Prinsessa Mononoke (Mononoke-hime, もののけ姫, 1997)
HUOM! Arvostelu on kirjoitettu vuonna 2020 videoarvostelun käsikirjoitukseksi, eikä siihen ole tehty muutoksia sen jälkeen. Arvostelun videoversio jäi aikanaan tekijänoikeussyistä julkaisematta.
Ohjannut ja kirjoittanu: Hayao Miyazaki
Riivattu sikajumala hyökkää Emishi-heimon kylään. Prinssi Ashitaka onnistuu tappamaan sen, mutta saa itse sikajumalan kirouksen ylleen. Hän matkaa länteen tavatakseen peurajumalan joka voisi poistaa kirouksen. Matkallaan Ashitaka päätyy rautakylään, jonka johtaja Lady Eboshi on kaatamalla metsää saanut metsän jumalat vihaiseksi. Vastassaan Eboshilla on susijumalten kasvattama nuori nainen San, jota kyläläiset kutsuvat prinsessa Mononokeksi. Kirouksensa purkamisen lisäksi Ashitakan tavoitteeksi tulee rauhan luominen ihmisten ja jumalten välille.
Aiemmin tänä vuonna Suomen Netflixiin tuli iso joukko Studio Ghiblin leffoja. Näistä mä olin itse nähnyt aiemmin vain muutaman ja suurimman osan kauan sitten, joten olin innokas tutustumaan niihin paremmin. Prinsessa Mononoken mä olin katsonut itse asiassa vasta pari vuotta sitten. Muistan että sillon ajattelin, että kysessä on hyvä, mutta ehkä hiukan turhan pitkä leffa. No, nyt kun mä katsoin sen uudestaan, voin sanoa että ei, kyllä tää on pelkästään huippu elokuva.
Ensimmäinen asia mikä kiinnitti huomioni oli se miten väkivaltainen Prinsessa Mononoke on. Vaikka olin se aiemminkin nähnyt ja muistan elävästi julisteen jossa leffan nimikkohahmolla on suupielet veren peitosss, silti totta puhuen melkeen säikähdin kun yhtäkkiä Akihiko ampuu jousipyssyllä kädet irti pahikselta. Tämä siis ei ehkä ole ihan niille perheen pienimmille lapsille.
Ja mä kyllä itse tykkään väkivaltaisista toimintaelokuvista, eikä veren roiskeet tai raajojen irrottelukaan haittaa. Ainut missä mä ehkä näen sen tämän kohdalla pulmallisena, on se että tyylillisesti Prinsessa Mononoke on samanlainen muiden Hayao Miyazakin elokuvien kanssa. Katsoja joka on tottunut Naapurini Totoron ja Kikin lähettipalvelun kaltaisiin herttaisiin lasten leffoihin, saattaa kokea tämän käännöksen vastenmielisenä. Vähän sama jos seuraavassa Disney Animationin elokuvassa yhtäkkiä prinsessa leikkaisikin pään viholliselta pois. Tietenkin tässä vältytään ongelmilta jos elokuvassa on sisältövaroitukset ja ikärajat kohdallaan. Tai jos joku harvinaisen komea videoarvostelija mainitsee asian.
Kysymys kuuluukin, että miten hyvin tämä väkivalta elokuvassa toimii? Omasta puolestani oikein hyvin. En tiedä onko se aina sataprosenttisen tarpeellista, mutta kun se näyttää niin hyvältä kuin tässä niin ei tavitsekaan olla. Kuten Miyazakin elokuvat yleensäkin, Prinsessa Mononoke on animoitu upeasti. Hahmon liikkeet ovat sulavia ja selkeitä, tehden elokuvasta vauhdikasta katseltavaa. Erityisesti taistelukohtauksissa oli jotain aaltomaista, melkein luonnotonta sujuvuutta mikä teki niistä todella tyydyttävän näköisiä. Joskus piirrosanimaatioita vaivaavia puhuvia päitä jotka eivät muuten liiku on kiitettävän vähän. Keskustelukohtauksiinkin on tuotu aina lisää elämää antamalla hahmoille jotain tekemistä samalla tai laittamalla ne ilmaisemaan tunteitaan koko keholla.
Tyylillisesti Prinsessa Mononoke totta kai näyttää aivan ihastuttavalta. Elokuvan esittää Japanin Muromachi-kauden luonnon todella rikkaana ja eläväisenä. Mutta mun tekee mieli myös sanoa, että värimaailma tässä elokuvassa on muita Miyazakin leffoja hillitympi. Vaikka elokuvan metsistä löytyykin kaikenmaailman jumalia, se ei kuitenkaan mässäille kirkkailla väreillä samallalailla kuin myöhemmin vaikka Henkien kätkemä tekee. Prinsessa Mononoke hakee tähän ehkä hiukan maanläheisempää tuntua, joka vastaa paremmin myös elokuvan rajumpaa väkivaltaa.
Elokuvassa tavataan mielikuvituksekkaita olentoja, mutta esimerkiksi Totoron kaltaisia söpöjä pehmoleluja ne eivät ole. Lähimmäksi tätä pääsevät ehkä metsien kodama-henget joiden pienet mustat silmät ja hupsut vauvamaiset kropat tekevät niistä iloista katseltavaa. Mutta sitten nämä eläinjumalat ovat erittäin villin näköisiä. Susijumalat näyttävät raivoisilta pedoilta ja leffan myöhemmässä vaiheessa tavattava toinen sikajumala Okkoto on todella karun näköinen yksityiskohtaisen kärsänsä kanssa. Ja sitten on itse peurajumala, jonka naama on… hämmentävä?
Heikompana puolena näissä eläinjumalissa on miten heidän puheensa on luotu. Ääninäyttelijät kyllä tekevät loistavaa työtä tuoden yliluonnollisen painon näiden sanoille, mutta hämmennys syntyy kun petojen suun liikkeet eivät tunnukkaan mätsäävän sanojen kanssa. Katsoin siis totta kai leffan alkuperäisellä japanilaisella ääniraidalla, joten dubbausvirheestä tuskin on kyse. Luulen että kyseinen valinta on tehty siksi, että ihmisen suunliikkeet voisivat rikkoa näiden jumalien muodostaman uhkaavuuden ja viedä ne liian hupsun näköiseen suuntaan. Voi myös olla että tarkoitus on ettei näiden eläinjumalten ole tarkoitus puhua kirjaimellisesti suullaan vaan välittävät ajatuksensa hahmoille telepaattisesti. Joka tapauksessa tämä asia ei minulle täysin toiminut, vaikka painotankin vielä että ääninäyttelijät itsessään tekivät loistotyötä.
Näissä jumalissa oli paikoitellen myös persoonan puolesta käsittämättömiä piirteitä. Mieleenpainuvin oli kun susijumalien emo Moro sanoo Ashitakalle että "toivoin sinun itkevän jotta voisin purra kurkkusi auki" tai jotain vastaavaa. Kyseinen repliikki tuntui niin absurdilta keskellä kaksikon keskustelua. Mietittyäni asiaa enemmän uskon että kyseessä oli Moron ihmisviha joka pursui esiin kenties hänen tahtomattaan.
Nimittäin myös Moro kantaa kirousta, joka elokuvan alussa välittyi sikajumalalta Ashitakalle. Kirous ilmenee elokuvassa karmivina matoina jotka lopulta peittäväy uhrinsa ja ottavat nämä valtaansa. Ne myös leviävät kosketuksesta. Mutta niiden alkuperäksi paljastuu ihmisten rikokset luontoa vastaan. Aloin nähdä tämän kirouksen metaforana vihalle. Ihmisten hyökätessä eläinjumalten alueelle ja kaataen näiden metsiä, he sytyttävät vihan eläimissä, joka sitten leviää myös takaisin ihimisille. Näemme Ashitakan kautta miten se aiheuttaa tuskaa kantajalleen ja miten vaikeaa sitä on vastustaa. Ja vapautuessaan se aiheuttaa käsittämätöntä tuhoa, mikä taas selittää aiemmin mainitsemaani rankkaa väkivaltaa mitä elokuva sisältää.
Myös ihmisten suhde luontoon on tärkeä aihe elokuvassa. Prinsessa Mononoken perimmäinen konfliktihan sai tosiaan alkuunsa siitä kun Lady Eboshi joukkoineen alkoi kaataa sikajumala Nagon metsää. Näemme elokuvassa miten tämä ihmisen itsekäs ajatus siitä että kaikki olisi heille tarkoitettua johtaa katastrofaalisiin seuraamuksiin, kun luonto lopulta päättää iskeä takaisin. Lady Eboshin teot eivät kaadu vain hänen niskaansa vaan aina Ashitakan kylään asti, mikä koko elokuvan aloittaakin.
Panin myös merkille miten elokuvassa vallanpitäjien halut saattavat normaalit ihmiset pulaan. Lady Eboshi ei suostu uskomaan että hänen johtama Rautakylä on hyökkäyksen kohteena ja jatkaa peurajumalan metsästystä. Mutta vielä kuvaavampi on myös peurajumalan päätä havitteleva keisari. Hän ei itse edes esiinny elokuvassa vaan on lähettänyt alaisensa, Jiko-boon, hoitamaan likaisen työn puolestaan. Tämä totta kai vaarantaa Jiko-boon hengen samaan aikaan kun keisari itse keisaroin elokuvan ulkopuolella. Jiko-boo on myös hyvä esimerkki ihmisestä, joka seuraa sokesti johtajaansa viimeiseen asti vaikka se olisi hänen oman etunsa vastaista. Voi olla että luen liikaa siihen, mutta hän muistutti mua ihmisistä jotka puolustaa miljardöörejä, tajuamatta ettei heistä itsestään voi koskaan sellaista tulla.
Jiko-boo myös muistuttaa miten yhdessä vaiheessa elokuvaa mietin että onko elokuvan konflikteissa mukana liikaa turhia osapuolia. On päähenkilö Ashitaka, eläinjumalat ja San, Lady Eboshi, Rautakylän väki, Jiko-boo ja keisarin joukot, sekä vieläpä samuraiarmeija joka hyökkää Rautakylään. Aloin ajatella että elokuvan täyttyessä näin monilla eri elementeillä siitä voisi helposti tulla vaikeaa seurattavaa. Pelkoni kuitenkin osoittautui turhaksi kun aloin miettiä kunkin osapuolen tarkoitusta. Jiko-boon totta kai mainitsinkin jo.
Ashitaka on melkein neutraali elementti tässä taistelussa. Hän tulee kauempaa mukaan sotaan, jonka vaikutus on alkanut tuntua hänen pienessä kylässään asti. Elokuvan alussa häntä kannustetaan katsomaan tilannetta silmin jotka eivät ole vihan sokaisemia. Ashitakan tavoite onkin tuoda rauha taistelevien osapuolien välille ja kenties olla symboli viattomista joiden niskaan muiden sodat kaatuvat. Näemme myös hänen auttavan niin ihmisiä kuin jumaliakin elokuvan alusta asti, mikä tekee hänestä heti helposti pidettävän hahmon.
San, eli elokuvan nimikkohahmo prinsessa Mononoke hylättiin lapsena metsään hänen vanhempiensa paetessa jumalilta. Susijumalten kasvattina hän antaa ihmiskasvot näille pedoille ja kenties toimii myös hyvänä symbolina ihmisten epäonnistumiselle. Koska hän ei ole itse susi, eikä enää pidä itseään ihmisenäkään San on esimerkki siitä miten yksin viha ja sota voivat jonkun jättää.
Lady Eboshi on mielenkiintoinen hahmo, jonka motiiveja voisi pitää hyvinä, mutta metodit ovat väärät. Hänen tavoitteensa on tehdä aseita taatakseen itsenäisyyden Rautakylälle. Hän myös on antanut mahdollisuuden parempaan elämään entisille ilotytöille ja vakavasti sairastuneille. Mutta saavuttaakseen tavoitteensa hän on tosiaan sortunut metsän hävitykseen ja näin eväämään eläinjumalilta sen mitä itse haluaa. Miyazaki olisi voinut jättää hänet yksiulotteiseksi käkättäväksi viholliseksi, mutta arvostan panostusta hahmon monimutkaistamiseen.
Samuraiarmeija, jonka tarkoitusta eniten pohdin, on mukana näyttämässä mitä käy jos Eboshi unohtaa syyn tavoitteeleen. Mikäli rautakyläläiset hävitetään, ei Eboshi tee itsenäisyydellään yksin mitään. Rautakyläläiset itsessään ovat taas esimerkki niistä normaaleista ihmisistä, jotka ovat yhteiskunnan systeemin alaisia. Eboshi on tarjonnut heille paikan parempaan elämään kun vaihtoehtoja ei ollut. Jossain määrin voisi sanoa heidän edustavan pelinappuloita valtaapitävien pelissä. Mutta sanoisin ainakin eräässä kohtauksessa heidän edustavan myös hyvyyden kierrettä. Samoin kuin vihaa edustava kirous leviää olennosta toiseen, myös Ashitakan ystävällisyys kyläläisiä kohtaan maksetaan takaisin.
Prinsessa Mononoke on aivan mahtava animaatioelokuva. Se on silmiä hivelevää katseltavaa ja antaa hyviä opetuksia elämästä. Se tosiaan löytyy ainakin Suomen Netflixistä, joten kannustan sen ehdottomasti katsomaan jos vielä on näkemättä.
Kiitos kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti