaalisen tarinankerronnan ja voimakkaan hahmodesignin päälle. Nämä otokset antavat teokselle ryhtiä ja auttavat katsojaa kulkemaan Stillerin mukana kohtauksesta toiseen. Ne tekevät selväksi sen, että elokuvassa keskitytään kuvaaman tapahtumia Stillerin perspektiivistä, siltä varalta että se takarivin oppilaille jää jotenkin epäselväksi.

Käsikirjoittaja Jimmy Karlssonin kanssa eloon herätetty fiktiivinen versio Abraham Stilleristä toimii vallan mainiosti Ville Virtasen esittämänä. Esittäessään vanhaa Stilleriä seitsemänkymmentäluvulla, täyttää Virtanen hahmonsa sydäntä särkevällä katumuksella ja itseinholla. Neljäkymmentäluvun kohtauksissa Virtasen käsissä Stiller taas muuttuu vahva tahtoiseksi ja hitusen naiiviksi hyväntekijäksi. Vaikka suomenkielinen dialogi joskus hiukan töksähtelee, tuo Virtanen siihen vilpitöntä paatosta, joka auttaa katsojaa ottamaan todesta jokaisen kohtauksen. “Mun kauppa, mun säännöt”, esimerkiksi särähtää korvaan selvästi kirjoitettuna puhekielenä, mutta toimivan performanssin ansiosta sekin tuntuu oikealta. Pisteenä iin päälle puvustaja Eugen Tambergin loistava valinta antaa Stillerille silmiä suurentavat, pyöreät lasit, jotka päästävät Virtasen hahmolleen antavan sielunelämän valloilleen.

Ei ole yllätys, että komedioista paremmin tunnettu näyttelijä loistaa myös draamassa, mutta on silti mainittava erikseen Kari Hietalahden performanssi Arno Anthonina. Kyseessä on vastenmielisyydessään ja pikkumaisuudessaan täydellinen antagonisti elokuvalle. En tiedä mitä ihmiskunnan synkimpiä salaisuuksia Hietalahti onnistuu rooliinsa valjastamaan, mutta jokainen hetki hänen kanssaan elokuvassa muuttuu limaisuudessaan epämiellyttäväksi. Antisemitismissään puhtaan paha Anthoni pysyy Hietalahden käsissä juuri sopivasti realismin puolella, antaen katsojille selkän vihankohteen, menemättä liikaa karikatyyrien puolelle. Hänen Anthoninsa tuntuu todelliselta, itsekkäältä pyrkyriltä, joita maailmamme on väärällään.

Suomalaiset ovat todella huonoja mitä tulee kansalliseen itsekritiikkiin. Nöyryys on kyllä henkilökohtaisella tasolla arvostettua, mutta jostain syystä oman kotimaan historian kritiikki on mahdottomuudessaan lähes amerikkalaisella tasolla. Koulussakin opitaan miten Suomi ei muka osallistunut Toiseen maailmansotaan ja sota Neuvostoliittoa vastaan, sekä liitto natsien kanssa opetetaan siitä erillisenä asiana. Historiantutkijat voivat tapella siitä oliko liitto natsi-Saksan kanssa tarpeellinen, mutta ei se sitä faktaa poista, etteikö paholaiselle pienenkin osan itsestään antaminen olisi eettisesti kestämätöntä touhua. Siksi olen todella iloinen, että Klaus Härö päätyi kertomaan tarinaa Suomessa Toisen maailmansodan aikaan tehdyistä virheistä.

Elokuvassa Abraham Stiller tovereineen tuntuu olevan hyvin pitkälti alakynnessä suurta valtiota vastaan. Kokoomuslainen sisäministeri Toivo Horelli (Carl-Kristian Rundman) ja Valtion poliisin Anthoni luovat painostavan ilmapiirin, jossa juutalaisia uhkaava vaara tuntuu olevan koko ajan nurkan takana. Stillerillä on jopa välillä vaikeuksia saada muita suomalaisia juutalaisia auttamaan pakolaisten turvallisuuden takaamisessa. Pääministeri kuvataan sisuttomana estämään pakkopalautuksia, kun Anthoni menee omin lupinensa jakamaan saksalaisille tietoa maassamme asuneista juutalaisista. Ja vaikka elokuvan maailma keskittyy lähinnä Stillerin lähipiiriin ja muutamaan poliitikkoon, on muutamat pienet vilkaisut tavallisiin kansalaisiin rehellisen tuomitsevia. Lapset huutavat “heil Hitler” ja kaduilla on natsien ja suomalaisten liittoa juhlistavia julisteita. Härön elokuva ei mene kovinkaan pitkälle maamme tuomitsemisessa, mutta tekee silti selväksi sen, että anteeksiantamattomia virheitä on tullut tehtyä.

Oleellista on myös se, että vaikka elokuva kertookin Abraham Stillerin tehneen hyvää, ei häntä kuitenkaan kuvata pelkästään sankarina. Hän oli viallinen ja sinisilmäinen uskossaan maamme hyvyyteen. Elokuvassa kuvatut ulkomaalaiset saksalaiset ovat nimenomaan niitä, jotka Stiller historiallisesti ei onnistunut pelastamaan. Hänet myös kuvataan seitsemänkymmentäluvulle sijoittuvissa kohtauksissa yksinäisenä ja katkerana vanhuksena, jota hänen virheensä ovat painaneet koko elämän ajan. 

Härö ei kuitenkaan onnistu jättämään tapausta kokonaan ilman toivoa tai synninpäästöä. Elokuvan alussa on varsin kaunis kohtaus, jossa Abraham Stiller lampaanvillan avulla saarnaa anteeksiannon puhdistavasta voimasta. Tämä tottakai palaa myöhemmin tarinaan juuri siellä missä katsoja sen olettaakin palaavan. Ajatus on kaunis, mutta en ole täysin vakuuttunut siitä ansaitseeko nykyajan suomalaiset tälläistä elettä. Tositapahtumiin perustuvalle elokuvalle tyypilliseen tapaan lopussa kerrotaan myös tekstin kautta faktoja, jotka saattavat aiheuttaa helpotuksen huokauksen sokeampaa patriotismia harjoittaville katsojille. Ei se elokuvan koskettavuutta poista, mutta itse olisin ehkä suosinut ankarampaa otetta.

Ei koskaan yksin on erittäin toimiva katsaus Suomen synkkään historiaan. Se kuvastaa hienosti Abraham Stillerin hyvää sydäntä, kauniita tekoja, sekä suurinta virhettä. Klaus Härö uskaltaa valottaa jääräpäisille suomalaisille näiden suurimpia rikoksia, mistä hän ansaitsee valtavan hatunnoston. Elokuvan performanssit toimivat mainiosti, erityisesti mitä tulee Ville Virtasen ihastuttavaan Stilleriin ja Kari Hietalahden vastenmieliseen Arno Anthoniin. Elokuvan loppu menee ehkä liian pitkälle mitä tulee viestiin anteeksiannosta, mutta se ei onneksi riitä viemään jalkoja alta teoksen kokonaisuudelta. Ei koskaan yksin saattaa hyvinkin olla niitä elokuvia, mitä kaikkien suomalaisten tulisi nähdä.

Mitä sinä pidit tästä elokuvasta tai Härön tuotannosta yleisesti? Kerro kommenttiosiossa. Arvostan myös suuresti jos jaat arvosteluani eteen päin. YouTubessa tuet myös kanavaa painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Palautetta ja yhteistyöpyyntöjä voi lähettää myös sähköpostilla osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Teen myös Marvel Podcast Suomea Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa. Vapaus Palestiinalle, kiitokset kaikesta hyvästä ja natsit vittuun Suomesta!