Ikiru – tuomittu (Ikiru, 生きる, 1952)
Kanji Watanabe on ollut elossa pitkään, mutta ei ole oikeasti elänyt pitkään aikaan. Hän on töissä kaupungin sosiaalilautakunnan johdossa, jatkuvasti kiireinen turhan paperin pyörityksen parissa. Vatsavaivat vievät hänet eräänä päivänä lääkäriin, jossa hän kuulee toiselta potilaalta, miten lääkärit sanovat vatsasyöpää sairastaville potilaille näiden kärsivän vatsahaavasta, sillä varman kuoleman takaava syöpädiagnoosi voi ajaa ihmisen epätoivon partaalle. Seuraavaksi Watanabe totta kai kuulee lääkäriltä saaneensa vatsahaavan. Hän päättelee elinajakseen puoli vuotta, toisen potilaan antamien tietojen perusteella. Watanabe tajuaa tuhlanneensa viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästään ja lähtee kaupungille etsimään keinoa ottaa kaiken irti viimeisistä hetkistään. Vaikka hän onkin tuomittu kuolemaan, on hänellä hetken mahdollisuus elää.
Joitakin vuosia sitten seurasin jatkuvasti ja suurella innolla 500 Greatest Films Podcastia, jossa Hector Navarro ja Keller Knoblock kävivät läpi Empire-lehden vuonna 2008 julkaisemaa listaa viidestäsadasta parhaana pidetystä elokuvasta. Yksi elokuva jonka päädyin podcastia seuratessani katsomaan, oli Akira Kurosawan Ikiru – tuomittu. Heti ensimmäinen katselukerta ei tehnyt erityisen merkittävää vaikutusta. Elokuva oli mielenkiintoinen, mutta makuni ei vielä ollut ehkä sen kanssa samalla aaltopituudella. Mutta pian huomasin, että Ikiru pysyi jatkuvasti mukana mielessäni. Ja kun vuotta tai kahta myöhemmin katsoin sen uudelleen, huomasin sen iskevän erityisen kovaa masennuksen kanssa painivaan mieleeni. Yhtäkkiä löysin sen ankarasta byrokratian tuomitsemisesta ja elämän merkityksen viime hetkessä löytymisestä jotain todella arvokasta. Nyt vuonna 2024 katsoin elokuvan jälleen uudelleen ja päätin jakaa kanssanne sen herättämiä ajatuksia ja tunteita.
Elokuvan alku teki itseeni erityisesti ensimmäisellä katselukerralla suuren vaikutuksen. Silloin katsoin teoksen englanninkielisillä teksteillä ja tuntui, että tarinan kertoja suorastaan solvasi päähenkilö Kanji Watanabea tämän sisällöttömän elämän vuoksi. Suomenkieliset tekstit eivät ole yhtä jyrkkiä, mutta ajavat silti mainiosti asiansa. Tuntuu absurdilta, että tarinan kertoja itse tunnustaa, että kertomuksen aloittaminen tästä kohtaa ei ole kovin mielenkiintoista Watanaben tylsyyden vuoksi. Samaan aikaan se haastaa katsojan pysymään elokuvan mukana. Katsoja miettii miksi me sitten häntä seuraamme, jos hän on niin tylsä ihminen? Vastaus totta kai tulee selville elokuvan edetessä.
Watanaben roolissa nähdään legendaarinen japanilainen näyttelijä, yksi Kurosawan vakituisista yhteistyökumppaneista, Takashi Shimura. Hän johtaa elokuvaa teatraalisella voimalla, toimien erinomaisena demonstraationa uniikista japanilaisesta tyylistä näytellä. Shimuran roolisuoritus paahtaa eteen päin täyttä vauhtia, jopa silloin kun hän pysyy aivan paikoillaan. Kuvatessaan syöpää sairastavaa Watanabea, hän kulkee jatkuvasti selkä kyyryssä, huutaen hahmon huonovointisuutta kehonkielellään. Äänensä hän madaltaa tuskan täyttämäksi kähinäksi, jota on välillä jopa vaikea kuunnella. Shimura on loistava mallintamaan kuolemantuomion saaneen miehen katumusta ja tuskaa. Tämä näyttää niin täydellisesti maailmansa myyneeltä tuijottaessaan maahan tai epätoivoisesti anellessaan seuraa entiseltä alaiseltaan. Samalla sitten ne pienet valopilkut, kun hahmo löytää syitä nauraa tai löytää päättäväisyyden toimia, tuntuvat ne todella voimakkailta ruiskeilta pirteyttä elokuvan suoneen. Shimura täyttää katsojan myötätunnolla hahmoaan kohtaan vieden katsojan nopeasti mukaan Watanaben viimeiselle matkalle.
Elokuvassa Watanaben kerrotaan viimeiset parikymmentä vuotta, aina vaimonsa kuolemasta asti, hautautuneen täysin työhönsä, ilman juuri minkäänlaista muuta elämää. Näemme miten tämä esimerkiksi vaurioitti hänen suhdetta poikaansa, Mitsuoon, joka oli vielä hyvin nuori tämän äidin kuollessa. Aluksi nähdään Watanaben yrittäneen kannustaa poikaa elämässä, esimerkiksi tämän urheillessa. Silloinkin tosin Watanaben oli helppo kannustaa ja ylpeillä pojan saavutuksilla vain kun tämä menestyi. Pojan palaessa baseballissa hymy nopeasti hyytyi isällä. Tämän jälkeen näemme miten poika toivoi isänsä jäävän sairaalaan odottamaan hänen joutuessa pieneen leikkaukseen, mutta Watanabe tuolloin sanoi olevansa liian kiireinen. Takauman lopuksi aikuistunut poika nähdään lähtemässä sotaan junalla, kuvaten sitä miten kaksikon välit eivät koskaan täysin parantuneet.
Tämä selittää elokuvan nykyhetken kylmyyden kaksikon välillä. Kun Mitsuo ja tämän vaimo esitellään, nämä puhuvat siitä miten toivovat voivansa käyttää Watanaben eläkettä uuden talon hankkimiseen. Mitsuo puhuu siitä miten hänen isänsä ei ole sitä tyyppiä, joka tulisi haudata rahojensa kanssa. Asetelma kielii kylmästä isä-poika-suhteesta, jossa lapsi näkee vanhempansa enää taloudellisena hyödykkeenä. Tämä on totta kai todella karua kuunneltavaa katsojalle, joka näkee tilanteen ennen kaikkea Watanaben perspektiivistä. Mutta edellä kuvaamani takaumat kuitenkin auttavat myös ymmärtämään Mitsuota. Myöhemmin Watanabe moittii poikaansa epäkiitolliseksi, sanoen hukuttaneensa itsensä työhön tämän elämän mahdollistaakseen. Mutta kuten tämän seurassa tuolloin aikaa viettävä Toyo sanoo, ei Mitsuo koskaan pyytänyt isäänsä keskittymään pelkkään työhön. Watanabe teki tämän päätöksen aivan yksin.
Watanaben ja Mitsuon suhde ei koskaan korjaannu elokuvan aikana. Isä yrittää kyllä pariin otteeseen kertoa pojalleen sairastamastaan syövästä, mutta tämä päätyy aina puhumaan jostain muusta tämän päälle. Erityisesti kun Watanabe on alkanut hengata nuoren Toyo-naisen kanssa, Mitsuo moittii isäänsä perintönsä vaarantamisesta. Isoisänsä puheista vakuuttuneena Mitsuo olettaa Watanaben seurustelevan nuoren naisen kanssa puhtaasti seksuaalisen himon vuoksi ja pitää tätä uhkana perheen taloudelle. Luonnollisesti kuolemankielissä olevasta Watanabesta ei ole enää siinä vaiheessa asiaa selvittämään. Näin Ikiru toimii myös varoittavana esimerkkinä. Läheisemme saattavat jättää meidät yllättävänkin pian, joten on aina pohtimisen arvoista, onko kaikki asiat varmasti käsitelty tyydyttävällä tavalla loppuun asti. Kenties Mitsuo olisi voinut hetkeksi sysätä katkeruutensa syrjään ja kuunnella mitä isälleen oikeasti kuuluu. Kaikki ei ole aina siltä miltä ensimmäisenä näyttää ja totuus selviää vain toista hyvässä uskossa kuuntelemalla. Elokuvassa sivutaan näin myös Tokyo Storysta tuttua teemaa japanilaisen perheyksikön hajoamisesta.
Saatuaan tiedon syövästään ja tajuttuaan elämänsä sisällöttömyyden Watanabe suuntaa ensimmäisenä baariin. Siellä hän kallistaa kuppia ahkerasti, siitä huolimatta ettei koskaan aiemmin ole juurikaan ollut viinan perään. Samahan se nyt on kun hän kuitenkin on kuolemassa. Baarissa hän tapaa kirjailijan, jolle hän lahjoittaa unilääkkeensä. Watanabe päätyy avautumaan tilanteestaan tälle vieraalle miehelle ja saa sitten idean. Hän on juuri nostanut viisikymmentätuhatta jeniä tililtään, joten miksei tämä kirjailija voisi auttaa häntä törsäämään rahat. Taiteilijasielu varmasti tietää miten elämää kuuluu elää, joten kuka olisikaan parempi näyttämään miten Watanabe voisi elää viimeiset kuukautensa täysillä.
Kaikki pohtivat joskus mitä tekisivät jos päätyisivät Watanaben asemaan. Ja monet varmasti ajattelevat, että varman kuoleman lähestyessä, olisi sama nostaa kaikki rahat mitä on säästänyt ja pistää oikein kunnolla ranttaliksi. Kirjailija viekin siis Watanaben pelihalliin, tanssimaan, katsomaan strippausta ja lopuksi vaikuttaa, että he ovat ostaneet itselleen seuraa seksityöntekijöiltäkin. Perinteinen hedonismin riemujuhla päätyy siihen, että Watanabe oksentelee pois pahaa oloaan synkällä kadulla keskellä yötä. Juhlinnassa oli oma viehätyksensä, mutta kuolemantuomio ei muuta sitä kuka Watanabe on aina ollut. Riehuminen ei ole koskaan ollut hänen käsityksensä hyvästä elämästä, eikä elämän lopun lähentyminenkään muuta tätä.
Watanaben ja kirjailijan seikkailun kohokohta on hetki klubilla, kun Watanabe pyytää pianistia soittamaan laulun Gondola no Uta. Kyseessä on romanttinen balladi vuodelta 1915, missä kannustetaan rakastumaan ennen lyhyen elämän päättymistä. Takashi Shimura tulkitsee kappaletta järisyttävällä katkeruudella ja surulla, mitkä Watanaben sielua riivaavat. Laulun ajan Shimura on niin vähäeleinen, että hän näyttää milteimpä vatsastapuhujalta musisoidessaan. Tämä jäykkyys kuvastaa hienosti sitä miten kirjailijan osoittama himon täyttämä yö ei pysty poistamaan Watanaben tuntemaa katumusta. Laulu on sydäntäsärkevää kuunneltavaa.
Watanaben yritys löytää elämänsä tarkoitus kirjailijan avulla epäonnistuu. Seuraavaksi hän törmää sattumalta kadulla aiemmin mainitsemaani Toyoon. Hän on Watanaben alainen, joka kuitenkin aikoo jättää työnsä sen yksitoikkoisuuden ja merkityksen puutteen vuoksi. Elokuvan alussa tätä jo pohjustettiin, kun Toyo kertoi työpaikallaan vitsin siitä miten firman työntekijät eivät uskalla pitää lomaa, sillä silloin heidän pomonsa huomaisivat kuinka tarpeettomia työntekijät ovat pelkkään paperien pyörittelyyn keskittyvässä laitoksessa, joka ei tuota yhtään mitään. Vitsin muistava Watanabe päättää seuraavaksi viettää aikaa tämän nuoren naisen kanssa, sillä kokee tämän seuran virkistäväksi ja lämpimäksi. Toyo kun tuntuu tietävän mistä elämässä on oikeasti kyse.
Aluksi kaksikolla onkin hyvin paljon hauskaa. Watanabe vie Toyon moniin niistä samoista paikoista, joihin kirjailija oli hänet aiemmin vienyt. Toki strippiklubi ja muut paheelliset paikat jätetään nuoren naisen kanssa väliin. Toyon vilpitön ilo pelihallin peleistä ja uusilla ruoilla herkuttelusta auttaa Watanabea tuntemaan taas elämän iloa. Nainen kuitenkin pian kyllästyy samoissa paikoissa ravaamiseen. Hän ehkä piristi hetken kuolevan vanhuksen elämää, mutta ei heillä lopulta ole mitään yhteistä puhuttavaa. Watanabekaan ei voi loputtomiin yrittää elää nuoremman ihmisen ilon kautta. Lopulta Watanaben ystävyys Toyon kanssa ei ollut täysin aitoa vaan sekin oli vanhan miehen yritys paeta kuolevaisuuttaan. Suhteen ongelmallisuus johtaa tunteiden purkaukseen ravintolassa, jossa Watanabe murtuu ja kertoo Toyolle totuuden tilanteestaan.
Ravintolakohtauksessa on mielenkiintoisena yksityiskohtana Watanaben ja Toyon takana hälisevä syntymäpäiviä juhliva joukko ihmisiä. Kyseessä oli todella kummallisen tuntuinen valinta Kurosawalta ja tämän kanssa elokuvan kirjoittaneilta Shinobu Hashimotolta ja Hideo Ogunilta. Valinta selkeytyy kuitenkin kohtauksen lähestyessä loppuaan.
Toyo näyttää Watanabelle lelujäniksen joita hän uudessa työssään auttaa rakentamaan. Hän sanoo miten ettei työ ole kovin ihmeellistä, mutta se antaa hänelle tunteen siitä, kuin hän olisi kaikkien Japanin lasten ystävä. Tätä seuraa Watanaben hullaantuminen. Ensin hän hymyilee Toyolle tarkoituksetta hiukan karmivasti ja ryntää sitten tiehensä. Laskeutuessaan ravintolan rappusia alas, siellä oleva juhlaväki kokoontuu portaiden yläpäähän laulamaan syntymäpäivälaulua.
Visuaalisesti näyttää siltä kuin he laulaisivat sitä nimenomaan poistuvalle Watanabelle. Kuvaaja Asakazu Nakai näyttää tässä Kurosawan ohjauksessa taitonsa, miten ainoastaan katsojalle kuvan erikoisesti rajaamisella luodaan uutta merkitystä. Elokuvan maailmassa laulu on osoitettu Watanabea vastaan tulevalle nimettömälle hahmolle, mutta katsojalle se merkitsee Watanaben uutta syntymää. Hän on vihdoin tajunnut miten elää viimeiset kuukautensa.
Elokuvan alussa näytettiin, miten joukko paikallisia äitejä yritti saada kaupungin rakentamaan saasteisen likakaivon päälle leikkipuiston lapsille. Lapset kun joka tapauksessa viettävät paikassa aikaa, mutta tulevan likakaivon saasteiden sairastamiksi. He aloittavat valitustiskiltä, josta alkaa osastolta toiseen ravaaminen. Sosiaaliosasto sanoo asian kuuluvan puisto-osastolle, jotka delegoivat homman koululautakunnalle, jotka käskevät naisia puhumaan vedenjakelusta vastaaville tahoille. Rumba jatkuu tuhottoman kauan ja päätyy visiittiin itse pormestarin toimistoon. Tämä kuitenkin vain toteaa että kaupunkilaisten palaute on heille tärkeää ja passittaa joukon takaisin valitustiskille. Japanilainen byrokratia kuvataan helvettinä, jossa kukaan ei saa mitään aikaiseksi, sillä kaikkeen tarvitsee aina luvan tai avun joltain toiselta osastolta. Kukaan ei suostu ottamaan enempää vastuuta tai kommunikoimaan itse toisten osastojen kanssa. Näin ollen koko järjestelmästä on tullut turhanpäinen paperinpyöritysrinki, jossa työntekijät raatavat päivästä pitkään ei yhtään minkään parissa.
Tähän oravanpyörään Watanabe kuitenkin palaa elämänsä lopussa takaisin. Toyon sanat siitä miten hän työnsä avulla on yhteydessä koko Japaniin resonoivat kuolevassa miehessä todella voimakkaasti. Mikäli raskas ja puuduttava tehdastyö voi vaikeudesta huolimatta antaa Toyon elämälle merkitystä, niin miksei myös Watanaben paikka sosiaalilautakunnan johdossa voisi olla oikeasti hyödyksi maailmalle? Watanabe tekee jotain mitä kukaan ei koko kaupungintalolla ole aikoihin tehnyt. Hän oikeasti pistää uuden projektin pyörät pyörimään. Hän marssii itse osastolta toiseen kerätäkseen tarvittavat luvat ja kannustaakseen kaikki mukaan uuden puiston rakentamiseen.
Watanaben uutta puhtia kuvaavat kohtaukset ovat maagisia. Hahmo on edelleen henkihieverissä ja heiveröisen oloinen. Mutta pelkällä intensiivisellä tuijotuksellaan ja valmiudella olla oikeasti vaivaksi kollegoilleen, hän saa aikaan muutosta. Hän näyttää miten byrokratian määrästä huolimatta kaupungintalon työllä voi vielä olla merkitystä. Pikkuhiljaa hän oikeasti saa aikaan muutosta.
Watanaben tarinan sanoma tuntuu äärimmäisen tärkeältä. Se että hän kykenee vielä viimeisillä elon hetkillään löytämään keinon jättää jälkensä maailmaan herättää valtavasti toivoa. Vieläpä se, että asia konkretisoidaan näyttämällä mies tekemässä muutoksen sen saman työn avulla, joka aiemmin on kuvattu täysin hyödyttömänä sisältää todella paljon merkitystä. Se muistuttaa katsojia siitä, että heillä todennäköisesti on jo avaimet elämän tarkoituksen löytämiseen. Ihmisen ei tarvitse olla maailman rikkain, kuuluisin tai suurinta valtaa käyttävä, voidakseen tehdä jotain merkittävää. Kunkin omilla taidoilla voi tehdä positiivisen vaikutuksen ympäristöön.
Elokuvan loppu sekoittaa sekä tätä toivoa, että kyynisyyttä japanilaista byrokratiaa kohtaan. Watanabe kuvataan miehenä joka onnistui lopulta irtautumaan oravanpyörästään ja tuomaan onnea suurelle määrälle ihmisiä. Samaan aikaan Kurosawa tovereineen ei voi sanoa yhden ihmisen panoksen riittävän koko systeemin muuttamiseen. Vaikka moni Watanaben kollega vannoo jatkossa ottavan työnsä tosissaan ja tekevänsä siitä oikeasti hyödyllistä, painaa byrokratia tätä uhoa alaspäin raskaana. Kaikki ihmiset eivät omaa kuolevan miehen rohkeutta väittää maailmalle vastaan. Erityisesti kun koko systeemi on rakennettu tavallisia ihmisiä vastaan ja japanilainen kulttuuri on hyvin auktoriteettia kunnioittavaa sorttia, on pysyvien muutosten teko toimintatapoihin todella vaikea saada aikaan. Jokainen elokuvan katsonut voi kuitenkin tarkastella näkemäänsä oman elämänsä perspektiivistä. Onko ehkä kuitenkin jotain, missä voisit vielä parantaa? Hyvä puoli on se, että kuten Watanaben esimerkki näyttää, koskaan ei ole liian myöhäistä elää.
IKIRU – TUOMITTU on yksi Akira Kurosawan lukuisista mestariteoksista ja yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Se toimii samaan aikaan toivoa herättävänä kannusteena elämään, mutta myös kyynisenä, byrokratiaa halveksuvana varoituksena. Takashi Shimura tekee elokuvan pääroolissa fantastisen roolisuorituksen, jonka teatraalisuus korostaa upealla tavalla kuolevan miehen epätoivoa. Kurosawa, Shinobu Hashimoto ja Hideo Oguni ovat kirjoittaneen tarinan täynnä merkitystä, uskaltaen myös hiukan rikkoa katsojan odotuksia erikoisella kolmannella näytöksellään. Ikiru on pysynyt mukanani jo monta vuotta, enkä ihmettele jos se jäisi sydämeeni loppuelämäni ajaksi.
Sydämeeni mahtuu myös teidän POSITIIVISIA ja ROHKAISEVIA kommenttejanne. Mikä on SINUN suosikki Akira Kurosawa -elokuvasi? Mitä mieltä olet Ikirusta? Kerro painettuasi peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Muista myös tsekata Marvel Podcast Suomi ja leffamedia.fi. すべての良いことをありがとう (Subete no yoikoto o arigatō)!
Kommentit
Lähetä kommentti