One Piece – osa 103 (Ivrea, SISÄLTÄÄ SPOILEREITA)
Eiichiro Odan One Piece on kaikkien aikojen suosikkini. Ei vain mangana, sarjakuvana tai edes taideteoksena, vaan ylipäätänsä asiana elämässäni. Ehkä juuri ja juuri ihmisten perässä, joskin kyynisempinä päivinä ylittää heidätkin. Elokuviin keskittyvällä kanavalla olen kuitenkin puhunut tästä aiemmin vain Suomessa julkaistun One Piece Film :Red -elokuvan ja Netflixin elävän toiminnan tv-sarja-adaptaation arvosteluissa. “Kuvakarju”-nimen on kuitenkin aina ollut tarkoitus viitata muuhunkin visuaaliseen taiteeseen ja viihteeseen elokuvien ja televisiosarjojen lisäksi.
Kun sitten kuulin, että One Piecen kustantaja Suomessa vaihtuu, heräsi ajatus tulevan uuden käännöksen arvioinnista kanavalla. Nämä suunnitelmat kuitenkin kariutuivat muiden kiireiden takia, sekä sen vuoksi, että mitä enemmän uudesta versiosta kuulin, sitä enemmän intoni laski. Aiempi Sangatsu Mangan julkaisema ja Antti Valkaman kääntämä versio oli ollut ihastuttavan leikkisä kieleltään ja peilannut erinomaisesti lähdeteoksen huumoria ja tunnelmaa. Huhut ja vilaukset uusiin Ivrean julkaisemiin kirjoihin loivat kuvat tönköstä ja persoonattomasta käännöksestä.
Suurena One Piece -fanina haluan kuitenkin koko sarjan hyllyyni ja mielellään omalla äidinkielelläni, japania kun en osaa. Niinpä kun Ivrea päätti ensimmäisten osien rinnalla julkaista myös uusia kirjoja siitä eteenpäin mihin Sangatsu jäi, päädyin ostamaan näiden version osasta 103. Sitä lukiessa ajatuksia käännöksestä heräsi todella paljon ja sen myötä myös ajatus kirjojen arvostelusta kanavallani sai uutta tuulta purjeisiin. Tässä arvostelussa tulen siis puhumaan hyvin paljon nimenomaan siitä miten hyvin Aino Pukkila on onnistunut työssään kirjan kääntäjänä, sekä Ivrean valitsemasta formaatista millaisina kirjat on julkaistu. Tottakai arvostelen kuitenkin ensin myös kirjan tarinaa ja kuvitusta.
Tarina ja taide
One Piecen 103. osa jatkaa tarinaa sarjakuvan päähenkilöiden, Olkihattu-piraattien, ja näiden liittolaisten taistelusta kahden “Keisariksi” kutsutun merirosvon liittoumaa vastaan. Petopiraattien vahvimmat soturit ovat jo kaatuneet Olkihattujen toimesta, mutta itse näiden kapteeni Kaidoo on yhä pystyssä. One Piecen protagonisti Monkey D. Luffy käy maailman vahvimpana olentona pidettyä miestä vastaan viimeisillä voimillaan. Samaan aikaan kapteenit Eustass Kid ja Trafalgar Law kohtaavat toisen Keisarin, Big Momin. Uuden sukupolven on aika ottaa meret haltuunsa kahden hirviömäisen merirosvon alaisuudesta. Samalla selviää myös Luffyn kumisen vartalon aiheuttaneen Gumigumimarjan todellinen luonne, kun Maailmanhallituksen 800-vuotta pelkäämä voima herää eloon.
Oda yleensä on keskittynyt toiminnan ja taistelun kuvauksissa eniten sarjan päähenkilöihin. Tämä on luonnollinen, lähes itsestäänselvä valinta. Kyseisiä hahmojahan lukijat ovat viimeisen sadan kirja ajan seuranneet ja heistä me välitämme eniten. Samaan aikaan viimeisimpien vuosien aikana Eustass Kid ja Trafalgar Law -hahmojen merkitys tarinassa on koko ajan kasvanut. Erityisesti Law on tullut lukijoille tutuksi seilattuaan pitkään Olkihattujen liittolaisena. Sekä hänet että Kid on myös kuvattu jatkuvasti Luffyn vertaisina merirosvokapteeneina ja kolmikon kilvoittelu on ollut jatkuvanan hupina viime aikoina. Siksi on erittäin ilahduttavaa, että Oda oikeasti panosti myös Kidin ja Law’n taisteluun Big Momia vastaan, joka niin ikään on tässä vaiheessa tarinaa maalattu yhdeksi merkittävimmistä uhista nuorille piraateille.
Taistelu on tuttua Odan tyyliä. Jatkuvaa erikoiskykyjen mahdollistamien tekniikoiden esiinmarssia, selkeästi kuvattua koreografiaa, sekä monipuolista humorististen ja vakavampien hetkien välillä loikkimista. Erityisesti huumoriarvoa tälle taistelulle antaa edellä mainitsemani kilpailu Kidin ja Law’n välillä. Kumpikin heistä on oman laivansa kapteeni ja merirosvokuninkaan asemaa tavoitteleva rämäpää. Vaikka Law onkin pintapuolisesti kylmäpäisempi ja älykkäämpi, on kaksikon egoistisuus samaa luokkaa. Aina kun toinen antaa toiselle minkäänlaisia ohjeita, otetaan nämä vastaan kiroten ja vastustaten. Siitäkin huolimatta, että he usein kuitenkin toteuttavat taisteluparinsa toiveen. Kaksikon välillä nimittäin kuitenkin vallitsee myös luotto toistensa kokemukseen ja voimiin. Heitä yhdistää tarve kaataa Big Mom tässä ja nyt. Tietoisuus kilpailijan motiivista mahdollistaa erinomaisen yhteispelin.
Kidin erikoiskyky on magnetismi, jonka hän on oppinut välittämään myös metalliesineiden ulkopuolelle. Hän esimerkiksi pystyy merkitsemään vastustajan ja suuren seinään toisiaan puoleensa vetäviksi, käytännössä pakottaen vastustajansa kiinni seinään ja helpoksi maalitauluksi seuraavalle iskulleen. Tottakai valtavat voimat omaavaa Big Momia vastaan tämä on lähinnä hidaste. Rakastin vauhdikasta kuvaa, jossa 8-metrinen naisen järkäle pyörähtää ympäri ja käyttää häntä sitovaksi tarkoitettua seinää kilpenään.
Kidin voimien huipentuma on valtava raidetykki. En tunne tarpeeksi hyvin teknologiaa sitä ymmärtääkseni, mutta ilmeisesti se on luonnollisesti johdettu hahmon magneettien hallintakyvystä. Iskussa Kid kerää rojusta valtavan neliskanttisen piipun omaavan tykin, josta sitten ampuu ilmeisesti jonkinlaisen säteen, joka muodostuu magnetismin luomasta sähköstä. Tai jotain. Oma fysiikan tietämykseni tippuu tästä kärryiltä ja kun mukana on vielä roppakaupalla Eiichiro Odan luoman fantasiamaailman omia sääntöjä, ei liikaa logiikkaa kannatakaan tilanteesta etsiä. Oleellista on se, että temppu on helvetin makea ja voimakas.
Law’n voimat ovat sitten vielä enemmän hämmentävät. Hänen kykynsä tulevat opeopemarjasta, joka antaa hänelle, joka opettamisen sisään antaa hänelle kyvyn “operoida” haluamallaan tavalla itse luomansa voimakentän sisällä. Tämä operointi tarkoittaa siten voimakentän sisäistä teleportaatiota, minkä tahansa kohteen leikkaamista vahingoittamatta tätä, sekä näiden kohteiden vapaata liikuttamista ja paikan vaihtoa. Kyseessä on siis jonkinlaisesta ylivoimaisesta psykokinesiasta yhdistettynä erilaisiin luonnottomiin liitäntöihin. Hahmo taisi itse sanoa, että hän voi kirurgin tavoin operoida ketä tahansa kenttänsä sisään päätyvää olentoa tai esinettä mielensä mukaan.
Pirunmarjojen suomilla voimilla on aina jonkinlainen “herännyt” muoto, joka mahdollistaa voiman suurimman potentiaalin käytön. Kidin tapauksessa kyse oli edellä mainitusta raidetykistä, sekä kyvystä tehdä epämagneettisista objekteista magneettisia. Law’n voimien huipentuma on vielä epäselvempi. Hän luo voimakentän miekkansa ympärille, joka sitten venyy luonnottoman pitkäksi. Se lävistää vastustajan kuitenkaan tätä leikkaamatta, haamun lailla. Ja sitten Law välittää jonkinlaisen koko vastustajan kroppaa tärisyttävän iskun vastustajaansa. Ilmeisesti kyseisen iskun voimakkuus riippuu siitä miten pitkäksi Law miekkansa on venyttänyt. Big Momin päihittämiseksi hän venyttää miekkansa niin suureksi, että se ylettyy suurelta leijuvalta saarelta syvälle alempana olevan suuremman saaren maaperän sisään. Isku näyttää todella siistiltä, mutta en voi kieltää etteikö se olisi äärimmäisen epämääräinen lisä valmiiksi epämääräisiin voimiin.
Oleellista on kuitenkin se, että toiminta näyttää siistiltä ja tuntuu suuren ottelun tyydyttävältä loppuhuipennukselta. On mahtavaa nähdä nämä kaksi uutta sukupolvea edustavaa kapteenia kaatamassa vanhemman, ylivoimaisena pidetyn kollegansa. Erityisesti nautin myös siitä miten Oda antaa katsojille Big Momin itsensä perspektiivin tilanteesta. Hänen sanoissaan paistaa katkeruus, kun hän kiroaa aikalaisensa, merirosvokuningas Gol D. Rogerin, jonka vuoksi niin monet sukupolvet innostuivat merirosvoudesta. Samalla tämä katkeruus nimittäin myös osoittaa syyn Big Momin tappiolle. Mikäli hänestä olisi oikeasti ollut merirosvokuninkaaksi, ei hänellä olisi mitään ongelmaa kohdata nuorempia kilpailijoita. Hirviömäiselle hahmolle sopivaan tapaan, tämä myös päätyy niin syvälle maan uumeniin kuin vain mahdollista. Virallisesti ei ole taidettu kertoa onko hän yhä elossa, mutta kun itse näen Big Momin voimissaan niin yliluonnollisena, että en ihmettelisi jos hän jäisi vuosikausiksi maan alle kiroamaan kohtaloaan. Mikä myös sopii hahmon kantamalle satumaiselle auralle.
Se pitää kuitenkin tunnustaa, että Law’n ja Kidin taistelu Big Momia vastaan ei tunnu erityisen henkilökohtaiselta. Law’n ja Big Momin ei ole nähty olevan oikeastaan minkäänlaisessa suhteessa toisiinsa ennen tätä. Kidin kohdalla tiedämme hänen aiheuttaneen tuhoa Keisarin reviirillä ennen kuin tarina siirtyi nykyiseen ajanjaksoon, mutta näitä taisteluita ei koskaan sarjakuvan sivuilla ole kuvattu. Näin ollen taistelussa ei ole sitä samaa arvojen yhteen törmäämistä mitä monissa One Piecen parhaista otteluista on. Kyse on vain kilpailijoiden ja sukupolvien yhteentörmäyksestä. Huikean näköisestä, mutta ei erityisen syvällisestä taistelusta.
Tämän vuoksi on tuntuu myös tarpeettomalta, että Law tekee kyvyillään kunnianosoituksen lapsuutensa mentorille Rosinantelle. Tämän kyky antoi hänelle voiman hiljentää minkä tahansa objektin tai olennon. Hupaisa temppu, jolla oli kuitenkin vain rajatusti käyttöä mitä tulee taisteluun. Taistelussa Big Momia vastaan Law luo voimakentän vastustajansa ympärille, jonka lävitse ei kuulu ääniä. Tämä on herttainen viittaus Rosinanten voimaan, mutta koska Big Mom ei mitenkään liity Law’n ja Rosinanten tarinaan, ei se erityisemmin resonoi katsojassa. Taistelun käytännön kannaltakin, se lähinnä estää Big Momia uhkailemasta paikallaolijoita, tavalla jolla hänen omat erikoiskykynsä ehkä olisivat voineet vielä kääntää tilanteen hänen edukseen. Toki ihan hyvä, että Oda pelaa varman päälle ja vähentää mahdollisten voimatasonörttien ininää, mutta itseäni kiinnostaa enemmän tunteekkaammat hetket hahmojen välillä.
Heikompaa kuvausta sivuhahmojen taistelusta nähdään kirjassa ninjojen Raizoon ja Fukurokujun, sekä merirosvo Izoon ja Cipher Pol 0 -agenttien välillä. Olkihattujen liittolaisen Raizoon ja Kaidoon joukkojen ninjoja komentavan Fukurokujun välillä mainitaan olevan pitkäikäistä kaunaa, mutta siihen ei sarjakuvan tarinassa pureuduta ollenkaan. Tämä kerrotaan ainoastaan lukujen väliin laitetussa kysymysnurkassa, jossa Oda itsekin sanoo tarinan olevan niin hölmö, ettei halunnut sitä piirtää. Käytännössä Fukurokuju luuli Raizoon olevan syypää siskonsa kuolemaan, vaikka todellisuudessa tämä vain oli tunnustanut rakkauttaan kilpailevaa ninjaa kohtaan.
Taistelu ninjojen välillä itsessään on olematon. Aluksi jossain aiemmassa kirjassa he saattoivat heittää toisiaan päin jotain tekniikoita, mutta tässä vaiheessa he ovat vain lukinneet toisensa jähmetystekniikoilla. Miten kyseinen tekniikka toimii, sitä ei selitetä. Kaksikko vain seisoo jähmettyneenä paikallaan odottaen, että toinen murtuu ja rikkoo oman taikansa. Huone heidän ympärillään syttyy tuleen ja Raizoo kestää liekkejä vihollista pitempään. Kyseessä kai voisi olla vaikuttavakin mittely kestävyydestä, mutta Oda hyppää tarinassa seuraamaan tilannetta sen verran harvoin, ettei siihen kovinkaan merkittävää otetta saa. Osittain jää tuntumaan, että Oda tarvitsi vain jonkin tavan poistaa Fukurokuju tarinasta, mutta ei halunnut käyttää sivuja tämän piirtämiseen kunnollisella taistelulla.
Raizoo saa onneksi oman tähtihetkensä kirjan lopussa. Kun taistelupaikkana toimiva, lentävä Pirunsaari on liekeissä, näyttää tämä käärökäärömarjan mahdin. Hänen erikoiskykynsä on siis sulkea erilaisia esineitä ja jopa elementtejä kirjakääröihin, jotka ovat monille tuttuja ninjatarinoista. Ja koska hän 20-vuotta sitten todisti avuttomana isäntänsä Koozuki Odenin linna paloa, päätti hän tilaisuuden saadessaan alkaa kantaa mukanaan valtavalla määrällä vettä varustettuja kääröjä. Näin ollen hän kirjan viimeisessä luvussa pelastaa koko päivän, tuoden esiin valtavan vesimassan kääröistään, jonka Olkihattu-piraattien kalamiesvahvistus Jimbei, sitten ohjaa tarvittaviin paikkoihin. Tämä on hauska fantastinen tapa ratkaista hahmoja piinaava ongelma ja samalla antaa yhdelle lysteistä sivuhahmoista erinomainen tilaisuus näyttää taitonsa.
Izoon taistelu Maailmanhallituksen agentteja vastaan jääkin sekin hiukan vajaaksi. Taisteluun lähdetään kun agentit Guernika ja Maha ovat päihittäneet X Drake -nimisen uuden sukupolven piraatin. Tämäkin tapahtui ruutujen välissä. Izoo saapuu sankarillisesti pelastamaan Olkihattu-piraattien Usoppin, sekä vanhat samuraitoverinsa Kin’emonin ja pikkusiskonsa Kikunojoon. Pistooleilla taisteleva Valkoparta-piraattien entinen osastopäällikkö Izoo näyttää aluksi varsin kovalta auttaessaan toverinsa pakoon. Ja sitten taistelu jätetään kokonaan kuvaamatta sarjakuvassa. Kun siihen palataan nähdään Izoo vain yhdessä, joskin todella siistissä, paneelissa kaatamassa Maha ja ottamalla samalla itse kuollettava isku vastaan. Tämä tuntuu hiukan surulliselta. Izoo jäi näin tuntumaan hahmolta joka silloin tällöin roikkui taustalla tärkeämpien hahmojen mukana ja nyt kuoli ennen kunnollista tähtihetkeään. Tuntuu että potentiaalia hahmossa olisi ollut suurempaankin tarinaan, mutta ymmärrän, että Odan kertomus on jo nyt venynyt todella pitkäksi.
One Piece kirjan numero 103 merkittävin paljastus on tottakai päähenkilö Monkey D. Luffyn gumigumimarjan todellinen luonne. Sadankahden kirjan ajan kyseessä on vain ollut hedelmä, joka antoi Luffylle kumimaisen ruumiin, jota venytellä mielensä mukaan. Nyt paljastuu, että kyseessä on todellisuudessa pirunmarja nimeltään Ihmisihmismarja mallia Nika. Marjan kerrotaan muuttavan syöjänsä ruumiin kumimaiseksi ja lisäksi mahdollistavan herätessään muodonmuutoksen auringonjumala Nikaksi, joka esiteltiin ensimmäisen kerran sarjassa vasta pari numeroa sitten. Tämän Nikan voiman sanotaan olevan kyky muuttaa mielikuvitus todellisuudeksi ja sitä pidetään maailmankaikkeuden hullunkurisimpana voimana, jonka heräämistä Maailmanhallitus on pelännyt 800 vuotta. Myös sarjassa mainittu myyttinen Joy Boy -niminen hahmo omasi kyseisen voiman.
On totta että paljastus gumigumimarjan todellisesta luonteesta tulee näin esiin hyvin myöhässä sarjaan ja Nikasta lukijat oppivat aivan vasta tarinassa, eikä se siksi tunnu kovinkaan vahvasti pohjustetulta. Samalla se myös entisestään luo Luffysta kuvaa jonkinlaisena valittuna ja kohtalon johdattamana pelastajana, mikä ei hahmon vapaaseen ja itsepäiseen luonteeseen suju. Mutta itse olen jo oppinut ajattelemaan asiaa toisin päin. Enemmänkin on Luffyn luonteen ansiosta, että hän päätyy sarjassa vapaustaistelijan rooliin. Ei hän tee itse mitään siksi, että se olisi hänen kohtalonsa tai koska se olisi oikein. Hän on alusta asti tehnyt sen mikä hänestä tuntuu parhaimmalta. Tämän vuoksi Nikan voimatkin vain mahdollistavat entisestään hänen kykyjensä leikkimielisyyden ja piirrosmaisuuden hyödyntämisen.
Taistelusta tuleekin Luffyn uusien voimien myötä entistäkin lystimpää seurattavaa. Hölmöltä tuntuneet kumivoimat ovat nyt päättömämmät kuin koskaan. Kun hän venyttää ympäristöään ja vastustajaansa, kun hänen silmänsä pomppaavat päästä ulos ja kun hän nauraa hekottaa vakavimmallakin hetkellä, kanavoi Oda taiteessaan loistavalla tavalla vanhoja piirrettyjä. Väiskivemmelsäärimäinen venyttely tekee taistelusta riemukasta ja huvittavaa seurattavaa. Oda pääsee entistä enemmän leikkimään venymisen mahdollisuuksilla, kun Luffy vaikkapa käyttää vastustajaansa hyppynaruna tai ottaa päähänsä piikkinuijasta, joka muovaa Luffyn kallon piikkiensä mukaiseen muotoon. Tuntuu että Nikan voima on niin voimakas, että se sarjakuvahahmon lisäksi on tarttunut teoksen piirtäjään itseensä.
Tässä vaiheessa viimeistään on hyvä mainita, että olen siis lukenut tämän tarinan ennenkin. Seuraan One Piecea suomenkielisten pokkarien lisäksi englanninkielisenä viikottain uusien lukujen ilmestyessä. Näin ollen Luffyn uudet voimatkaan eivät enää tunnu samanlaisena yllätyksenä, kun on niihin saanut jo muutaman vuoden totutella. Vähemmän hauskoilta ne eivät kuitenkaan tunnu. Ne ovat entisestään voimistaneet One Piecen syvintä luonnetta hauskanpitoon kannustavana sarjana, jossa huumori on konkreettinen osa tarinankerrontaa. Osa lukijoista aikaanaan koki Nikan voimien tekevän tarinasta liian hassun, mutta itse näen sen vain tuovan vahvemmin esille sen mitä One Piece on alusta asti ollut. Aivan naurettava teos, jossa kaikki mitä kuvitella saattaa on aina ollut mahdollista. Todellinen mielikuvituksen riemuvoitto.
Kun aloin tätä arvostelua kirjoittamaan, ajattelin että uuden suomennoksen kommentointi tulisi olemaan sen pääantia. Mutta kun sarjan tarinasta alkaa puhumaan ei siitä tunnu tulevan loppua. Ja mikäli nautitte tällaisesta arvostelusta, niin muistakaa laittaa kanavani tilaukseen. Sillä voi olla että sitten älyän jatkaa Ivrean julkaisujen arvosteluja. Kenties sekä alkupään numeroita ensimmäisestä eteen päin, että näitä uusia tästä numerosta 103 alkaen. Tarkastellaan nyt kuitenkin lähemmin tätä julkaisua itseään.
Fyysisesti Ivrea on tuonut One Piece -kirjat lähemmäksi alkuperäistä japanilaista formaattiaan. Peruspokkariin on laitettu kansipaperi päälle, jossa on väritetty kuva kannesta ja sisällä varsinaisen kirjan kannessa on, yleensä, sama kuva seepian sävyisenä. Kansipapereista en koskaan ole erityisemmin lukiessani nauttinut. En ole koskaan ollut sata varma kuuluisiko ne esimerkiksi ottaa pois lukemisen ajaksi. Se kai tuntuisi jotenkin puutteelliselta? Kuin osa kirjasta puuttuisi. Mutta samaan aikaan kun sitä lukiessa pitää kirjan päällä alkaa se pikkuhiljaa hiipua pois kirjan päältä, mikä niin ikään on hiukan häiritsevää. Samaan aikaan en voi kieltää etteikö kiiltävä kansipaperi olisi ainakin näin tuoreeltaan todella tyylikkään näköinen. Ja se että sen taitoksesta löytyy Eiichiro Odan oma tervehdys, mikä Sangatsu Mangan julkaisusta jäi puuttumaan, tekee kirjan sisällöstä täydemmän.
Itselläni ei ollut juuri koskaan valitettavaa Sangatsun julkaisujen painojäljen suhteen. En ole koskaan oppinut olemaan erityisen nirso asian suhteen. Mutta nyt kun Ivrean versiota on lukenut tuntuu se kyllä paremmalta. Ehkä vain kuvittelen mutta, paperi tuntuu valkoisemmalta ja muste tummemmalta. Kuvien kontrasti tuntuu näin ollen voimakkaammalta ja kuvitus selkeämmältä, paremmin oikeuksiinsa pääsevältä. Eikä tilannetta heikennä sekään, että mukaan mahtui väritetty versiokin yhdestä muuten mustavalkoisen kirjan luvun kannesta. Näistä siis ehdoton hatunnosto Ivrean tiimille.
Heikompaa puolta edustavat sitten tietyt kirjasinvalinnat. Näiden kanssa toki välillä Sangatsukin kipuili. Mutta koskaan ei mielestäni kirjan sisällysluettelo näyttänyt yhtä ikävältä kuin Ivrean One Piecen kirjassa 103. Fontti on ikävän pitkulaista ja raskaslukuista. Lisäksi taitto on epämiellyttävästi keskitetty, jolloin tekstin sivut rönsyilevät luotaantyöntävällä tavalla. Pelkkä normaali tasaus vasemmalle olisi saanut ihmeitä aikaan tässä kohtaa. Yleisesti, välillä kun kirjan sisällä puhekuplissa kikkaillaan fontin kanssa olisi teoksen taittajan hyvä muistaa, että selkeys on ensimmäinen prioriteetti kirjasintyypin valinnassa. Mikäli tekstiä ei ole miellyttävää lukea on aivan samantekevää sopiiko se muuten tarinaan vai ei.
Sitten se käännös, joka on eniten aiheuttanut itsessäni huolta ja ennakkoluuloja. Lähdetään positiivisesta. En ole Aino Pukkilan kääntämiin osiin 1-4 tutustunut, mutta ilmeisesti niistä saatu palaute on mennyt perille. Näiden olen kuullut olleen liian kirjakielisä dialogissaan, mikä sotii useiden hahmojen luonnetta vastaan. Kirjassa 103 on selvästi uskallettu enemmän leikitellä hahmojen puheen kanssa. Puhekielisiä ilmaisuja satelee siellä täällä. En ole varma onko se vielä aivan johdonmukaista, mutta huomasin tekstin rullaavana silmieni edessä varsin nätisti. Dialogissa on sarjan vaatimaa luonnetta, josta ehdottomasti voin kiittää kääntäjää.
Yleisesti aiemmissa Sangatsu Mangan versioissa sääntönä tuntui olevan, että japaninkieliset termit ja nimet käännetään suomen kielellä, mutta kirjailijan itsensä käyttämät englanninkieliset sanat jätetään sellaisiksi kuin ne ovat alkuperäisessä tekstissä. Tämä ei tietenkään ollut tiukka sääntö, vaan poikkeuksia tehtiin tilanteen mukaan. Pukkilan käännös tuntuu menevän lähes päinvastaiseen suuntaan.
Englanninkielisiä tekstejä ei ole jäljellä milteimpä ollenkaan. Tämä ei itseäni pääasiassa haitannut ollenkaan. Esimerkiksi “vetonaula” on huomattavasti selkeämpi termi suomalaiselle lukijalle, kuin “all-star”, joka on hitusen epämääräinen. Samaa joukkoa olevat “tähdet” niin ikään toimivat paremmin kuin englanninkielinen “star” -sana, kun puhutaan merirosvojoukon jäsenistä. Joskin jäin kaipaamaan Antti Valkaman puhekielistä kompromissia “staraa.” Ongelmallisempaa on sitten se, kun Vinsmoke Judge -hahmon etunimi Judge on käännetty Tuomariksi. Kyseinen nimi tuntuu enemmän Odan valitsemalta sanan soundin vuoksi sen merkityksen sijaan ja siksi olisi ollut hyvä se jättää alkuperäiseen muotoonsa.
Japaninkielisten termien ja nimien suhteen alkuperäismuodon säilyttäminen on enemmän valitettavaa. Itse uskon, että mikäli nimi on samaa kieltä mitä hahmot puhuvat, olisi se järkevä kääntää. Erityisesti One Piece vilisee hahmoja joiden nimet ovat vitsejä tai viittauksia, jotka menevät nyt useilta lukijoilta ohi kielimuurin takia. Esimerkiksi koira- ja kissahahmot ovat Ivrean käännöksessä säilyttäneet alkuperäiset nimensä, Inuarashi ja Nekomamushi. Nimet oli aiemmassa käännöksessä käännetty kirjaimelliseen muotoonsa Koiramyteriksi ja Kissakyyksi. Koska kyseessä on nimenomaan koira ja kissa. Vielä isompi ongelma on hahmo, joka alkuperäisessä ja Ivrean versiossa on nimeltään Wanda, mutta Sangatsun versiossa Haurora. Koska Japanissa koira sanoo “wan wan”, Suomessa taas “hau hau.” Vitsi siis menee kokonaan ohi lukijoilta Ivrean versiossa. Tälläisissä tilanteissa on suotavaa suosiolla kääntää ja lokalisoida myös erisnimiä, jotta lukijan kokemus on mahdollisimman autenttinen.
Sitten on sellaisia sanoja, jotka eivät kertakaikkiaan merkitse lukijalle senkään vertaa mitä näiden hahmojen nimet. Huomasin että aiemmissa käännöksissä “Punahuotriksi” kutsuttu samurai-joukko kulki nyt japanilaisella nimellään. Jälleen kerran tämä ei merkinnyt lukijalle mitään vaan sai minut ihmettelemään mistä ihmeestä tässä puhuttiin. Konteksti ja tieto aiemmista kirjoista auttoi vähemmän. Vielä suurempaa hämmennystä aiheuttivat Orochi-hahmon samurai- ja ninjajoukkojen nimet. Näiden nimet japaninkielisinä tuntuivat lähinnä satunnaisten tavujen sarjoilta ihmiselle joka ei kieltä osannut. Niiden lukeminen suomenkielisessä julkaisussa sai minut lähinnä näkemään punaista. Kuin julkaisija ei haluaisi kertoa kaikkea tarinasta lukijoille. Näihin ei oltu edes laitettu marginaaliin selitystä.
Shueishan, eli One Piecen japanilaisen julkaisijan, väki oli kuulemma pyytänyt Ivreaa säilyttämään sarjassa esiintyvien pirunmarjojen ja taistelutekniikoiden nimet japaninkielisessä muodossaan. Pyytänyt. Ei käskenyt tai asettanut sitä julkaisun ehdoksi. Tuloksena on varsin kömpelöä tekstiä.
Vähän väliä hahmot päätyvät huutamaan japaninkielisiä iskujen nimiään, ja sitten suomenkielinen lukija joutuu tarkistamaan käännöksen marginaalista. Kun kyse on jostain yksinkertaisesta sanasta, kuten vaikkapa “hyppynarusta” tuntuu lukijasta turhalta tarkistaa sana marginaalista, kun sen olisi ihan yhtä hyvin voinut laittaa puhekuplaan hahmon sanomaksi. Kun kyse on monimutkaisemmista termeistä, kuten vaikkapa “Shuren Hakke”, joka kääntyy suunnilleen “sake-lohikäärmeen kahdeksaksi trigrammiksi” tuntuu että kääntäjältä puuttuu teoksen kääntämisen vaatimaa mielikuvitusta ja leikkisyyttä.
Katsojan informoimista marginaalissa tulisi omasta mielestäni välttää aina mieleiseen asti. Ja vaikka kyse on japanilaisten pyynnöstä säilyttää alkuperäiset termit, olisi Ivrean väki voinut mielestäni paremman lukukokemuksen puolesta pistää edes hiukan vastaan. Luulisi että japanilaisetkin ymmärtävät, mikäli suomentajat perustelevat käännökset paremman lukukokemuksen takaamisena ja autenttisuuden välittämisenä.
On ehkä liikaa pyytää kääntäjää perehtymään yli sata numeroa sisältävän sarjakuvan yksityiskohtiin perehtymiseen osana työnkuvaa, mutta samaan aikaan sarjan fanille on ikävää että tilaisuutta tehdä mahdollisimman johdonmukainen ja alkuperäisen kirjailijan periaatteita noudattavaa käännöstä ei ole toteutettu parhaalla mahdollisella tavalla. Merkittävänä esimerkkinä itselleni jäi osasta 103 mieleen sana “kiitti.” Kyseessä on pieni asia, mutta Eiichiro Oda on kertonut aiemmin kirjoittavansa aina japaninkielisen kiitosta tarkoittavan sanan sen asiallisimpaan muotoon. Hänen mielestään kyseessä on niin merkittävä asia, ettei sitä tulisi keventää puhekielisyydellä. Eli vaikka muuten iloitsenkin käännöksen käyttämästä kielestä muuten, olisi tämä yksi sana tullut pitää muodossa “kiitos.” Yhtenä tapauksena tämä ei tietenkään ole ongelma, mutta jatkuvana trendinä mahdollisesti lukukokemuksen johdonmukaisuuden vaarantava ja alkuperäisen kirjailijan visiota rikkova. Toivon että kääntäjä tutustuu teokseen ja sen tulevaisuuteen mahdollisimman tarkasti käännöstyötä tehdessään.
One Piece osa 103 on tarinaltaan ja kuvitukseltaan ratkiriemukasta, puhdasta One Piece -menoa. Huumorin kukat kukkivat ja toiminta on tuttuun tapaan valloittavaa seurattavaa. Sarjan suurimpia käänteitä tulee esiin tavalla joka entisestään korostaa sen hullunkurista luonnetta. Tietyt sivuhahmojen tarinat eivät resonoi katsojissa niin voimakkasti kuin olisi ehkä mahdollista, mutta ei se kokonaisuutta millään tavalla onnistu pilaamaan. Ivrean julkaisema kirja on painotuotteena laadukas ja ilo pistää hyllyyn. Käännöksessä on tervetullutta särmää, mutta kielen kanssa on edelleen valtavia immersion rikkovia ongelmia. Kääntäjän olisi erityisesti hyvä päästä nopeasti sisää sarjan hölmöön maailmaan, sekä sarjakuvataiteilija Eiichiro Odan periaatteisiin kiinni. Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan osaa 104. Ja ehkä niitä aikaisempiakin osia.
Mitä sinä pidit One Piecen numerosta 103? Entä miten tämän kirjan käännös toimi sinulle? Haluatko että arvostelen lisää One Piece tai muita sarjakuvia? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti