Kuvakarju-arvostelu: One Piece, osa 105 (Ivrea – Sisältää SPOILEREITA)
Jälleen kerran minulla kesti pieni ikuisuus saada One Piecen suomijulkaisun uusin osa käsiini. Kustantajana toimivan Ivrean levitys on hiukan omituista. Kirjat tulevat nettikauppoihin ajallaan, mutta ainakin Tampereella ne tuntuvat ilmestyvän fyysisesti kirjakauppojen hyllyihin vasta myöhemmin. Jääräpäisyyttäni tai saamattomuuttani odotin vain, että Suomalaisen kirjakaupan verkkosivut kertoisivat minulle uuden numeron löytyvän heidän hyllystään. Lopulta kyllästyin odotteluun ja varasin kopioni Fantasiapelien verkkokaupasta. Sainkin noutaa sen heidän myymälästään jo seuraavana päivnä. Siitä sitten muutaman muun asian hoidettuani pois alta, pääsin taas nauttimaan maailman parhaasta sarjakuvasta. Uuteen käännökseenkin alan pikkuhiljaa tottua, vaikka ei sitä edelleenkään ylistämään pysty.
One Piece osan 105 tarina jatkuu Wa-valtakuntaan sijoittuvan tarinan lopusta. Kapteeni Monkey D. Luffy on julistettu yhdeksi neljästä merirosvokeisarista ja lähtee tovereidensa kanssa seilaamaan kohti seuraavaa saarta. Samoin tekevät myös hänen kilpailijansa, kapteenit Kid ja Law joukkoineen. Maailmalla kohistaan viimeaikaisten muutosten vuoksi. Vallankumousarmeijan Sabon väitetään tappaneen Alabastan kuninkaan ja maan prinsessa Vivi on kadonnut. Merivoimien eversti Koby taas päätyi Mustaparta-piraattien kaappaamaksi, estettyään näitä tappamasta entistä kaapparilordia, kapteeni Boa Hancockia. Toiseksi uudeksi merirosvokeisariksi julistettu kapteeni Buggy taas kärsii uusien kumppaniensa sir Crocodilen ja Mihawkin vihan alla. Uutta saarta lähestyessään Olkihattu-piraatit kohtaavat merirosvo Jewelry Bonneyn. Heidän määränpäänsä taas paljastuu kuuluisan tohtori Vegapunkin majapaikaksi, tulevaisuuden saari Eggheadiksi.
Minähän rakastan One Piecea. Sen kimppuun on aina aivan mahtavaa palata. Tämänkin osan luvut olin toki jo lukenut aikoja sitten kun ne netissä aikanaan julkaistiin. Mutta fanina haluan tottakai kerätä koko sarjan hyllyyni ja pokkarimuoto tekee parhaiten kunniaa tarinan kokonaisuudelle. Ei sillä ettenkö sitä rehellisesti sanoisi jos jokin sarjassa mättää, mutta kovinkaan negatiivista arviota ei kannata tälläkään kertaa odottaa itse tarinan ja kuvituksen suhteen. Eiichiro Oda tietää edelleen miten saada minut pauloihinsa.
Kun yksi isompi tarinakokonaisuus päättyy One Piecessa, selviää usein lukijoille myös se, osuvatko heidän spekulaationsa mahdollisista uusista päähenkilöistä oikeaan. Pitkään fanit halusivat joukon mukaan esimerkiksi Carrot-nimistä puputyttöä osaksi Olkihattu-joukkoa. Tämä seilasi joukon kanssa aiemmassa tarinakaaressa, mutta nyt Wa-valtakunnassa hänen roolinsa kutistui merkittävästi. Niinpä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, kun hahmon kohtalo vei tämän toiseen suuntaan. Merille lähdön sijaan Carrot päätyy One Piece -maailman turrien, eli minkkien Pörh-herttuakunna uudeksi johtajaksi. Lukijalle tämä jää lähinnä kivaksi pieneksi yksityiskohdaksi. Emme edes näe Carrotia hyvästelemässä Olkihattuja erikseen. Olisi ollut kiva esimerkiksi nähdä Luffy antamassa lippunsa myös Carrotille liittolaisuuden merkiksi.
Oikeasti varteenotettava uusi toveriehdokas sarjakuvassa oli Yamato, päihitetyn vihollisen hylännyt poika ja Wa-valtakunnan entistä shoogunia imitoiva oman elämänsä samurai. Traaginen taustatarina, räväkkä persoona ja unelma uudeksi Koozuki Odeniksi tulemisesta tekivät kaikki hänestä varteenotettavan ehdokkaan Olkihattujen uudeksi jäseneksi. Eikä hommaa helpottanut sekään, että hän ensiesiintymisestään asti itse ilmoitti lähtevänsä Luffyn mukaan.
Odasta on tullut viimeisten kymmenen vuoden aikana kuitenkin huomattavasti varovaisempi mitä tulee Olkihattu-joukon kasvattamiseen. Siksi ei ole yllätys, että tarina viekin myös Yamaton toiseen suuntaan. Huomattuaan miten suuressa vaarassa Wa-valtakunta on nyt kun hänen isänsä Kaidoon nimi ei enää sitä suojele, päätti hän jäädä avuksi saarta suojaamaan. Tekosyynä hän käyttää idoliaan Odenia, joka ennen omaa merimatkaansa kiersi Wa-valtakunnan läpi. Itsestäni olisi ollut mahtavaa jos Yamato olisi lähtenyt Olkihattujen mukaan. Vaikka joukossa on jo turhan jyrkkä ero nais- ja miesjäsenten välillä, olisi transmiehen mukaan ottaminen ollut todella merkittävää myös kulttuurisesti. Mikä olisikaan lujempi osoitus taiteilijan liittolaisuudesta transihmisiä kohtaan, kuin heitä edustavan hahmon tuominen osaksi maailman parhaan sarjakuvan päähenkilöiden joukkoa? Oda onneksi jättää oven auki Yamaton mahdolliselle paluulle myöhempää varten, sillä muut samurait jäävät myös Wa-valtakuntaan ja jatkavat heidän uuden shogunin, Odenin pojan Momonosuken kouluttamista. Ja tällä on perimänsä takia potentiaalia aivan hirvittäviin voimiin, joilla maataan suojella.
Momonosukesta puheenollen hänen hyvästinsä Olkihatuille on varsin koskettava myös. Hän ja hänen vasallinsa Kin’emon kuitenkin seilasivat piraattien kanssa todella pitkään. On hauska nähdä miten aluksi vaikuttaa siltä, että Luffy tovereineen lähtee maasta kokonaan ilman hyvästejä ystävilleen, sekä se miten Momonosuken raivo kääntyykin hetkeksi itkuparkumiseksi. Oda muistaa hienosti, että vaikka Momonosuken vartalo onkin kypsennetty aikuisen mittoihin, on hän todellisuudessa yhä vain kahdeksanvuotias nulikka. Oda piirtää parkuvan miehen todella lystisti ja kun Luffy sitten ojentaa Olkihattu-lipun Momonosukelle symboliksi Olkihattu-piraattien ja Wa-valtakunnan liitosta, tuntuu se todella hyvältä. Kyseessä on pitkän matkan ansaittu päätös, jolla juhlistaa näiden hahmojen luomaa ystävyyttä.
