Nosferatu (Nosferatu – Eine Symphonie des Grauens, 1922)

Nosferatu

Nosferatu – Eine Symphonie des Grauens, 1922

Ohjannut: F. W. Murnau

Kirjoittanut: Henrik Galeen

Dracula-romaanin kirjoitti Bram Stoker

En tiedä mikä siinä on, että mikään Bram Stokerin Draculan adaptaatioista mitä olen nähnyt, ei ole erityisemmin tehnyt minuun vaikutusta. Ainakaan ensimmäisillä katselukerroilla. Werner Herzogin Nosferatu – yön valtias ja Tod Browningin Dracula jättivät molemmat minut väärällä tavalla kylmäksi. Saman vaikutuksen teki tämä F. W. Murnaun legendaarinen Nosferatu ensimmäisellä kerralla kun sen näin. Uteliaisuuteni kuitenkin nousi jälleen esiin kun kuulin että yksi nyky kauhun mestareista, Robert Eggers, tekisi elokuvasta oman adaptaationsa. Sitä odotellessa mielenkiintoni antaa uusi mahdollisuus Murnaun alkuperäiselle klassikolle heräsi myös eloon. Iloiseksi yllätyksekseni päätettiin elokuva tuoda uusintaensi-iltaan Suomeen ennen Eggersin elokuvaa ja vieläpä pressinäytökseen Tampereelle.

Elokuvan tarina sijoittuu pieneen fiktiiviseen saksalaiskaupunkiin Wisborgiin. Tarina alkaa kun nuori Thomas Hutter (Gustav von Wangenheim) saa tehtäväkseen kiinteistönvälittäjä Knockilta (Alexander Granach) matkustaa Transilvaniaan tapaamaan kreivi Orlokia (Max Schreck). Kreivi kun suunnittelee muuttavansa Wisborgiin ja Knock lupaa Hutterille suuret rahat mikäli tämä myy kreiville talon kaupungista. Hutter jättää rakkaan vaimonsa Ellenin (Greta Schröder) kotiin odottamaan. Matkalla Hutter pysähtyy majatalossa, jonka asukkaat tuntuvat suhtautuvan pelokkaasti Orlokiin ja tämän linnaan. Hutter lukee myös kirjallisuutta pelottavasta Nosferatu-vampyyrista. Päästyään perille Orlokin linnaan hän kohtaa hyvin epämiellyttävän oloisen kreivin, joka nukkuu sikeästi päivien läpi ja innostuu nähdessään Hutterin vuotavan verta.

Heti ensi alkuun Hans Erdmannin sävellys vie katsojan mennessään. Sekä jännitys, että kepeät ajat ennen kamalan kreivin Orlokin astumista tarinaan tulevat hienosti läpi dramaattisesti musiikista, joka ei jätä hetkeksikään epäselväksi mitä katsojan halutaan kokevan. Samalla katsoja rauhoitetaan musiikin avulla tulevaan teokseen. Pidempi musta ruutu muistuttaa nykyajan katsojia siitä, että kyseessä on yli satavuotias teos, joka ei välttämättä liiku samalla tahdilla kuin kauhuelokuvat nykyään.

Ikä näkyy elokuvassa myös performansseissa. Mykkäelokuvassa näytteleminen on lähtökohtaisesti hyvin erilaista kuin äänielokuvissa, eikä 20-luvulla haettu samalla lailla realismia kuin monissa nykyisissä teoksissa. Näyttelijöiden performanssit ovat isoja suurine ilmeineen ja voimakkaan meikin korostamia. Erityisesti Hutterin roolin tekevä Gustav von Wangenheim tuntuu suorastaan lapsenomaiselta virnuillessaan läpi elokuvan ensimmäisten näytösten. Hän erityisesti voi tuntua vieraannuttavalta katsojalle, vaatien hiukan totuttelua. Hutterin vaimoa Elleniä esittävä Greta Schröder tuntuu sen sijaan omaavan hitusen hienovaraisen otteen ja erottuukin tätä kautta edukseen elokuvassa.

Elokuvan merkittävin ja tunnetuin rooli on tottakai kuitenkin Max Schreckillä, joka esittää kreivi Orlokia. Kyseessä on varsin mielenkiintoinen tapa esittää syrjäisessä transylvanialaisessa linnassa esittävää hirviötä. Jo heti alkumetreistä lähtien kyseessä on nimittäin todella epäilyttävä ja hirviömäisen tuntuinen hahmo. Vitivalkeaksi meikatut kasvot, pitkät, karmivat sormet ja kynnet, sekä suipot suuret korvat tuntuvat samantien epäluonnollisilta, puhumattakaan valtavina ammottavista silmistä ja terävistä hampaista. Tähän Schreck ei yritäkään tuoda inhimillisyyttä. Hänen kreivi Orlokinsa on lähtökohtaisesti karmivalla tavalla kankea ja epäilyttävä. Rooli loikkii nykykatsojalle pelottavan ja huvittavan lähimaastossa ja sanoisin että katsojalta vaaditaan vastaan tulemista, jotta performanssi pääsee oikeuksiinsa. Itselleni Orlokin ensimmäinen kunnon muuntautuminen Nosferatuksi tuntui hitaudessaan erinomaisen karmivalta, mutta myöhemmin huomasin keskittymiseni ja eläytymiseni herpaantuvan. Syytän osin aikaista ajankohtaa jona elokuvan näin, mutta osin on myös reilua myöntää, että 100 vuotta on tehnyt teokselle omat tepposensa.

Nosferatu-elokuva on jaettu viitiseen näytökseen, joiden pituus hiukan vaihtelee. Tämä episodimaisuus antaa teokselle jonkin verran puhtia ja etenemisen tunnetta. Ei se välttämättä täysin tarpeellista ole tarinankerronnan kannalta, mutta itselleni se tekee teoksesta lähestyttävämmän. Se myös jossain määrin tukee tarinan rakennetta, kun hahmot matkaavat Saksasta Romaniaan ja sieltä taas takaisin. Ilman kappalejakoa tämä olisi ehkä voinut tuntua kömpelömmältä.

Tarina on pääosin hyvin yksinkertainen. Mies matkustaa myymään talon kotikaupungistaan ja perille päästessään tajuaa asiakkaan olevan hirviö ja matkaa sitten takaisin kotiinsa pelastaakseen vaimonsa hirviöltä. Yksinkertaisuus auttaa antamaan tilaa elokuvan hahmoille ja maailmanrakennukselle. Kuitenkaan en ole täysin vakuuttunut, että esimerkiksi kohtaukset joissa professori esittää oppilailleen lihansyöjäkasveja olisivat täysin tarpeellisia. Myös kreivi Orlokin kiintyminen Ellenin valokuvaan ja sitä kautta naisen kiroaminen tuntuu selittämättömyydessään hiukan omituiselta. Tuntuu että teos tarvitsisi tähän kohtaan selkeämpää avausta. Myös tarinan loppu tuntuu vähän töksähtävän, eikä siksi tunnu yhtä traagiselta tai tyydyttävältä kuin tarinan ehkä pitäisi.

Visuaalisesti elokuva on toimivaa katseltavaa. Wisborrgin fiktiivinen kylä näyttää sopivan idylliseltä ja Romanian luonto sopivan karulta, sekä kreivi Orlokin linna asiaan kuuluvan epäilyttävältä. Kuten Orlokin kanssa, meikkaustiimi ylipäätänsä on tehnyt hyvää työtä hahmojen koristamisessa. Ruudut on värjätty kokonaan joko vuoroin keltaisella, sinisellä tai violetilla, antaen kullekin kohtaukselle oman tunnelmansa. Se toki iskee nykykatsojan silmään että Transylvaniasta puhutaan rosvojen ja kummitusten maana, mutta sen ylitse voi katsoa tarinan ajankohdan ja tunnelman vuoksi. 

Elokuvaa on kritisoitu antisemitismistä, mitä tulee Orlokin ulkonäköön, yhteydestä rottiin ja yrityksestä vallata saksalainen kaupunki. Näen helposti näin jälkeenpäin yhteyden, mutta en voi sanoa ajatelleeni asiaa elokuvaa katsoessa. Saksalaisen ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehdyn elokuvan voi kuitenkin hyvin kuvitella sisältävän tälläistä haitallista viestintää, enkä itse ole kiinnostunut antamaan sille synninpäästöä asian suhteen. Ei se kuitenkaan teoksen statusta kauhuklassikkona poista, tai poista sen vaikutusta elokuvahistoriaan. Voi kuitenkin olla, että minunkin olisi ollut hyvä tehdä enemmän tutkimusta elokuvasta ennen sen katsomista, niin olisin päässyt syvemmälle sen mahdollisiin teemoihin. 

Nosferatu on ikoninen kauhuklassikko, jota ikä kuitenkin jo painaa. Se vaatii nykyään katsojaltaan paljon heittäytymistä hetkeen ja ajanmukaiseen mielentilaan. Ilman tarpeellista kontekstia se voi helpostikin tuntua enemmän hassulta kuin karmivalta. Teoksen tuotantoarvoja ei kuitenkaan käy kiistäminen sen vaikuttavan visuaalisen annin kannalta. Max Schreck on myös syystäkin saanut performanssilla tehtyä kreivi Orlokista osan vampyyritarinoiden kaanonia. Elokuva on kokemisen arvoinen, mutta ei varauksetta ihmisille, jotka eivät ole valmiita sukeltamaan sadan vuoden takaiseen aikaan.

Mitä mieltä sinä olet Nosferatusta? Mikä on suosikkiadaptaatiosi Draculasta? Kerro kommenteissa. Voit myös tukea kanavaani YouTubessa painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Myös arvostelujeni jakamisesta on suuri apu. Löydyn somesta nimellä okuvakarju ja osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmai.com voi laittaa yhteistyöpyyntöjä, sekä palautetta. Olen osa leffamedia.fi -yhteisöä ja teen Leffahullu Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!