Pahanhautoja (2022)
Pahanhautoja
2022
Ohjannut: Hanna Bergholm
Kirjoittanut: Ilja Rautsi
Tinjan äiti pitää suosittua "Ihana arki" -vlogia, jossa esittelee perheensä… ihanaa arkea. Todellisuudessa äiti kuitenkin pitää Tinjaa uskomattoman paineen alla. Tinjalla on tulossa telinevoimistelu kisat, jotka hänen on pakko voittaa. Eräänä yönä hän löytää metsästä linnun munan. Tinja hautoo munaa yöstä toiseen, kunnes sieltä kuoriutuu jotain karmivaa.
Pelottava mahdollisuus haastatella Pahanhautojan ohjaajaa ei toteutunut, mutta olin silti innoissani kun pääsin pressiin katsomaan maailmallakin menestynyttä kotimaista kauhua. Vapaa-ajalla katson harmillisen vähän suomalaisia leffoja muutenkin, joten tilaisuus nähdä sellainen, vieläpä mielenkiintoisesta genrestä, oli otettava heti vastaan. Ja kyllä se kannattikin. Pahanhautoja on nimittäin paikoitellen pelottava, mutta ennen kaikkea ajatuksia herättävä kauhukuva kasvatuksesta ja pahoinpitelyn manifestoitumasta.
Heti elokuvan avauskohtaus toimii upean tehokkaana tavalla vetää katsojat sisään Pahanhautojan maailmaan. Näemme päähenkilö-Tinjan äidin kuvaamassa perhettään vlogiaan varten. Teennäinen idyllisyys jota somessa tulee usein vastaan on kaapattu todella vahvasti perheen puhtoisen valkeassa talossa. Sitten talon sisälle pääsee lintu, joka riehuessaan tuhoaa kaiken lasin perheen makuuhuoneesta, kuin esittäen miten heikko esitys äidin videolle talletettiin. Ja kun Tinja nappaa linnun ja ojentaa sen äidilleen, tiedämme heti millaista elokuvaa olemme katsomassa, kun äiti taittaakin linnun niskat ja käskee viedä raadon roskikseen. "Ja biojätteisiin" -täsmentää äiti.
 |
| Siiri Solalinna elokuvan pääosassa Tinjana (ja Allina) |
Tinjan ja hänen äitinsä suhde onkin elokuvan keskiössä. Elokuva kuvaa erinomaisella tavalla miten vaikea suhde syntyy kun vanhempi vaatii lapseltaan liikoja. Tinjasta näkyy hyvin nopeasti miten traumatisoitunut hän on. Tavatessaan uuden naapurin, tämän koira puree Tinjaa. Tyttö kuitenkin sanoo sen olleen hänen omaa syytään ja pyytää anteeksi. Näin näemme selvästi miten Tinja on oppinut ottamaan vastuun kaikesta ympärillään tapahtuvista kurjuuksista, jottei vaan suututtaisi ketään.
Elokuvan edetessä käy todella selväksi että kyseessä on nimenomaan Tinjan äidin aiheuttama jälki. Tämä painostaa tytärtään työskentelemään itsensä verille asti tehdäkseen tästä kuvauskelpoisen telinevoimistelijan. Samaan aikaan näemme miten lapsi ei itse edes tajua pahaa mitä hänen äitinsä hänelle teettää. Hän pyrkii jatkuvasti miellyttämään tätä, saadakseen edes hitusen sitä rakkautta mikä hänelle lapsena kuuluisi. Näin elokuva näyttää oivalla tavalla miten vaikea lapselle pahan vanhemman hyväksyminen voi olla.
Äitiä esittävä Sophia Heikkilä tekee roolissa loistavaa työtä. Hänen tapansa pyytää tyttäreltään liikoja teennäisesti hymyillen on epämukavalla tavalla toden tuntuista. Hänen ylimielinen ja uhriutuva asenteensa loistaa loistavasti Heikkilän kasvoilta. Elokuva onnistuu luomaan äidistä häiritsevän realistisen pahiksen. Jatkuvasti tätä seuratessa halusin vain huutaa tälle miten pahaa jälkeä hän tyttärelleen tekee. Erityisen vahvasti tämä tuli ilmi esimerkiksi sen jälkeen kun Tinja saa tietää äitinsä pettävään hänen isäänsä.
 |
| Tinja piilottaa löytämänsä munan nallen sisään. Pian se onkin kasvanut valtavaksi. |
Ei sillä että Tinjan isäkään olisi erityisen kunnianarvoinen tapaus. Tämä tuntuu täytteeltä perheessä, jonka ainut funktio on täyttää paikkansa äitin idyllisessä perhekuvassa. Isä ei tunnu ollenkaan olevan perillä vahingosta mitä hänen vaimonsa tekee tyttärelleen tai yleensäkään siitä miten tytön elämässä menee. Hänen kyvyttömyytensä isänä tulee erityisen hyvin esiin kun hän huomaa tyttärensä kuukautisten alkaneen ja poistuu nopeasti paikalta, sen sijaan että oikeasti puhuisi tälle yhtään mitään.
Tinjan veljen Matiaksen rooli perheessä on myös mielenkiintoinen. Hänen kauttaan elokuva mielestäni osoittaa hyvin Tinjan äidin sisäistettyä seksismiä. Matias ei nimittäin kohtaa läheskään samanlaista painetta kuin siskonsa. Tämä käy hyvin selväksi kun äidin laulaessa pojalleen, tämä kiljuu äitiään laulamaan kovempaa kohtaamatta mitään seuraamuksia. Samaan aikaan ei äiti tunnu Matiaksesta oikeasti välittävänkään. Pojan halatessa äitiään tämä näyttää suorastaan vaivaantuneelta.
Nämä kaikki sitten totta kai tekevät oman jälkensä Tinjaan, joka sitten manifestoituu elokuvan yliluonnollisissa aspekteissa. Pahanhautojassa Tinja alkaa elokuvan nimenmukaisesti hautoa linnunmunaa. Tuo muna kasvaa ja kasvaa, kunnes valtava lintumainen hirviö pääsee sieltä ulos. Kyseessä on mielestäni kaiken Tinjan kokeman stressin ruumiillistuma. Hirviö aiheuttaa jatkuvasti kaaosta, yleensä niitä kohtaan jotka ovat satuttaneet Tinjaa tai Tinja kokee uhaksi hänen yrittäessään voittaa äitinsä rakkautta. Samaan aikaan Tinja näkee hirviössä jotain kaunista ja alkaa kasvattaa tätä salaa. Ongelma on tietenkin siinä, ettei Tinja ole saanut mallia hyvästä kasvattajasta keltään.
 |
| Kukkuluuruu! |
Tämä lieneekin avain Pahanhautojan sanomaan. Se vahinko minkä kasvattaja voi lapseensa tehdä, ja miten tämä vahinko sitten lähtee kiertämään. En spoilaa elokuvan loppua, mutta se kuvastaa mielestäni hyvin sitä, miten lapsen kasvaessa vanhempien aiheuttama trauma muodostuu osaksi näiden persoonaa. Sen jälkeen siitä eroon pääseminen onkin sitten aivan mahdoton homma. Pahanhautojaa voisi pitää varoituksena vanhemmille jotka joko pitävät liian tiukkaa kuria kuten Tinjan äiti, tai ovat liian välinpitämättömiä kuten Tinjan isä.
Elokuvassa tulee vastaan myös oikeasti hyviä aikuisia Tinjan elämään. Näiden tapa toimia tuntuu hyvältä kontrastilta Tinjan vanhemmille. Kannustavat ja kuuntelevat aikuiset tuntuu katsojallekin todella virkistäviltä kun tietää mistä Tinjan vaikeuden kumpuavat. Ongelma on toki siinä, ettei Tinja enää itsekään tiedä siihen miten reagoida näiden aikuisten positiivisen kohtaamiseen. Vanhempien luoma varjo peittää nämäkin alleen.
Nämä kaikki elementit ovat totta kai kuumottavia, mutta eivät välttämättä itsessään tee kauhuelokuvaa. Joten mitenkäs sitten se pelottelu puoli? Pahanhautojassa näistä vastaa totta kai munasta kuoriutunut hirviö. Ja tämän kautta pelottelu onnistuu varsin mallikkaasti. Hirviö kuvastaa sitä osaa Tinjasta jota ei pysty hallitsemaan. Hänen pidätettyä raivoaan ja kateuttaan. Tämän kautta saadaan aikaan tehokkaan hyytäviä kohtauksia. Kun hirviö lähtee valoilleen on aina todella kuumottavaa nähdä mitä siitä seuraa. Tämän kohteet ovat kuitenkin täysin viattomia ja siksi vaaran kohdistuessa näihin tulee kohtauksista todella kuumottavia.
 |
| Äiti (Sophia Heikkilä) vie Tinjan tapaamaan rakastajaansa |
Hirviönä nähdään Gustav Hoegenin tiimin valmistama animatronic-nukke. Se toimii erinomaisesti. Nukke on suunniteltu juuri sopivan karmivan näköiseksi. Koska kyseessä on linnunmunasta kuoriutunut monsteri, on siinäkin linnun ulkomuotoa, mutta todella rujolla tavalla. Tämän nahka ja karvoitus ovat todella epämielyttäviä ja suuri nokka ja kynnet hyytäviä. Tätä kuitenkin pehmentää valtavat silmät jotka auttavat näkemään hirviössä jotain sympaattista.
Hirviön muuttuessa elokuvassa, erikosmaskeerauksesta vastaa Conor O'Sullivan. Ja tämä on onnistunut erinomaisesti luomaan niin ikään groteskia kuvastoa. Veriset haavat ja sieltä täältä sojottavat hampaat ovat samaan aikaan karmivia, että kiehtovia. Niistä on todella vaikea päästää silmiään irti. Näiden erikoistehosteiden avulla autetaan Pahanhautojaa samaan todella konkreettinen tunne kaikelle mitä tapahtuu, mikä sopii mielestäni varsin hyvin elokuvalle jonka tapahtumat voisi ottaa myös metaforisena.
Hanna Bergholm ohjaa elokuvan mallikaasti. Tämän tapa liikuttaa kameraa ja luoda sommitelmia on todella tehokasta ja tilanteeseen sopivaa. Erityisesti mieleeni jäi Tinjan äidin poseeraukset ja vlogikuvaukset joihin Bergholm todella upeasti kaappaa kuvaajansa Jarkko T. Lainen kanssa somemaailman teennäisyyden. Aikaan saadaan todella tunnelmallista kerrontaa niin valossa kuin varjossakin.
 |
| Tinjan isä (Jani Volanen) on hyödytön nyhverö |
Kommentit
Lähetä kommentti