Sarjalle perinteiseen tapaan isojen tarinoiden välillä kuvataan mitä muualla One Piecen maailmassa tapahtuu. Näin ollen Olkihattujen lähdettyä Wa’sta kuvaa Oda muuttunutta maailmaansa. Erityisen hupaisaa on nähdä, miten aina sarjassa ylöspäin epäonnistunut kapteeni Buggy-klovni jatkaa nousuaan. Nyt hänet on Luffyn ohella nostettu yhdeksi neljästä merirosvokeisarista. Tämä paljastettiin jo viime kirjassa, mutta nyt tapauksen huvittavat yksityiskohdat tuodaan ilmi. Kyse ei taaskaan ole siitä, että Buggy olisi omin voimin laajentanut reviiriään ja joukkoaan, vaan siitä, että merivoimien jahtaamat sir Crocodile ja Dracule Mihawk päättivät tulla hänen luokseen perimään velkojaan. Koska Buggylla ei tietenkään rahaa ole, päätyi hän antamaan itseään palvovan fanilaumansa kahdelle itseään huomattavasti vahvemmalle piraatille. Yhdessä nämä muodostivat Cross Guild -nimisen järjestön, joka tarjoaa ihmisille rahaa merivoimien sotilaiden päistä.
Kunnia järjestön perustamisesta päätyi Buggylle, kun hänen alaisensa levittivät julisteita, joissa heidän palvoma klovninsa on nostettu Mihawkin ja Crocodilen yläpuolelle. Näin ollen myös Maailmanhallitus oletti Buggyn olevan joukon johtaja, suurena loukkauksena tämän kahdelle kumppanille. Hupaisassa käänteessä kaksikko ensin ajattelee surmata Buggyn, mutta päättää sitten antaa klovnin kantaa suurinta vastuuta ja huomiota teoistaan. Mikäli maailma kiinnittää huomionsa Buggyyn, saavat Crocodile ja Mihawk olla rauhassa. Lukijana on jälleen todella huvittavaa nähdä miten Buggy jälleen puhuu ja itkee itsensä parempaan asemaan, samalla kun hänen sokeat alaisensa luulevat tämän vain voimistuvan voimistumistaan. Tätä menoa en ihmettelisi vaikka Buggysta tulisi sarjassa seuraava merirosvokuningas, ennen kuin Luffy ottaa tittelin itselleen.
Muita tuttuja hahmoja nähdään myös takaumassa, jossa entinen kaapparilordi Boa Hancock päätyy merivoimien ja Mustaparta-piraattien hyökkäysten kohteeksi. Maailmanhallitus lakkautti kaapparilordi-instituutin ja näin teki sen entisistä jäsenistä jälleen etsintäkuulutettuja rikollisia. Tämä on myös syy sille, miksi Mihawk ja Crocodile, sekä Buggy päättivät lyöttäytyä yhteen kolmena entisenä kaapparilordina. Hancockille tittelin menetys tarkoittaa myös sitä, että hänen merirosvojoukkonsa lisäksi hänen hallitsema valtakuntansa, vain naisille sallittu Amazon Lily on uhan alla valtiona, joka ei kuulu Maailmanhallitukseen. Mustaparta, Marshall D. Teach, taas haluaa Hancockin pirunmarjavoimat itselleen.
Nämä kohtaukset ovat hyvin mielenkiintoisia. On esimerkiksi inhottavaa nähdä yksi sarjan häijyimmistä hahmoista, Mustaparta, pitämässä Hancockia kuristusotteessa. Samaan aikaan on vaikuttavaa, että merirosvokeisarinnana tunnettu nainen ei siinäkään kohtaa anna periksi miehelle. Hän on voimillaan onnistunut kivettämään valtaosan Mustaparran alaisista, sekä tilannetta seuraavista merisotilaista. Näin hän on luonut pattitilanteen, jossa Mustaparta ei voi surmata häntä, sillä kivetyksen voima säilyisi, mutta ei voi myöskään päästää tätä menemään, sillä jäisi itse alttiiksi Hancockin voimille. Oda onnistuu hienosti kuvaamaan sekä Mustaparran ylivoimaista mahtia, että näyttämään Hancockin päättävisyyttä ja voimaa.
Tilanne ratkeaa kun entisen merirosvokuninkaan vanha toveri Silvers Rayleigh saapuu paikalle. Hancockin vanhana ystävänä ja yhden tämän edeltäjän, Shakuyakin, kumppanina hän aavisti Amazon Lilyn joutuneen vaaraan kaapparilordi-instituutin hajotuksen seurauksena. Mustaparta tietää ettei yksin pärjää Rayleigh’n tasoista legendaa ja Hancockia, sekä merivoimia vastaan samaan aikaan ja päätyy jälleen pakosalle. Syystä tai toisesta hän kuitenkin onnistuu kidnappaamaan merivoimien eversti Kobyn mukaansa samalla.
On hauska nähdä miten Mustaparta tuntuu jatkuvasti olevan pakosalla suurempien voimien edessä, vaikka itsekin on kasvanut mielettömäksi mahdiksi. Hänen pakonsa eivät kuitenkaan ole Buggyn tapaista pelkuruutta, vaan rehellistä tilanteen arvioimista. Mustaparta on kohonnut asemaansa nimenomaan kärsivällisyytensä ja vähäisten riskien ansiosta. Vaikka välillä hänen kaoottinen luonteensa tuntuukin muuta implikoivan. Joka tapauksessa Oda on hänestä onnistunut maalaamaan todella mielenkiintoisen ja viihdyttävän hahmon.
Kobyn joutuminen Mustaparran vangiksi tulee nopeasti myös muun maailman tietoon. Pääsemme näkemään, että hän on vanhan toverinsa Helmeppon lisäksi ystävystynyt muiden merivoimien sotilaiden kanssa. He ovat kaikki osa Sword-nimistä merivoimien sisäistä joukkoa, josta tarinassa kerrotaan lisää muutaman osan päästä. Kohtaus, jossa hahmot itkevät ylempiarvoisilta sotilailta lupaa lähteä pelastamaan Kobya on monella tapaa kivaa seurattavaa. Se näyttää samaan aikaan sen, että Koby on hahmojen joukossa yhtä rakastettu kuin lukijoidenkin, sekä sen että tällä on ollut oma elämä ja seikkailunsa sillä aikaa kun tarina on keskittynyt Olkihattu-joukon matkaan. Tämä rikastuttaa entisestään One Piecen maailmaa, luoden kuvan siitä, että Eiichiro Odalla on mielessä omat taustansa jokaiselle merkittävälle sivuhahmolle.
Koby on Luffyn ystävä, mutta koska tämä ei itse lehtiä lue, ei hän saa tietää tämän vangiksi joutumisesta. Varsinkaan kun hänelle ja muille Olkihatuille lehteä lukeva Nico Robin kertoo ensiksi hänen vanhan ystävänsä ja kunniatoverinsa prinsessa Vivin katoamisesta. Lehti kertoo Luffyn veljen Sabon surmanneen Vivin isän Cobran, joka sitten johti prinsessan katoamiseen. Tietenkään lukijat, eivätkä hahmot usko, että Sabo olisi Cobran surmannut, minkä Sabo itsekin varmistaa myöhemmin kirjassa. Tämä kuitenkin toimii hyvänä esimerkkinä Maailmanhallituksen korruptiosta ja salailusta. Näin he pystyvät piilottamaan Cobran todellisen kuolinsyyn ja kasvattamaan vihollisensa syntilistaa julkisuudessa. Vallankumousarmeija jolle Sabo työskentelee on kuitenkin One Piecen maailmassa kasvattanut suosiotaan rahvaan joukossa entistä enemmän, tarjoten voimaa ja apua taistelussa korruptoituneita monarkkeja vastaan.
Olkihattujen kannalta oleellista on tilanteessa se, että he eivät lähde etsimään Viviä. Sen lisäksi että heillä ei ole hajuakaan siitä mistä aloittaa, muistuttaa joukon soturi Zoro Luffya siitä, että tämä aikanaan antoi toisen veljensä Acenkin elää omaa elämäänsä puuttumatta tähän. Zoro muistuttaa tovereitaan Vivin vahvuudesta, mihin on vaikea olla yhtymättä. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään heiveröinen pikku prinsessa, vaan nainen joka jo nuorena tyttönä soluttautui valtavaan rikollisjärjestöön ja sitten seilasi viikkoja yhtenä Olkihattu-piraateista. Samaan aikaan itsekin Vivin fanina fiilasin vahvasti Luffya ja muita Olkihattuja, jotka sitten solvasivat kylmää Zoroa mitä hupaisimmilla nimillä. Vivin paluu tarinaan siis jää jälleen tulevaisuuteen, mutta olen varma, että kun se vihdoin tapahtuu on se myös odottamisen arvoista.
One Piece -maailman Maailmanhallitus näyttää myös tarinassa jälleen hirveytensä. Toki se on pitkään jo ollut selvä korruption ja kauheuksien pesä. Maailman huipulla seisoo joukko sisäsiittoisia perverssejä, jotka huvittelevat orjilleen ties millä kieroilla tavoilla, mitä Oda ei nuorille suunnatussa sarjassaan edes suostu piirtämään. Näiden pervojen huipulla taas seisovat Viitenä johtotähtenä tunnetut miehet, joiden esitetään julkiselle maailmalle olevan maailmaa hallitseva demokraattinen ydin. Rauhaa ja tasa-arvoa symboloivalla tyhjällä valtaistuimella istuu kuitenkin todellisuudessa näidenkin yläpuolella seisovat mysteerinen Imu-niminen hahmo, josta ei ole vieläkään nähty muuta kuin siluetti.
Osassa 105 paljastuu, että Sabo on saanut tietää Imun olemassaolosta. Hän on päätynyt Lulusia-nimiselle saarelle auttamaan paikallisia kapinallisia suorittamaan vallankaappauksen ja soittaa sieltä tovereilleen, kertoakseen maailman todellisesta hallitsijasta. Tämä kuitenkin päättyy mitä shokeeraavimmalla tavalla. Merivoimat nimittäin salakuuntelevat Sabon puhelinkeskustelua ja juuri kun hän on kertomassa totuuden, Imu tuhoaa jollain salaperäisellä voimalla koko Lulusian saaren ja valtion. Tämän jälkeen merivoimat saavat tiedon siitä, että mitään Lulusia-nimistä maata ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kyseessä on sarjan tähän mennessä pelottavin voimannäyte ja kirkastava esimerkki siitä, miten Maailmanhallituksen huipulla ei ole minkäänlaista inhimillisyyttä jäljellä. Kokonainen saari ja valtio täynnä ihmisiä vain pyyhittiin pois kartalta. Se mitä seuraamuksia tällä tulee olemaan on osa tulevien kirjojen herkkua.
Osa 105 esittelee myös Maailmanhallituksen uudet aseet joiden tarkoitus on korvata kaapparilordi-instituutio. Abrahamilaisissa uskonnoissa esiintyvien serafien mukaan nimetyt ihmisen muotoiset aseet ovatkin melkoinen ilmestys. Kyse on lapsen muotoisista entisten kaapparilordien klooneista, joihin on kuitenkin selvästi sekoitettu lunarialaisiksi kutsuttujen One Piece -hahmojen dna’ta. Näiden tunnuspiirteet näet ovat valkoiset hiukset, ruskea iho ja mustat siivet, joita kaikkia nämä serafit rokkaavat. Näemme toiminnassa Hancockin, Mihawkin, sekä Jinben kloonit, sekä Kuman kloonin Maailmanhallitusten agenttien seurassa. Paljoa näistä ei vielä tässä vaiheessa opita, mutta ne toimivat hyvänä vihjeenä siitä miten pitkälle scifin maailmaan One Piece onkaan menossa.
Eiichiro Oda on tietääkseni joskus muinoin sanonut, että One Piecen valmistuttua hän haluaisi piirtää sarjakuvaa roboteista. Tuohon aikaan hänellä ei kuitenkaan ollut hajuakaan siitä, että One Piece tulisi venymään useita kymmeniä vuosia kestäväksi projektiksi. Tällä hetkellä on vaikea kuvitella, että itsensä henkihieverille työskentelevä Oda tekisi mitään muuta kuin eläköityisi One Piecen jälkeen. Siksi on varsin ymmärrettävää, että hän tuo jättirobotteja One Piecen maailmaan. Sarjalle tuntemattomat ihmiset voisivat ihmetelle miten robotit voivat sopia merirosvojen aikaan sijoittuvaan maailmaan, mutta Oda on onnistunut erittäin taitavasti rakentamaan kuvaamansa maailman. Erilaiset scifi-elementit ovat pikkuhiljaa hivuttautuneet mukaan tarinaan. Jo kirjassa kolmetoista mainittiin, että jotkut tarinan saarista ovat satoja vuosia muuta maailmaa edellä teknologiassa ja kirjassa kolmekymmentäviisi tuli mukaan kyborgihahmo Franky. Ja kun kloonitkin esiteltiin sarjassa muutama kymmenen kirjaa takaperin, on kaikki johdonmukaista sarjalle.
Osassa 105 alkava Egghead-saarelle sijoittuva tarina onkin näiden scifi-elementtien huipentuma. Oda päästää mielikuvituksensa valloilleen tuodessaan esiin valtavia robotteja, hologrammeja, ruokaa luovia laitteita ja muuta fantastista. Kaiken huippuna on pitkään sarjassa puhuttu, nyt ensimmäistä kertaa esiin tuleva tohtori Vegapunk. Tämä on nimittäin onnistunut tieteellään jakamaan tajuntansa ja persoonansa kuuteen satelliittiruumiiseen, joilla kullakin oma tarkoituksensa. Yksi toimii hänen moraalisena kompanssinaan, toinen taas vastaa paikan suojelemisesta. Yksi keksii ideoita ja toinen toteuttaa niitä. Kirjassa tavataan kuusi veikeää versiota tohtori Vegapunkista, jonka todellinen naama kuitenkin jätetään seuraavan kirjan paljastettavaksi. Ilmassa on kuitenkin taas upeaa seikkailun tuntua ja hauskaa huumoria.
Mukaan tarinaan hyppää myös Jewelry Bonney -niminen hahmo. Kyseessä on yksi “pahimmaksi sukupolveksi” kutsutun joukon jäsenistä, joihin myös Luffy ja Zoro kuuluvat. Näitä on tullut tarinaan mukaan takaisin pikkuhiljaa kirjassa 61 tapahtuneen aikahypyn jälkeen. Bonney on toiseksi viimeinen näistä, seksikkään Urougen pysyessä yhä piilossa yhtä pikaista näyttäytymistä lukuunottamatta useita kymmeniä kirjoja takaperin.
Bonney tuo heti mukaansa oman hauskan energiansa. Hän on samaan aikaan huomattavasti Luffya järkevämpi toimija, mutta omaa samanlaisen irrationaalisen ruokahalun. Hahmon taustat ovat myös olleet sarjan aikana mielenkiintoinen mysteeri. Hänet on nähty soluttautumassa Maailmanhallituksen ytimeen, sekä itkemässä katkerasti seuratessaan “sotaa maailman huipulla.” Näihin tekoihin selvisi nyt tässä kirjassa. Bonney on nimittäin entisen kaapparilordin Bartholomew Kuman tytär. Kuma taas on menettänyt omat muistonsa ja muutettu Maailmanhallitusta palvelevaksi ihmissaseeksi, jonka klooneja myös käytettiin sodassa maailman huipulla Valkoparta-piraatteja vastaan. Syypäänä Kuman muutokseen Bonney pitää Vegapunkia ja on saapunut Eggheadille surmatakseen tämän. Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista nähdä mihin tämä kaikki johtaa.
Jälleen kerran One Piecen tarinasta riittää sanottavaa vaikka kuinka paljon. Toivottavasti vielä opin paremmin tiivistämään ajatuksiani ilman liikaa juonen selostusta. Toisaalta on todella vaikeaa kunnolla perustella mielipiteitään ilman viittauksia luettuun tekstiin. Tähän kuitenkin vielä muutama sana taas itse julkaisusta ja käännöksestä.
Osan 105 kohdalla alan jo pikkuhiljaa tottumaan Aino Pukkilan käännökseen. Puhekielisyyden lisäys dialogiin auttaa tarinaa kulkemaan nätimmin. En kuitenkaan voi olla tuntematta tietynlaista johdonmukaisuuden puutetta siinä. Hahmojen äänet yksilöinä eivät mielestäni tule yhtä vahvasti esiin, kuin aiemman kääntäjän työssä. En ole täysin vakuuttunut siitä, miten hyvin Pukkila on tutustunut sarjan hahmoihin. Hänen sanavalintansa eivät tunnu samallalailla kullekin hahmolle kuratoiduilta kuin Antti Valkaman käännöksessä. Näin ollen väkisinkin tulee tilanteita, joissa mietin puhuuko joku hahmo oikeasti kuvatulla tavalla.
En myöskään edelleenkään pääse yli siitä miten Pukkila valitsee mitä kääntää ja mitä ei. Yleensähän myös Valkama jätti aikanaan Odan itsensä käytättämät englanninkieliset termit sellaisiksi. Mutta tarinan luonteen vaatiessa hän myös käytti omaa luovuuttaan apuna tehdäkseen tarinasta jouhevamman. Osassa 105 silmiini iskee sarjassa navigointiin käytettyjen lokitikkujen kutsuminen “log pose” -nimellä. Mielestäni tällainen termi on parempi kääntää kielen sujuvuuden takaamiseksi. Nyt sana töksähtää todella pahasti esiin muusta tekstistä, kummallisena kielimuunnoksena keskellä suomenkielistä lausetta.
Pukkila myös pysyy Ivrean valitsemalla linjalla, mitä tulee japaninkielisten nimien säilyttämiseen esimerkiksi hyökkäysten ja pirunmarjojen kohdalla. Erityisesti jälkimmäinen osoittautui jälleen pettymykseksi. Tässä osassa tuodaan esiin monta uutta pirunmarjavoimaa, joiden kääntäminen olisi ollut luovalle kääntäjälle hauska haaste. Sen sijaan kuitenkin lukijat joutuvat jälleen kärsimään epämääräisten japaninkielisten sanojen edessä, joita ei aina edes marginaaliin muisteta kääntää. Omat ehdotukseni näille uusille voimille olisivat varmaan yksinkertaisimmillaan habahaba ja tautitauti. Teleportaatiovoiman nimeäisin itse vaikkapa loikkaloikka-voimaksi. Siivekkään hevosen muodon taas tarjoaa tottakai hepohepomarja mallia Pegasus. Näin säilyy alkuperäisen tarinan kahden tavun ja toistamisen sääntö, selkeä yhteys kyvyn ja nimen välillä, sekä kuitenkin sulautuminen hahmojen käyttämään kieleen.
One Piece osa 105, Luffyn unelma, on tottakai taattua One Piecea. Huumori kukkii, kuvitus vie mukanaan ja mielikuvitus laulaa. Tarinassa päästään kahden suuren tarinan siirtymävaiheeseen ja tutustumaan jälleen tarkemmin Eiichiro Odan luovuutta ylistävään maailmaan. Tarinaa on niin paljon, ettei yhdessä arvostelussa edes sitä kaikkea kykene kattamaan. Käännös taas kantaa edelleen kustantajan helmasyntejä, mutta tuntuu kuitenkin taas hitusen entistä sujuvammalta. Toki voi olla että itse vain olen alkanut tottua siihen paremmin.
Mitä sinä pidit tästä kirjasta? Wa-valtakunnan jäähyväisistä tai maailman tapahtumista? Miltä Egghead sinusta vaikuttaa? Entä miten tämä käännös ja julkaisu toimivat sinulle? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti