Punainen (Turning Red, 2022)

Arvostelu julkaistu alunperin videona 7.3.2022

Punainen Turning Red, 2022 Ohjannut: Domee Shi Kirjoittanut: Julia Cho, Domee Shi

Meilin Lee on 13-vuotias. Eli käytännössä aikuinen. Hän on 10-oppilas ja äidin tyttö siinä määrin, että se uhkaa viedä aikaa hänen ystäviltään. Eräänä päivänä Mein salaisten piirrosten paljastuminen johtaa todella noloon tilanteeseen. Ja seuraava aamuna hän herää sängystään valtavana kultapandana. Selviää että näin käy aina kun hänen tunteensa pääsevät valloilleen. Tästä selviäminen tuleekin olemaan todella haastavaa.

Uusi Pixar-leffa on aina upea hetki. Varsinkin kun he ovat viime aikoina tuottaneet aivan erinomaisia leffoja kuten Luca ja Soul. Joten vaikka olin pahoillani siitä, että heidän uusinkaan elokuvansa ei päässyt teatterilevitykseen, tartuin innolla tilaisuuteen nähdä Punainen ennakkoon Disneyltä. Ja vaikka lehdistölle tarkoitettu Disney Debut -palvelu on laginen paska, oli tämä elokuva jälleen sen verran hyvä, että oli vaikea asiasta pahastua.

Aloitetaan jälleen leffan visuaalisesta puolesta. Pixar tietää mitä tekee, se ei ole yllätys kenellekään. Mutta Punaisen tyyli pomppaa erityisen vahvasti silmiini muista studion viime aikaisista filmeistä. Tällä kertaa tyyli tuntuu saaneen hitusen inspiraatiota japanilaisesta animaatiosta. Hahmojen reaktioiden tapa muuttaa radikaalisti heidän kasvojaan tuntuu erityisesti animesta inspiroituneelta. 

Tarinan räväkkä päähenkilö Mei (äänenä Rosalie Chiang)

Lisäksi hahmojen kehonrakenne tuntuu hakeneen mallia chibi-tyylisistä hahmoista, jotka tunnetaan muuhun kroppaan suuremmista päistään. Punaisen hahmoilla on näin tietynlaista korostettua lapsekkuutta, joka sopii hauskalla tavalla koululaisista kertovaan elokuvaan. Koko tyyli oikein kiljuu sitä että elokuvassa pyritään ottamaan päähenkilö Mein perspektiivi maailmaan. 

Hahmojen lisäksi myös ympäristöt ovat jälleen todella näyttävät. Mutta toisin kuin esimerkiksi erittäin realistisesti kuvattu New York Soulissa, on Punaisen Toronto yhtä lapsenomainen kuin hahmonsakin. Hahmot tuntuvat luonnostaan kuuluvan ympäristöönsä, luoden todella helposti seurattavan maailman. Mikään ei pomppaa sieltä silmiin häiritsevällä tavalla.

Päähenkilö Meilin on todella viihdyttävä tapaus. Heti elokuvan alussa tulee hyvin nopeasti selväksi millaisesta pirskahtelevasta persoonasta onkaan kyse. Kyseessä on hitusen kaikki tietävä ja helposti innostuva nuori tyttö. Nostan hattua kirjoittajille Domee Shille ja Julia Cholle että he eivät pelänneet tehdä Meistä hitusen ärsyttävää. Tämän ylitse pursuava asenne sopii loistavasti nuorelle joka pitää itseään kypsempänä ja viileämpänä kuin onkaan.

Mein jengi: Abby (Hyein Park), Priya (Maitreyi Ramakrishnan) ja Miriam (Ava Morse)

Myös Mein kaveriporukka myötäilee Mein hahmoa juuri sopivalla tavalla. Shi ja Cho saavat porukan tuntumaan juuri sopivalta karikatyyriltä nuorten tyttöjen joukolta. Ei niin realistinen että meno olisi tylsää, eikä niin överi että kuvaus loukkaisi. Erityisesti pidin tavasta joilla tyttöjen herännyt himo poikia ja erityisesti poikabändiä kohtaan kuvattiin. Siinä oli jotain hauskalla tavalla todellista kaapattuna taas. Joskin olisi kai yksi heistä sentään voinut Herran vuonna 2022 olla vaikkapa lesbo.

Kaverien lisäksi Mein maailmaan kuuluu hänen vanhempansa. Isä Jin on hitusen hiljaisempi tapaus elokuvassa, äiti Mingin hallitessa suurempaa presenssiä ruudulla. Ming on varsin suojelevainen äiti, joka puuttuu tyttärensä asioihin vähän turhankin innokkaasti. Hänellä on tiettyjä asioita mitä odottaa lapseltaan, mutta myös omat varjonsa kaapissaan. Tästä päästäänkin elokuvan kiehtoviin teemoihin perheestä, ystävyydestä ja kasvamisesta.

Moni on jo ennen elokuvan julkaisua arvellut elokuvan fantastisen kultapanda muodonmuutoksen olevan metafora kuukautisille. Punainen jopa itse viittaa tähän kun Ming ensimmäisen kerran havaitsee Meissä tapahtuvan muutoksen. Toki en itse osaa kuukautisista cismiehenä sanoa yhtään mitään, mutta laajempi kasvamisen teema on kaikille katsojille samaistuttavaa. Yhtäkkiä Meille onkin vaikeaa pitää tunteitaan kurissa ja hänen oma ruuminsakin tuntuu vieraalta. Samaan aikaan hänen äidillään on vaikeuksia ymmärtää, että tyttären on löydettävä itse oma suuntansa.

Eräänä aamuna murrosikä iskee ja jotkut huomaavat ylimääräistä punaista kropassaan

Kultapanda kätketään elokuvassa rauhoittumalla, mikä mielestäni kuvaa hyvin sitä miten erityisesti naisten pieneenkin tunteen ilmaisuun suhtaudutaan raivokkaasti. Pelkkä hymyn puute tai neutraali äänensävy aiheuttavat solvausten tulvan - kuin kyseessä olisi vapaaksi päässyt villieläin. Mielestäni kultapandan aluksi aiheuttamat ongelmat kuvastaa tätä todella hyvin. Elokuvan edetessä Mei joutuu pohtimaan eläinmuotonsa aiheuttamia puolia ja painimaan sen kanssa mitä muut hänen odottavat sille tekevän.

Mein perhe odottaa tytön hankkiutuvan eroon muodonmuutoksesta, mutta hänen ystävänsä taas kannustavat Meitä ottamaan siitä ilon irti. Ystävien ja perheen välillä tasapainottelu on myös yksi suuri osa elokuvaa. Se kuvastaa myös todella hyvin laajempaa tarinaa kasvamisesta. Onhan sentään hyvin yleistä, että lapsi kasvaessaan kiinnostuu enemmän ikätovereistaan kuin vanhemmistaan. Ja vaikka tälläisiä kasvutarinoita on kerrottu vaikka kuinka, Punainen suorituu siitä niin mallikkaasti ettei se tunnu läpikotaisin kolutulta.

Lisää mutkia matkaan tulee kun Mein isoäiti saapuu paikalle. Selviää että Mingin ja isoäidin välit ovat olleet vuosia kireät, kenties juuri kultapandaan liittyvien asioiden vuoksi. Näin elokuva onnistuu ottamaan mukaan vieläpä sukupolvelta toiseen periytyvää traumaa ja perinteitä. En halua spoilata elokuvan lopputuloksia, mutta jälleen kerran Pixar tietää tismalleen mitä sanoa näistä asioista ja Kuvakarjulla alkoivat silmät kostua.

Muakin nolottais

Mein perhe on kanadankiinalainen, kuten ohjaaja Domee Shikin. Tämä näkyy vahvasti Mein perheen omistamassa temppelissä, sekä näiden perinteissä. Elokuvassa totta kai puhutaan esi-isistä ja vilahtaapa siellä mainintaa jopa "perheelle kunnian tuomisesta", jota olen monen amerikanaasialaisen nähneen kritisoivan muissa teoksissa. Mutta Domee Shi tuntuu tietävän mitä näillä tekee. Kiinalaiset perineet tuntuvat luonnolliselta osalta Mein perhettä ja puhe esi-isistä sidotaan loistavalla tavalla Punaisen kasvutarinaan. Myös lopputuloksen koen haastavan kliseitä sopivalla tavalla.

Onko elokuvassa sitten jotain mikä ei toimi? Pakko sanoa että hyvin vähän. Jos jotain tahditus ongelmia oli, niin laitan ne kyllä Disney Debut -palvelun piikkiin. Ainoastaan vikana sanoisin että elokuva ei ole ihan niin hauska kuin olisi saanut olla. Monet elokuvan vitsit olivat pinnallisesti hauskoja, eivätkä saaneet varsinaisesti nauramaan ääneen. Mutta niin kauan kun ei mene tylsäksi, on tämä ihan okei. Huumori on kuitenkin todella subjektiivinen asia. Ja voihan lagi vitisenkin ajoitusta pilata.

"Luottamuus ystäviin on ystävyyttä!" - Digimon

Ei Fazerin sininen vaan Pixarin Punainen, eli Turning Red on todella viihdyttävä animaatio. Jälleen kerran studio osoittaa osaavansa sekä visuaalisen että tarinallisen puolen mitä tulee elokuviin. Punainen on erinomainen kasvutarina täynnä tärkeitä pointteja, joita kuuluukin opettaa yhä uudestaan ja uudestaan. Suosittelen sen katsomista heti kun se Disney+:aan saapuu maaliskuun 11. päivä. Myös Domee Shin lyhytanimaatio Bao on katsomisen arvoinen!

Arvokasta on myös teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne! Millä mielellä odottelette Punaista ja jos olette jo nähneet niin mitä piditte siitä? Haluaisitteko Pixar-leffat takaisin teattereihin? Muista tsekata leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Rakkautta ja Kunnioitusta kaikille, erityisesti sadalle tilaajalleni!