Spider-Man (2002)
Spider-Man
2002
Ohjannut: Sam Raimi
Kirjoittanut: David Koepp
Spider-Man ja Peter Parker hahmot loivat Steve Ditko ja Stan Lee
Peter Parker on koulukiusattu tavallinen lukiolaisnörtti, jonka elämä muuttuu kertaheitolla kun muokattu hämähäkki puree häntä. Purema antaa Peterille ihmeelliset voimat joiden avulla hänestä tulee sankari nimeltä Spider-Man. Matka sankariksi on kuitenkin hyvin vaikea. Sitä ennen Peterin on opittava vaikeimman kautta, että suuren voiman kanssa tulee myös suuri vastuu.
Spider-Man on aina ollut yksi mun suosikki supersankareista. Jo pikkulapsena katsoin telkkarista innoissani ysärin animaatiosarjaa hahmosta. Joten kun Stan Leen ja Steve Ditkon hahmoon perustuva elokuva tuli teattereihin, oli kiinnostus tottakai suuri. En tosin sitä mennyt katsomaan, koska olin jo tokaluokkalainen ja supersankarit oli noloja. Onneksi muutama vuosi myöhemmin viisastuin ja päädyin elokuvan katsomaan.
Vuosien saatossa mielipiteeni ohjaaja Sam Raimin ensimmäisestä Spider-Manista on sitten vaihdellut rakkaudesta inhoon. Yleensä uusi kiiltävä Hämis on aina vienyt sydämeni vanhan luota. Nyt hitusen viisaampana aikuisena osaan jo muodostaa mielipiteeni hiukan paremmin. Ja kun uusi Spider-Man -elokuva on täällä jo parin viikon kuluttua, oli se oiva tilaisuus kokeilla tätä klassikkoa uudestaan. Ja pakko sanoa että elokuva toimii pääosin edelleen vallan mainiosti.
 |
| Elokuvassa Peter Parkerin roolissa nähdään Tobey Maguire |
Se minkä Sam Raimi parhaiten Spider-Manillaan luo kenties parhaiten, on elokuvan tunnelma. Danny Elfmanin musiikin tahtiin kulkeva elokuva kaappaa upealla tavalla sen ihmeellisyyden mitä supervoimat saavat aikaan. Peter Parker riemuissaan kokeilemassa voimiaan ja myöhemmin kansalaiset reagoimassa Spider-Manin seikkailuhin luovat todella lämpimän olemuksen elokuvalle. Siinä on jotain vanhan ajan vilpittömyyttä, jota voisi verrata helposti vuodeg '78 Superman -elokuvaan. Spider-Man -elokuva ei pelkää tarttua vanhojen sarjakuvien juustoisempaan ja lapsenomaisempaan puoleen.
Erittäin piirrosmaiseen tunnelmaan vie myös elokuvan pahis, Willem Dafoen esittämä Norman Osborn, alias Green Goblin. Dafoe maalaa upealla teatraallisella tyylillään Goblinista upean käkättävän konnan. Hänen tapansa hypätä peloisasta Normanista julmaan Gobliniin vetää vertoja Andy Serkisin Klonkulle Taru sormusten herrasta elokuvissa. Dafoen ääni on aivan loistavan häikäilemätön pahikselle, mutta tarpeen vaatiessa hän myös onnistuu antamaan Normanille isällistä lämpöä.
Lienee Sam Raimin kauhuelokuvien ohjaajan tausta mikä niin ikään auttaa tuomaan jännitystä Goblinin kohtauksiin. Kun Dafoen hahmo yhtäkkiä päättääkin tarttua kolleegaansa kurkusta tai hän hyökkää vanhan naisen kimppuun, elokuvan leikkaukset ja kamera-ajot antavat kaikelle toiminalle lisää puhtia. Ne saavat katsojat syvemmälle elokuvan luomaan immersioon tavalla jolla ne houkuttelevat lähemmäksi.
 |
| Spider-Man ja Mary Jane Watson (Kirsten Dunst) |
Yleensäkin elokuva liikkuu todella nätisti. Vaikka siellä täällä on vanhentunutta tietokonegrafiikkaa, on elokuvan toiminta pääasiassa todella miellyttävää katsottavaa. Spider-Manin ketteryys ja seittien kanssa leikittely on saatu kuvattua todella innostavalla tavalla. Sankarin voimat kuvataan todella voimakkaalla tavalla, antaen kullekin tämän kyvylle omat hetkensä. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus jossa Peter ensimmäisen kerran alkaa kiivetä seinää pitkin, näyttäen hahmon hämähäkkimäisen tavan liikkua.
Tämän Spider-Man elokuvan suurin heikkous on valitettavasti sen nimikkohahmoa esittävä Tobey Maguire. Vaikka kyseessä on yleensä rakastettu roolisuoritus, se ei minusta toimi juuri ollenkaan. Pyrkiessään rakentamaan Peter Parkerista samaistuttavaa, kiusallista nörttiä menee Maguire liian pitkälle. Tuloksena on hitusen karmiva, vaivaannuttava ja paikoitellen jopa konemainen performanssi. Erityisesti tämän voice-overi elokuva alussa ja lopussa oli rasittavaa kuunneltavaa. Samoin hänen puhuessa ihastuksensa Mary Janen kanssa puuttui kohtauksista kokonaan luonnollisuus. Näinä hetkinä sarjakuvien juustouteen nojataan liikaa, tavalla joka saa minut lähinnä epämukavaksi. Sekään ei helpota että Maguire on selvästi liian vanha esittämään teiniä.
Mary Janea esittävä Kirsten Dunst sen sijaan tekee mielestäni kelpo työtä. Hänen kasvoistaan voi jopa uskoa hänen olevan viehättänyt Peter Parkerista, joka on Maguiren performanssin huomioon ottaen huikea suoritus. Hän onnistuu tuomaan kaksikon välisiin kohtauksiin oikeaa tunnetta, mitä ne todella tarvitsevat. Toki elokuva vajoaa välillä tekemään hänestä pelkän neidon hädässä, mutta Dunst tekee parhaansa sillä mitä saa.
 |
| Harry Osbornin roolissa sittemmin seksualisesta ahdistelusta syytetty James Franco |
On hyvin oleellista muistaa että Spider-Man 2002 julkaistiin varsin pian 9/11 -terroristi-iskun jälkeen. Tämän huomioon ottaen on todella helppo antaa anteeksi sen juustoisimmat hetket. Esimerkiksi kohtaus jossa New Yorkin asukkaat puolustavat Spider-Mania, koska hän on yksi heistä, tuntuisi normaalisti liian äklöltä, mutta kontekstin valossa se luo ajalle tärkeää yhtenäisyyden tunnetta. Spider-Man taistelee 00-luvun kyynisyyttä vastaan raikkaan fantastisella otteellaan.
Spider-Man -sarjakuvista tuttu paini sankari- ja siviilielämien välillä on myös mielestäni kuvattu elokuvassa aika hyvin. Näemme paljon Peterin normaalia elämää sekä hänen suhteitaan muihin ihmisiin. Nämä sitoutuvat yhteen nätisti, tavalla joka pitää huolen siitä ettei elokuvan yleinen tunnelma kärsi. Toki Spider-Manin henkilökohtaisesta suhteesta pahikseen on myöhemmin tullut klisee, mutta se toimii todella hyvin tässä elokuvassa. Esimerkiksi kiitospäivä kohtaus jossa Norman Osborn pääsee jäljille Peter Parkerin alter egosta on todella intensiivinen.
 |
| Leffahullu-Niken suosikkihahmon, Norman Osbornin roolissa nähdään Willem Dafoe |
Sam Raimin Spider-Man leffoista puhuttaessa pitää totta kai ottaa esiin myös yksi parhaista roolituksista sarjakuvaelokuvissa. J.K. Simmons J. Jonah Jamesonina on fantastinen kokemus. Simmons nappaa tämän ylimielisen lehtimiehen asenteen upealla tavalla. Hän valloittaa jokaisen kohtauksen jossa on mukana tavallaan lausua dialogia ja elämää suuremmalla läsnäolollaan. Ei ole ollenkaam ihme, että Simmons päätyi toistamaan roolin myös lukuisissa muissa projekteissa Raimin leffojen jälkeen.
Spider-Manin visuaalisesta puolesta otan vielä esiin nimikkohahmon ja Green Goblinin puvut. Yllättäen pidin nimittäin Spider-Manin puvusta vähemmän tällä kertaa. Se kyllä seuraa hyvin sarjakuvien antamaa mallia, mutta jostain syystä tuntuu vielä enemmän epätodelliselta kuin myöhemmin tietokoneella tehdyt puvut. Jokin siinä miten se ei näytä ollenkaan hahmon tunteita saa sen tuntumaan kankealta. Kenties Maguiren fyysinen performanssi on myös ongelmana tässä?
Green Goblinin puvusta taas nautin yllättävän paljon. On totta että se näyttää nykymittapuulla halvalta ja muoviselta, mutta omalla tavallaan siinä on kuitenkin jotain charmikasta. Se hakee kivalla tavalla inspiraatiota sarjakuvista ja tuntuu sopivan lauantaiaamun piirrettyihin mainiosti. Sen kolkkous tuo mieleen vanhat kunnon Power Rangerit ja Dafoen ääni vain vahvistaa tätä ilmestystä.
 |
| "Hyi ne pussaa!" |
Kaiken kaikkiaan Spider-Man on mainio kuvaus klassikkosankarista. Se on syystäkin supersankarigenren merkkiteoksia, sillä Sam Raimi ohjaa sen upealla tehokkuudella ja tunteella. Tobey Maguire ei ehkä toimi Peter Parkerina, mutta Willem Dafoe kompensoi tätä esityksellään enemmän kuin tarpeeksi.
Rakkautta ja Kunnioitusta kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti