Drive My Car (ドライブ・マイ・カー, Doraibu mai kā, 2021)

Arvostelu julkaistu alunperin videomuodossa 14.3.2022

Drive My Car ドライブ・マイ・カー, Doraibu mai kā, 2021 Ohjannut: Ryusuke Hamaguchi Kirjoittanut: Ryusuke Hamaguchi, Takamasa Oe

Eräänä päivänä näyttelijä ja teatteriohjaaja Yuusuke Kafuku saa selville hänen tv-käsikirjoittaja vaimonsa Oton pettävän häntä. Mies päättää olla asiasts hiljaa. Muutama viikko myöhemmin hän löytää vaimonsa kuolleena kotoaan. Kaksi vuotta myöhemmin, yhä asian kanssa painien, hän muuttaa Hiroshimaan ohjaamaan näytelmäänsä. Paikalliset ovat palkanneet nuoren Misaki Watarin ajamaan Yuusukea paikasta toiseen. Uuteen näytelmään päätyy myös mies jonka Yuusuke epäilee olleen vaimonsa rakastaja. Miten tästä selvitään?

Kolmen tunnin draama yhdeksältä aamulla ei ehkä ole se mitä eniten elämältäni toivon. Mutta pakkohan se oli tilaisuuteen tarttua, kun Drive My Car on niin paljon kehuja saanut, aina Oscar-ehdokkuuksiin asti. Elokuvasta en muuten tiennyt etukäteen mikään, mikä myös teki kokemuksesta kiinnostavan. Ja onhan niin, että kun elokuvantekijät tietävät mitä tekevät, voi kolmituntinenkin leffa tuntua sopivan mittaiselta. Ohjaaja Ryusuke Hamaguchi on onnistunut juuri tässä. Drive My Car on erinomainen.

On hyvä tehdä selväksi ettei Drive My Car ole mikään riehakas elokuva. Kyseessä on erittäin hallittu, ehkä jopa meditatiivinen hidas draama. Se haastaa katsojansa rauhoittumaan ja uppoamaan sisäänsä kuin pehmeään veteen. Mutta kun katsoja tämän haasteen ottaa vastaan, on tulos erinomainen. Hamaguchi liimaa katsojan elokuvansa maailmaan siirtäen tämän maapallon toiselle puolelle kuulemaan todella kiehtovaa tarinaa menetyksestä ja siitä mitä ihmisistä tiedämme.

Hidetoshi Nishijima elokuvan pääosassa hahmona Yūsuke Kafuku

Elokuvan alkutekstitkin alkavat vasta joskus 40:n minuutin kohdalla. Tämä siksi että elokuva haluaa huolellisesti pohjustaa kertomansa tarinan. Saamme hyvän katsauksen Yuusuken ja Oton elämään, ennen kuin kuolema heidät erottaa. Elokuva kertoo näin heti millainen matka on luvassa. Tarina etenee vahvasti dialogilla, jossa tutustumme hahmoihin ja välillä kuulemme ja näemme otteita Yuusuken ohjaamasta näytelmästä, joka taitaa temaattisesti yhtyä elokuvan tarinaan. Vaikka tämä kaikki vaatii kärsivällisyyttä, on se vaivan arvoista.

Vaikka kaikki elokuvan tarinat ovat varmasti sidoksissa toisiinsa, voin myöntää vielä painivani sen kaiken kanssa. Elokuvassa on kuitenkin sen verran paljon tätä pohdintaa, etten välttämättä vielä tiedä kaiken merkitystä. Mutta selvästi myös Yuusuken teatteriesityksessä painittiin pettämisen ja elämänilon puutteen kanssa. Oleellisinta onkin se, että vaikken välttämättä kaikkea vielä tajua, oli elokuvan voima niin hypnoottinen ettei minun tarvinnutkaan.

Hitaasti ja hillitysti etenevässä elokuvassa hahmojen tunteet tuntuvat voimakkailta. Kun istuu sisäistä kuolemaa kärsivän Yuusuken seurassa koko päivän, tuntuvat siitä poikkeavat hetket todella vaikuttavilta. Elokuvan draama on todella maanläheistä mutta sen käänteet ja positiiviset hetket vavisuttavat toden teolla. Usein elokuvassa saa huomata uppoavansa hahmojen kasvoihin näiden kertoessa tarinoitaan.

Kuolleen vaimon rakastaja (Masaki Okada) ja leski

Erityisen vahvasti tämä tuli esiin kun Yuusuke ja nuorempi mies Takatsuki keskustelevat tarinasta jonka Oto ennen kuolemaansa heille kertoi. Takatsukia esittävä Masaki Okada tekee todella magneettisen työn, hienovaraisesti kasvattaessaan hahmonsa kokemia tunteita. Kohtaukseen hiipii mystistä karmivuutta, joka kannustaa pohtimaan kerrotun tarinan allegoriaa. Kuka lopulta onkaan tarinassa toisen kotona käyvä lukiolainen tyttö?

Yuusuke ja Takatsuki ovatkin mielenkiintoinen pari elokuvassa. Molemmat olivat rakastuneita samaan naiseen, joka nyt on kuollut, mutta ovat täysin erilaisia luonteiltaan. Yuusuke on kypsä ja hillitty, Takatsuki taas himokas ja kärsimätön. Yuusuken luonne estää tätä pitämästä oikeuksistaan kiinni ja kunnolla nauttimasta elämästään. Takatsuki taas joutuu jatkuvasti pulaan seuratessaan eläimellisiä vaistojaan. Hän päätyy teatteriin jouduttuaan pahaan maineeseen tv-urallaan ja on jatkuvasti kaduilla haastamassa riitaa paparazzien kanssa. Kaksikko on kuin kolikon kaksi puolta, joiden väliltä katsoja voi löytää tasapainon ja totuuden.

Kuolleiden läheisten varjot painostavat niin Yuusukea kuin tämän autokuskia Misakiakin. Näiden kahden elämistä löytyy nimittäin yllättäviä yhtäläisyyksiä jotka auttavat luomaan heidän suhteestaan todella mielenkiintoisen. Siitä tulee huomattavasti intiimimpi kuin kuskin ja asiakkaan, muttei kuitenkaan sorru pitkästyttävään tai sopimattomaan romantiikkaan. Nämä kokonaan eri paikoista kotoisin olevat hahmot löytävät jotain todella merkittävää toisistaan.

Yūsuken autoa ajamaan palkattu Misaki Watari (Tōko Miura)

Elokuvissa joissa hahmot painivat surun kanssa, rakastan kohtauksia joista paistaa elämäniloa. Drive My Carissa mieleeni jäi erityisen vahvasti kohtaus jossa Yuusuke menee tuottajansa luo syömään. Siellä hän ja Misaki saavat todistaa onnellista pariskuntaa, kuin muistutuksena elämän kauneudesta. Tämän pariskunnan ilo on kuin auringonpaiste elokuvassa ja auttaa tasapainoittamaan Yuusuken ja Misakin monotonisuutta. Uskon myös hahmoikle sen olleen hyödyllinen, joskin vaikea, muistutus elämän kauneudesta.

Hidetoshi Nishijima esittää Yuusukea ja Tooko Miura Misakia. Molemmat tekevät erinomaista työtä. Heidän suorituksiensa hienovaraisuus tuo mieleen Hong Kong -näyttelijä Tony Leungin tyylikkyyden. Nishijima ja Miura ovat samaan aikaan varsin kivikasvoisia, mutta silti todella magneettisia rooleissaan. Heissä on jotain sanoin kuvailematonta, kuin kaunista lasia jonka läpi näkee vain häivähdyksen läpi. Räväkämpää näyttelyä suosivat saattavat kokea tämän ikävystättävänä, mutta Drive My Carin tyyliin heidän suorituksensa sopivat erinomaisesti.

Visuaalisestikin elokuva on todella hillitty. Ainoastaan joissain Yuusuken näytelmää kuvaavissa kohtauksissa oli enemmän väriä mukana. Mutta lähtökohtaisesti elokuvan maailma oli hyvin realistisen harmaata. Paria maiseman kuvaa lukuun ottamatta kuvausta voisi kuvailla hyvin arkiseksi. Se on kuitenkin niin ikään elokuvan kerrontaa palvelevaa ja myötäilevää. Lisäksi teiden ja kaupunkien harmaus auttaa Yuusuken punaista Saabia pomppaamaan, tehden siitä heti ikonisen elokuva-auton.

Elokuvan keskiössä oleva Saab 900 Turbo on auto

Drive My Car onkin melkein kuin oikein hyvä, pitkä automatka. Aluksi sitä vain hyppää kyytiin päästäkseen määränpäähän. Mutta pikkuhiljaa tasaisen kyydin tärinään tottuu ja auton penkkiin alkaa sulautua. Ajatukset alkavat liikkua tavallista rennommin ja yhtäkkiä ei enää haluakaan nousta ylös. Siinä on jotain todella upeaa, että elokuva onnistuu aiheuttamaan samaa fiilistä.

Musiikkipuolella säveltäjä Eiko Ishibashi on tehnyt todella hyvää työtä. Sävellykset ovat niin luontainen osa elokuvaa, ettei niihin sen aikana juuri edes kiinnitä huomiota. Mutta kuunnellessani niitä tätä kirjoittaessa, huomaan kuinka ihastuttavan seesteisiä ne ovat. Tajuan jälkeen päin miten vahva rooli niillä on katsojan tuudittamisessa elokuvan esittämään uneen.

Kaiken kaikkiaan Drive My Car on syystäkin saanut parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Ryusuke Hamaguchi on onnistunut luomaan todella ihastuttavan elokuvan. Sen kertomaa tarinaa on todella miellyttävää pohtia, kaikkien sen teknisten aspektien pitäessä homman kasassa. Eikä kolmen tunnin kestokaan vaivannut muuta kuin heikkoja polviani.

Heikkoja polviani voi kuitenkin helpottaa POSITIIVISILLA ja ROHKAISEVILLA kommenteilla. Oletteko ajatellut katsoa Drive My Carin? Mikä on teidän lempiautonne? Kertokaa kun olette painaneet peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Rakkautta ja Kunnioitusta kaikille!