Psyko (Psycho, 1960)
Marion Crane ja Sam Loomis ovat syvästi rakastuneita. Sam ei kuitenkaan suostu naimaan Marionia, sillä hänen aiemman avioliittonsa elatusmaksut ja muut velat vievät hänen kaikki tulonsa. Sattumalta sinä samana päivänä rikas mies saapuu kiinteistönvälitystoimistoon jossa Marion työskentelee. Itseriittoinen mies ostaa käteisellä talon Marionin pomolta. Marionin hommaksi tulee viedä 40 000 dollaria käteistä pankkiin. Matkalla hän kuitenkin muuttaa mielensä. Hän menee kotiin, pakkaa laukkunsa ja karkaa kaupungista. Ajomatkalla kohti Samin kotikaupunkia, Marion pysähtyy yöksi Bates Motelliin. Motellia ylläpitävä Norman Bates vaikuttaa mukavalta nuorelta mieheltä. Yö majatalossa ei kuitenkaan pääty kuten Marion odotti.
Psyko on totta kai yksi kauhuelokuvan merkkiteoksia ja slasher-elokuvan edellä kävijöistä. Itse näin sen ensimmäisen kerran vasta muutama vuosi sitten, muistaakseni kirjastosta lainaamaltani dvd:ltä. Tuolloinkin se jäi kuitenkin vahvasti mieleen ikonisen suihkukohtuaksen ja loppuotostensa ansiosta. Huomasin ajatukseni aina silloin tällöin palaavan teokseen, jonka myötä halu nähdä se uudestaan myös alkoi kasvaa. Aloin miettimään josko näyttäisin sen elokuvaryhmässäni kulttuuripajalla. Siihen en kuitenkaan lopulta ehtinyt. Uusi mahdollisuus tulikin nyt kesäkuussa 2024, kun Finnkino toi elokuvan erikoisnäytöksiin teattereihinsa. Ryntäsin totta kai innokkaasti katsomaan tätä Alfred Hitchcockin mestariteosta Tampereen isoimpaan elokuvasaliin. Ja totta kai elokuva toimii liki täydellisesti vielä 64-vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen.
Psyko on tehty Yhdysvalloissa aikana, jolloin elokuvateattereihin tultiin mihin aikoihin vaan satuttiin paikalle, eikä ihmiset erityisemmin välittäneet olivatko he ajoissa. Uutta elokuvaansa varten Hitchcockille kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että katsojat kokevat koko teoksen alusta loppuun kronologisessa järjestyksessä, johtuen sen sisältämistä yllätyksistä. Nykyään tämä on toki itsestäänselvyys kaikkien elokuvien kannalta, mutta Psykon luonne genrellään leikittelevänä teoksena nostattaa tämän tärkeyttä entisestään. Elokuvan alussa nimittäin ei pitkään ole sen kauhuelementeistä juuri mitään tietoakaan.
Joseph Stefanon käsikirjoitus ottaa reilusti aikaa henkilöiden esittelyyn ja tilanteen pohjustukseen. Elokuvan alussa tavataan Marion Crane niminen nainen, joka miesystävänsä velkojen takia tekee hetken mielijohteesta päätöksen vetää valtavan summan työnantajansa rahoja välistä ja karata kaupungista miesystävänsä luokse. Elokuva tekee vikkelästi selväksi Marionin motiivit ja tätä esittävä Janet Leigh näyttää nopeasti kuinka karismaattisesta ja vikkelästä ihmisestä hänessä onkaan kyse. Kun vielä huomioidaan käteiset Marionin työnantajalle alunperin antaneen asiakkaan limaisuus nuoren naisen edessä, on katsoja hetkessä naisen puolella.
Tämän jälkeen Hitchcock tekee upeaa työtä vetäessään katsojan yhä syvemmälle sisään Marionin mielenmaisemaan. Tämän alusvaatteiden vaihtaminen valkoisista mustiin on toki lähinnä huvittava yksityiskohta, mutta eipä minua henkilökohtaisesti paljastelu leffoissa haittaa ollenkaan. Se mikä on ylistämisen arvoista on tapa jolla Hitchcock ja kuvaaja John L. Russell keskittyvät Janet Leigh’n kasvoihin. Näyttelijä ja kamera saavat näin yhteispelillä kuvattua pyörremyrskyä mikä hahmon sisällä myllyää. Erikoisena lisänä voice-over, jonka myötä katsoja kuulee kuvitteellisen dialogin, mitä Marion ajattelee ihmisten käyvän hänen petoksen paljastuessa. Pisteenä iin päälle Bernard Hermannin ikoniset sävelet. Kiljuva viulun vingutus on parhaiten tunnettu leffan suihkukohtauksesta, mutta nousee alusta asti elokuvassa mukaan kuvaamaan Marionin mielenmaisemaa. Hahmon ajaessa läpi Yhdysvaltojen tämä musiikki muuttuu kertomukseksi äärimmäisestä ahdistuksesta. Audiovisuaalinen maailma yhdessä auttavat Leighn performanssia ja pitävät huolen siitä, että katsoja ei pysty irrottamaan silmiään valkokankaasta.
Psykon alun supervoima on se, että se toimisi vallan mainiosti pelkkänä rikosjännärinä ilman kauhuelementtejäkin. Pakomatkallaan Marion jää nukkumaan autoonsa yhdeksi yöksi, josta hänet herättää ohi kulkeva poliisi. Mort Millsin esittämällä virkamiehellä ei ole juurikaan persoonaa, mikä kääntyy elokuvan eduksi. Kivikasvoinen univormuun pukeutunut mies, jonka kasvot ovat valtavien aurinkolasien peitossa, tuntuu äärimmäisen uhkaavalta hermostuneen Marionin edessä. Vaikken olisikaan jo valmiiksi varkaan puolella tässä tarinassa, tuntisin varmasti silti kiinnijäämisen pelon näissä kohtauksissa. Ja kun poliisi hetken kuluttua ilmestyy vahtimaan autokauppoja käyvää Marionia, on vainoharhaisuus kasvatettu huippuunsa. Samalla Hitchcock ja Stefano heittävät katsojien eteen erinomaisen punaisen sillin. Marionin sisäinen dialogi implikoi, että kohtaaminen poliisin kanssa tulisi vielä olemaan osa tapauksen ratkaisua, kuin pohjustaen mysteeriä mitä ei lopulta tulekaan vastaan.
Elokuvan alku on kuvattu erinomaisella intensiteetillä, mutta sen ytimeen päästään vasta kun Marion päätyy syrjässä päätieltä löytyvälle Bates Motellille. Siellä tapaamme elokuvan antagonistin, Norman Batesin. Aluksi harmittomalta, joskin hiukan kiusalliselta vaikuttava mies pikkuhiljaa paljastaa synkkää puoltaan jutellessaan Marionille. Hän on hyvä tapainen, mutta selvästi vaikeassa suhteessa piilossa pysyvän äitinsä kanssa. Kun Marion kuitenkin vihjaa, että Normanin pitäisi ehkä passittaa äitinsä mielenterveyttään hoitamaan, suuttuu mies nopeasti. Samaan aikaan hänen harrastuksensa kuolleiden lintujen täyttäjänä myös antaa tälle epäilyttävän vivahteen.
Anthony Perkins on aivan huikea Norma Batesin roolissa. Hänen poikamainen tapansa esittää sekä hahmon rentoutta, että tämän kiusaantuneisuutta mahdollistavat erittäin monipuoliselta tuntuvan hahmon rakentamisen. Perkins onnistuu vaikuttavalla tavalla rakentamaan Normanista henkilön, jonka seurassa ei heti tajua vaaraa mihin altistuu. Samaan aikaan hän on myös yhtä luontainen kuvatessaan miestä, johon pitkään jatkunut yksinäisyys on alkanut purra inhalla tavalla. Ja totta kai lopussa kun hahmon todellinen luonto tulee esille, jättää hän ikuisen jäljen katsojaan tuijotuksellaan.
Bates motellilla myös elokuva paljastaa olevansa kauhu-genren edustaja. Voin vain kuvitella kuinka järkyttävä teoksen ensimmäinen murha oli ihmisille, jotka eivät ehkä tienneet ennalta katsovansa kauhuelokuvaa. Ja sellaiselle joka asiasta on tietoinen, toimii ikoninen suihkukohtaus silti erinomaisena järkytyksenä. Jo elokuvan nähnyt katsoja alkaa heti jännittää kun tulevan murhan uhri astuu peseytymään. Ja sitten kun piilossa pysyvä murhaaja ilmestyy tämän verhon taakse, Bernard Hermannin sävelmät pääsevät jälleen vauhtiin, äänekkäämpinä kuin koskaan aiemmin elokuvan aikana. Nyt ne tuntuvat samaan aikaan murhaajan, että uhrin kiljaisuilta. Ääni lävistää katsojan samaa tahtia kun tappajan veitsi iskeytyy kohteeseensa. Leikkaaja George Tomasini saa aikaan ihmeitä Hitchcockin ohjauksessa. Nopeat loikat kuvasta toiseen korostavat murhan hektisyyttä täydellisellä tavalla, samalla kun John L. Russellin lähikuvat tuovat katsojan aivan kiinni murhaan. Kohtauksen jälkeen tuntuu melkein pahalta hengähtää.
Tästä eteenpäin elokuva toimii kauhumysteerinä. Katsojalle annetaan jonkinlainen käsitys siitä, kuka murhaaja on tämän siluetin ja sen perusteella miten Norman Bates ruumiin löytämiseen reagoi. Kysymykseksi muodostuu sitten se, miten murhaaja voidaan saada kiinni? Tarinaan tulee mukaan Marionin sisko Lila, alussa esitelty miesystävä Sam, sekä yksityisetsivä Arbogast. Marionin jäljet vievät Batesin motellille, mutta varsinaisten todisteiden löytäminen ei olekaan helppoa. Kirjoituksellaan Stefano on tehnyt mainion työn vihjeiden piilottamisessa, onnistuen myös hiukan hämmentämään katsojaa kuvaamalla miten perusteellisesti Norman rikospaikan siivosi.
Katsoja saa myös jännittää aina kun elokuvan sankarit ovat motellilla. Normanin kasuaalius muuttuu nopeasti teennäiseksi ja hänen hikoilunsa kuulustelluksi tullessa kertoo ettei motellilla olla mitään ammattirikollisia. Katsoja tietää aina hahmojen olevan suuremmassa vaarassa kuin nämä itse osaavat aavistaa, mikä tuo läpi elokuvan kestävän jännitteen tarinaan mukaan. Toisen murhan kohdalla tämä toimii erityisen hyvin. Kattoon asetetun kameran kautta katsoja saa todistaa murhaajan jälleen hyökkäävän veitsensä kanssa jonkun kimppuun, luoden tunteen siitä, että katsoja on mukana tapahtumassa hiljennettynä sivustakatsojana. On suorastaan hirveä tunne kun haluaisi huutoo varoituksen tulevalle murhan uhrille, mutta tietää ettei voi tehdä asialle yhtään mitään. Hitchcockin kyky osallistaa katsojaa on aivan ilmiömäinen.
Elokuvan harvoja heikkouksia on sen epilogi. Mukaan tuodaan viime hetkeksi yksi uusi hahmo, ikään kuin vääntämään rautalangasta yleisölle mistä elokuvan mysteerissä lopulta olikaan kyse. Tämä tuntuu sekä katsojan älykkyyden aliarvoinnilta, että yritykseltä poistaa elokuvan mahdollisesti sukupuolivähemmistöihin liittyvät epäilyt. Vaikka Simon Oakland tekeekin mainion työn lopun monologissa on se yksi niistä asioista mitä elokuvassa oltaisiin vielä voitu hioa siistimmäksi. Tätä kuitenkin onneksi vielä viimeinen vilkaisu elokuvan todelliseen antagonistiin, mikä auttaa jättämään katsojin yhä tänä päivänä pysyvän jäljen.
Psyko on kauhun klassikko; mestariteos joka edelleen nostattaa katsojan ihon kananlihalle ja saa jännittämään niinkin arkista asiaa kuin suihkussa käynti. Ohjaaja Alfred Hitchcock tiimeineen hypnotisoi katsojan ruutunsa ääreen ja laittaa nämä katsomaan avuttomina sivusta murhia, jotka myöhemmin inspiroivat kokonaisen alagenren elokuvia. Anthony Perkins on täydellinen Norman Batesin roolissa, samalla kun Janet Leigh pitää huolen, että katsoja on heti alkumetreiltä asti kiinnostunut kerrotusta tarinasta. Bernard Hermannin musiikki on parhaimmillaan koko kroppaa tärisyttävä elämys. Jos kauhugenre vähääkään kiinnostaa, tai mietit onko klassikot maineensa veroisia, on Psyko ehdottomasti yhä tänä päivänä katsomisen arvoinen.
Katsomisen arvoisia ovat myös teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne. Kertokaa omat mietteenne Psykosta, kun olette paineet peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Muistakaa myös tsekata leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Vapaus Palestiinalle, seksikästä Pride-viikkoa ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti