Kuvakarju-arvostelu: Oman elämänsä Jane Austen (Jane Austen a gâché ma vie, 2024)
Yritän pikkuhiljaa saada rästissä olevia arvostelujani kiinni. Tämä kuitenkin vie aikansa kun työkokeilu ja viikoittaiset Peacemaker-arvostelut painavat päälle. Pyrin kuitenkin käymään edelleen pressinäytöksissä aina kun voin. Ja kun kaverini suostui lähtemään vieläpä seuraksi katsomaan Oman elämänsä Jane Austenia, menin kyseiseen näytökseen entistäkin innokkaammin. Taustatyötä elokuvasta en pahemmin tehnyt. Jane Austenin kirjailijanakin tunnen vain nimeltä. Tämä saattaa kuitenkin muuttua, sillä ilahduttava pieni romanttinen komedia, joka elokuvissa eteeni laitettiin, sai minut jopa suuntaamaan kirjastoon. Laura Pianin elokuva on siis varsin onnistunut tapaus.
Elokuvan päähenkilö on Agathe Robinson (Camille Rutherford), pariisilaisessa kirjakaupassa työskentelevä, Jane Austenia isosti fanittava kirjailija. Auto-onnettomuudessa vanhempansa menettänyt Agathe kärsii traumastaan, mutta on elämässään keskittynyt enemmän epäonniseen rakkauselämäänsä ja esikoiskirjansa alkuun saamiseen. Kun hän inspiraation iskettyä saa ensimmäisen lukunsa valmiiksi, päättää hänen läheinen ystävänsä Félix (Pablo Pauly) lähettää tekstin eteenpäin luettavaksi. Pian Agathe saakin kutsun Jane Austenin mukaan nimetylle kirjailijoiden retriitille Englantiin. Siellä hänet ensimmäisenä ottaa vastaan Austenin kaukainen sukulainen ja retriitin pitäjien aikuinen poika, Oliver (Charlie Anson). Aluksi Agathe ja Oliver eivät tule toimeen, mutta pikkuhiljaa heidän välinen kemiansa herää eloon. Samaan aikaan Agathen mielessä kuitenkin vaanii myös suudelmin hyvästelty Félix. Yritä siinä sitten saada kirja kirjoitettua, kun pitäisi pystyä valitsemaan kahden miehen väliltä “se oikea.”
Elokuvan asetelma tuntuu aika perinteiseltä. Päähenkilönä toimivalla naisella on kaksi mahdollista kumppaniehdokasta ja oma projekti, jota edistää. Lisäksi häntä vaivaa taustalla vaaniva trauma menneisyydestä. Romanttisena komediana elokuvan painotus on tottakai kysymyksessä siitä, kumman miehen Agathe lopulta valitsee. Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa ja heidän dynamiikkansa Agathen kanssa eroaa sopivasti toisistaan. Félix on se tuttu ja turvallinen valinta, jolla kuitenkin on oma arvelluttava historiansa mitä tulee hänen aiempiin suhteisiinsa. Oliver taas saa Agathen jatkuvasti ärsyyntymään, mutta haastaminen toisaalta saa molempien tunteet pinnalle ja mahdollistaa molempien kasvun. Erilaisista näkökulmista huolimatta Agathe ja Oliver ovat kuitenkin älyllisesti toistensa vertaisia.
Henkilökohtaisesti myönnän kannustaneeni enemmän Oliveria näistä kahdesta miehestä. Félix Agathen pitkäaikaisena ystävänä muistuttaa sen verran asemaa, jossa olen itse ollut turhan usein. Mielestäni ystäviensä perään haikailevat miehet eivät tarvitse enempää niin sanottua turhaa toivoa mitä tulee heidän ihastumisiinsa. Tämä on osittain omien kokemusteni kyynisyyttä, mutta erityisesti miesten olisi tärkeä oppia arvostamaan naispuolisia ystäviää nimenomaan platonisina ystävinä, ilman että koko ajan kaipaa jotain muuta.
Samaan aikaan itse myös koin Agathen romanttisia ongelmia mielenkiintoisemmaksi hänen tavoiteensa saada kirjoitettua esikoiskirjansa. Hänen projektinsa alkaa varsin hauskasta paikasta, kun hän kiinalaisessa ravintolassa saa inspiraation kuviteltuaan kuppiinsa ilmestyneen alastoman miehen. Elokuvassa tämä näky kuvataan kirjaimellisena kohtaamisena ravintolassa. Hämmentävä päiväunikohtaus on hupaisaa katseltavaa, mutta eroaa aika paljon muusta elokuvasta. Lähtökohtaisesti kaikki muut kohtaukset kuitenkin kuvaavat tarinan todellisuutta. Yksi ainoa abstraktimpi unikohtaus siis tökkää hiukan silmään suuremmassa kokonaisuudessa. Oman elämänsä Jane Austen olisi saanut lisää potkua tarinaansa, mikäli nämä kuvitellut kohtaukset olisivat saaneet jatkoa Agathen kirjoittaessa lisää tarinaansa.
Ongelma on siinä, että kirjoittajan blokki on osa kerrottua tarinaa. Agathen päästyä Englantiin kirjoittajien retriitille, hän ei saakaan jatkettua tarinaansa, sillä hänen rakkauselämänsä puskee niin voimakkaasti päälle. Tämä on varsin mielenkiintoinen pointti elokuvalta. Itse katsojana olisin kiinnostuneempi näkemään lisää hahmon luovaa prosessia ja kuulemaan enemmän älykästä keskustelua kirjallisuudesta. Ihmiset ovat kuitenkin todellisuudessakin tunteidensa vetämiä ja siksi on aivan luonnollista, että mullistukset rakkauselämässä vievät huomion muilta asioilta. Eli vaikka olisin ehkä henkilökohtaisesti toivonut elokuvalta jotain muuta, en voi kieltää etteikö sen valitsema linja toimisi sen omien sääntöjen mukaan.
Samaan aikaan en voi olla miettimättä sitä, miten elokuva kuitenkin hiukan kiusoittelee kirjallisuudesta keskustelemisen mahdollisuuksilla. Kirjoittajien retriitillä Agathe kohtaa muutaman muun kirjailijan, joilla on kaikilla oma tyylinsä. Nämä muut tyylit kuitenkin esitetään enemmän vitseinä, kuin vakavasti otettavina valintoina tehdä taidetta. Erityisesti poliittisesti latautunut kirjailija saa ohjaaja-kirjoittaja Laura Pianilta lokaa niskaan, kun hänen monologi keskeytetään vesilasillisella. Vitsi on hauska, mutta mikäli keskustelu olisi kirjoitettu hyvässä uskossa, olisi se ollut todella mielenkiintoista seurattavaa. Nyt katsojalle jää enemmän kuva siitä, että Piani elokuvantekijänä olisi katkera syvempää kirjallisuuskeskustelua kohtaan ja liian tiukasti päähenkilönsä perspektiiviin sitoutunut. Agathe ilmaisee olevansa niitä ihmisiä, joiden mielestä kirjoittajan ei tulisi miettiä politiikkaa, vaan ainoastaan mukaansatempaavan tarinan kirjoittamista. Ajatus on hölmö, sillä politiikka ja tarina eivät ole toisiaan poissulkevia asioita millään tasolla.
Hyvä puoli on se, että Oman elämänsä Jane Austenin huumori on erittäin toimivaa. Karismaattisten hahmojen huomiot ja hyvin ajoitetut pienet slapstick-hetket saivat yleisön pressinäytöksessä nauramaan iloisesti ääneen varsin usein. Huumori on paikoitellen yllättävän ronskiakin. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa juhlien jälkeen humalainen Agathe kysyy deitiltään haluaisiko tämä nuolla häntä. Kohtaus ansaitsi mehevät naurut myös minulta, vaikka samalla myös hiukan varauduin jatkoon. En nimittäin ole täysin vakuuttunut siitä, että ranskalaisella elokuvalla olisi suostumuksen T.A.T.T.I. hallussaan. Onneksi Piani on sen verran fiksu taiteilija, että hän ymmärtää olla laittamatta kohtauksen mieshahmoa tekemään seksuaalirikosta. On kyllä toisaalta absurdia, että elämme maailmassa missä katsojat edes hetkeksi miettivät tälläistä mahdollisuutta katsoessaan kevyttä komediaa.
Tarinaanhan kuuluu myös Agathen tarina autokolarista traumatisoituneena ihmisenä. Tähänkin aspektiin tarinasta suhtaudun hiukan ristiriitaisesti. Elokuva ei tunnu keskittyvän siihen kovinkaan paljoa. Asia mainitaan siellä täällä, Agathen voidessa pahoin autossa tai tämän pyöräillessä ympäri Pariisia. Arvostan ahdistuksen hillittyä ja todentuntuista kuvausta. Mutta isosti Agathen tilannetta määrittävänä tekijänä trauma pysyy kuitenkin piilossa suurimman osan elokuvan kestosta. Mutta myös tämä on toisaalta kirjoitettu tarinaan sisään. Koko pointti on siinä, että Agathe kiirehtii eteenpäin urallaan ja rakkauselämässään, eikä ole keskittynyt toipumiseen. Joten tässäkin minun on hampaita kiristellen myönnettävä elokuvan kulkevan aika varmasti omaa polkuaan.
En tiedä miten paljon elokuvasta aukeaisi minulle enemmän, jos olisin lukenut enemmän Jane Austenia tai tutkinut tämän elämää. Selvästi kyseessä on elokuvantekijälle merkittävä taiteilija, onhan hän nimennyt elokuvansa tämän mukaan ja tehnyt päähenkilöstään kirjailijan valtavan fanin. Voin vain olettaa että elokuvassa esitetyt teemat ovat jollain tapaa osa myös Austenin kerrontaa. Ymmärtääkseni tämäkin kirjoitti romanttisia komedioita, mutta oli myös poliittisesti varsin latautunut. Sinänsä myös ironista, että elokuvassa Agathe ensin kehuu Austenia naisen perspektiivin tuomisesta kirjallisuuteen, mutta sitten valittaa toiselle kirjailijalle, kun tämä keskittyy kirjallisuuden politiikkaan. Joka tapauksessa, kuulisin mielelläni Austenin fanien tai vihaajien tulkintoja tästä elokuvasta.
Oman elämänsä Jane Austen on hauska, kevyt romanttinen komedia. Ohjaaja-kirjoittaja Laura Piani on hienosti onnistunut kuvaamaan rakkauselämän ja kaipuun voimaa elämän muut prioriteetit peittävänä voimana. Se hiukan risoo allekirjoittanutta, mutta sen todenmukaisuutta ei käy kieltäminen. Piani onnistuu kertomaan tarinansa hyvällä huumorilla, tehden hahmojensa matkasta varsin hauskaa seurattavaa. Syvempi keskustelu kirjallisuudesta ja traumasta olisivat voineet viedä elokuvan vielä mielenkiintoisempaan suuntana, mutta toisaalta myös tällaiselle kevyemmälle tarinalle on ehdottomasti paikkansa.
Mitä mieltä sinä olet tästä elokuvasta? Oletko Jane Austenin kirjojen ystävä? Mikä niistä on suosikkisi tai mitä suosittelisit niistä muille? Entäpä Austenin kirjoihin perustuvista elokuvat? Kerro mietteesi kommenttiosiossa! Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti