Kuvakarju-arvostelu: Kalevala: Kullervon tarina (2026)
Aikuisen miehen esittämä nuori itkee lapsena menettämäänsä äitään. Nuoren isä tarttuu poikansa päähän ja sulkee hänen syliinsä. Voimakas ja rakastava, positiivinen maskuliinisuuden kuvaus tuntuu edelleen raikkaalta tuulahdukselta nykypäivän taidekentällä. Avoimesti itkevä mies ja toinen tätä syleilemässä eivät tunne tarvetta esittää olevansa muuta kuin ovat. Elokuva on Kalevala: Kullervon tarina, poika Kullervo (Elias Salonen) ja isä Untamo (Eero Aho).
Untamo, tämän johtaman kylän miehet ja katsojat jakavat salaisuuden Kullervolta. Untamo ei ole tämän biologinen isä, vaan tämän setä, joka surmasi veljensä ja tämän vaimon. Isänä Untamo saattaa olla lämmin ja rakastava, mutta miehen suurimmat heikkoudet löytyvät häneltäkin. Mustasukkaisuus sai hänet epäilemään veljeään mahdollisesta maan valtauksesta, jota hänen kylänsä muut miehet, erityisesti tietäjä Wäinö (Ilkka Koivula), ruokkivat. Untamo ei kestä ryhmäpainetta, eikä mahdollisuutta statuksensa heikentymisestä. Parempi syyllistyä sukulaisen surmaan, kuin elää potentiaalisen uhan alla.
Käsikirjoittajat Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila ovat onnistuneet rakentamaan Untamosta kiehtovan henkilöhahmon. Ristiriitaisten tunteiden pyörremyrsky pauhaa hänen sisällään. Roolin tekevä Eero Aho kantaa tätä huikealla sielukkuudella. Miten paljon dramaattista voimaa voikaan näyttelijä pelkällä hiljaisuudella uhkua? Katsoja pääsee herkullisen dilemman äärelle. Voiko Untamon kamalan rikoksen antaa anteeksi tai hyvittää rakkaudella, jonka hän veljensä pojalle on antanut?
Elokuvan nimihahmo Kullervo on epäonninen, mutta voimakas raukka. Hän ei selviä mistään hänelle annetusta työstä, mutta tappelussa ei häviä kenelläkään. Kylän miehet alkavat pitää tätä kirottuna ja painostavat tämän isää hylkäämään pojan. Katsojalle tämä tuntuu turhauttavalta. Ei käy järkeen, että aikuiset miehet syyttävät nuorta poikaa epäonnesta. Heidän ja tietäjän taikauskonkin kuvittelisi vievän ajatukset ennemmin sukulaisen surmaajan tabun toteuttaneeseen murhaajaan, kuin viattomaan nuoreen. Juoni kuitenkin vaatii Kullervosta syntipukkia.
Elias Salonen itkee, huutaa ja tappelee Kullervona. Tunteet pinnalla riehuva hahmo on kuin vastakohta ottoisällään, jonka liekit roihuavat sisällä. Salosen roolisuoritus laadullisesti vastaa hienosti Ahon esitykseen. Vilpitön herkkyys tulee hienosti esiin kohtauksesta toiseen. Ainoastaan käsikirjoituksen ongelmat hidastavat menoa. Dialogi on paikoitellen töksähtelevää ja Kullervo-hahmona liian nuori allekirjoittaneen ikää lähestyvälle Saloselle. Pojan ailahtelevaisuus tuntuu raskaalta raavaan miehen kuvaamana. Tämä on ongelma, kun tarkoitus on saada katsojien myötätunto Kullervon puolelle.
Niin biologinen kuin pojan kasvattanutkin isä ennustavat Kullervosta Karjalan kuningasta. 1100-luvun miehet kuitenkin puhuvat suomea ja toisena kielenä itään sijoittuvassa elokuvassa kuullaan vain venäjää. Karjalan kieli loistaa poissaolollaan, joka on sääli ottaen huomioon kielen heikon aseman Suomessa. Onko Kullervon tarina muuten kunnioittava Kalevalan karjalaisille juurille? En pysty sitä itse niin vähän aiheesta tietävänä sanomaan. Tiedän vain että useat karjalaisaktivistit ovat osoittaneet vastenmielisyyttä karjalaisilta omittua, suomalaista identiteettiä pönkittämään koottua Kalevalaa kohtaan. Elokuvan mediainfokaan ei karjalaisuudesta sanaakaan sanonut. Toivottavasti keskustelu aiheesta kuitenkin herää elokuvan myötä laajempaan tietoisuuteen.
Säveltäjä Lauri Porran musiikki tekee jatkuvasti Kullervon tarinassa taikojaan, samalla kun Rauno Ronkaisen kamera kiitää halki suomalaisten kansallismaisemien. Näiden myötä katsoja tuntee katsovansa valtavaa, eeppistä seikkailua. Tätä tukevat myös mainio puvustus ja muu rekvisiitta, kuten räikeät fantasiamiekat, joita hahmot heiluttelevat tämän tästä. Vertaukset Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogiaan pyrkivät väkisinkin mieleen.
Todellisuudessa edessä on kuitenkin vain kourallinen miehiä suorittamassa joukkomurhaa ja teinimies kulkemassa halki Suomen. Musiikin ja kuvaston luoma illuusio ei kestä kahta tuntia ja kahtakymmentäkolmea minuuttia, joista lähes jokaisen katsoja joutuu tuntemaan luissaan. Antti J. Jokinen kyllä hallitsee varsin hyvin ohjauksen mitä tulee näyttelijöihin ja kuvaukseen, mutta leikkaaja Joona Louhivuoren olisi voinut kannustaa napakampiin tuloksiin ja rohkeammin luopumaan turhasta painolastista.
Esimerkiksi kristinusko on mukana tässä elokuvassa kummallisena kuriositeettina. Kullervo on perinyt edesmenneeltä äidiltään kaulassa kannettavan ristin ja välillä paikalla vilahtaa venäläisiä kristittyjä. Näidenkään paikalla olosta ei kuitenkaan löydy erityisempää merkitystä, ainoastaan väkinäinen ulkoisen uhan tuominen tarinan kontekstiin. Kullervon äiti, jonka vieraista jumalista tietäjä-Wäinö elokuvassa varoittaa, ei edes itse osoittanut teoksessa mitään merkkejä kristinuskosta. Päin vastoin, hän opettaa lapsilleen maailman syntyneen sotkan munasta. Kristinusko elokuvassa on kuin jäänne jostain aikaisemmasta versiosta eri teemoja käsittelevää elokuvaa.
Kenties tarkoitus on kommentoida suomalaista ksenofobiaa, laittamalla Wäinö automaattisesti epäilemään vieraan uskonnon esineen omaavaa naista pahaksi? Teksti ei kuitenkaan kommentoi asia sen enempää, eikä kristittyjä muuten pidetä kummempana uhkana. Ja kun kristityt nykyään ovat Suomessa hyvin voivaa enemmistöä, ei heidän asettaminen Wäinön mahdollisen syrjinnän kohteeksi silläkään resonoi katsojassa.
Ongelmallinen on myös elokuvan lyhyt romanttinen sivujuoni. Tarinan loppupuolella Kullervo ihastuu hetkessä tapaamaansa kilttiin kristittyyn naiseen, ainoastaan jotta elokuva voi korostaa eeppisen tarinansa traagisuutta. Tässä vaiheessa tämä tosin tuntui enemmän huvittavalta kuin surulliselta. Julman kohtalon sijaan ruudulla hohtavat vain käsikirjoittajien ivalliset marionettien langat, jotka kiljuivat “eikö olekin kamalaa! Voi pientä Kullervo-raukkaa”.
Ilmeisesti tämä sivujuoni on myös osa lähdeteoksen tarinaa. Kuten on myös tarina siitä miten Kullervon veitsi hajosi leipään leivotun kiven vuoksi. Se on allekirjoittaneenkin kalloon jumittunut asia, kiitos Akseli Gallen-Kallelan klassisen maalauksen. Kullervon tarinassa se on mukana, koska katsojat odottavat sen näkevänsä, mutta merkitystä en siitä löytänyt. Jokinen sanoo mediainfossa pyrkineensä tekemään itsenäisen teoksen elokuvastaan, mutta tässä kohtaa hänen elokuvansa tuntuu pyrkivän supersankarielokuvista tuttuun valitettavaan fanipalvelukseen. Luulisi ettei eeppisen lyriikan ystävät tarvitsisi tälläistä unettavaa nuoleskelua.
Kommentit
Lähetä kommentti