Spencer (2021)

Arvostelu julkaistu alunperin videona 19.12.2021

Spencer
2021
Ohjannut: Pablo Larraín
Kirjoittanut: Steven Knight

Prinsessa Diana on matkustaa maalle viettämään perinteistä joulua kuninkaallisen perheen kanssa. Diana kuitenkin tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi suuressa talossa. Kaikki hänen aikansa on säädeltyä tarkasti ja pienistäkin etikettisäännöistä joutuu maksamaan. Hän ei voi edes päättää miten pukeutuu ja hänen ainut ystävänsä, pukija Maggiekin lähetetään pois. Kartanon kummitukset alkavat ajaa hänen mielenterveyttään todella pahaan kuntoon.

Lähtökohtaisesti kuninkaalliset ei kiinnosta mua maasta riippumatta paljoa paskaakaan. Vallan periminen on typerä idea ja monarkia saisi siirtyä museoihin. Mutta hyvät elokuvat kiinnostavat mua totta kai aiheesta riippumatta. Niinpä tartuin innolla mahdollisuuteen kun tilaisuus katsoa kehuttu Spencer ennakkoon pressinäytöksessä. Ja nyt mitä tulee kuninkaallisiin, suorastaan inhoan niitä. Tosin sen takia että Spencer on erinomainen elokuva.

Elokuvan keskiössä on sen nimikkohahmoa Diana Spenceriä esittävä Kristen Stewart. Mikäli joku on edelleen jumissa hänen Twilight-ajoissaan niin poistu paikalta. Stewart tekee elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen ja hänelle syystäkin ennustetaan palkintoja. Hänen muodonmuutoksensa prinsessa Dianaksi on aivan uskomattoman tehokas. Hän saa katsojan unohtamaan näyttelijän hahmon takana kokonaan ja antaa katsojan sukeltaa sisään elokuvan tarinaan. Hänen eleensä ja oikkunsa tekevät Dianasta hetkessä rakastettavan hahmon. 

Kristen Stewart tekee elokuvan pääosassa Oscarin arvoisen roolisuorituksen

Amerikkalainen Stewart tekee myös tämän suomalaisjuntin korviin varsin vakuuttavaa työtä aksenttinsa kanssa. Hän kuulostaa juuri sopivalta hahmolleen. Mutta tietyllä alitajuisella tasolla amerikkalaisen valinta rooliin toimii leffassa erinomaisesti. Tavallaan se nimittäin auttaa korostamaan kaikkien muiden hahmojen halveksivaa asennetta Dianaa kohtaan, kun heitä esittävät perinteisemmät brittinäyttelijät. Näin katsojana pääsen heti syvemmälle tuntemaan sen yksinäisyyden mitä Dianakin käy ruudulla läpi.

Spencer saa Dianan kokeman ahdistuksen tuntumaan todella samaistuttavalta. Elokuva inhimillistää häntä loistavalla tavalla heti leffan alkumetreillä kun Stewartin performanssin kontrastina kaikki muu kuvataan todella symmetrisesti ja huolitellusti. Katsojana saa tuntea jatkuvasti miten vaikea tilanne joulu kuninkaallisessa perheessä on Dianalle. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus jossa musiikin ja kuvauksen avulla hänen kokema ahdistuskohtaus saatiin tuntumaan aivan todelliselta.

Elokuvan aikana näemme miten kuninkaallisten joulu on todella tarkoin säännöstelty. Perinteet ohjastavat kaikkea tekemistä. Elokuvaa onkin verrattu kauhuelokuviin, johtuen siitä miten kartanossa milteimpä kirjaimellisesti kummittelee. Diana alkaa nähdä itsensä Anne Boleynina, kuningas Henry VIII:n toisena vaimona jonka mies mestautti omasta rikoksestaan. Boleynin tavoin Diana kokee olevansa vain rekvisiittaa talon väelle.

Perinteisiin juuttunut kuningasperhe voi olla kummituksiakin pelottavampi

Tämä on johtanut Dianan kokemiin suuriin mielenterveysongelmiin. Näemme hänen olevan hermoromahduksen partaalla, hallusinoivan ja kärsivän bulimiasta. Kaikki tämä on kuvattu elokuvassa juuri sopivalla tavalla. Asioiden likaisuutta ei korosteta vaan tunnetta minkä ne aiheuttavat. Näin elokuva antaa katsojallekin yllättävän ahdistavan kokemuksen.

Spencer saa katsojan todella halveksimaan kuningasperhettä. Näemme miten kaikki heidän elämässään menee sääntöjen ja perinteiden mukaan. Kun Diana päättää muuttaa pukeutumistaan hänelle säädetystä, nostaa se kohun talossa. Kertoessaan ahdistuksesta miehelleen, tämä ei osoita empatiaa vaan vaatii Dianaa elämään ohjeiden mukaisesti. Edes kylmään Diana ei saa nostaa talon lämmitystä.

Kuninkaallisten perinteikästä ja säännönmukaista elämää korostetaan upealla kuvauksella. Kuvaaja Claire Mathon luo aivan upeita, symmetriaa ja geometriaa korostavia kuvia ohjaaja Pablo Larrainin ohjauksessa. Ne näyttävät upealla tavalla miten pienetkin muutokset talossa osuvat silmään. Jopa pallot biljardipöydällä on aseteltu todella tarkasti paikoilleen. Näin cinematografia auttaa ymmärtämään miten tukalassa tilanteessa Diana on. 

Kuvaaja Claire Mathon luo kamerallaan erinomaisia sommitelmia

Elokuvan puvustus ja tuotanto ovat niin ikään erinomaista katseltavaa. Kaikki näyttää siinä niin tavattoman hienostuneelta ja siistiltä, kuten kuninkaallisilta voi odottaa. Tämän kautta sitten saadaan elokuvaan lisää tunnetta rikkomalla tätä säätelyä. Kun ensin kuningasperhe syö keittoa todella hitaasti ja rauhallisesti, ja sitten näemme Dianan yöllä mussuttamassa kakkua auttaa se kuvaamaan Dianan tarvetta vapaudelle.

Elokuva saa myös pienen silauksen fantasiaa Anne Boleynin kummituksesta. Kohtaukset joissa Diana näkee itsensä entisenä kuningattarena tai on muuten tämän kanssa tekemisissä ovat todella voimakkaita. Ne antavat elokuvalle omanlaisensa pelon tunteen. Koska kyseessä on muuten hyvin oikeaan elämään sijoittuva tarina, tuntuu pieni kummittelu todella vahvana. Se auttaa hyvin korostamaan kuinka vaikea olo Dianalla on kun hän alkaa nähdä kummituksiakin.

Sanon että elokuva sijoittuu oikeaan elämään, mutta toisaalta eihän tämä ole täysin totta. Elokuva kuitenkaan tavallaan kuvata kuninkaallisia nimittäin demonstroi sitä miten nämä eivät elä kunnolla. He ovat jumissa menneisyyden säännöissä ja käyvät niitä läpi rutiininomaisesti. Kuten Dianakin sanoo, talossa on koko ajan kylmä, sillä kukaan ei oikeasti elä tai tunne mitään. Kaikki tehdään kameroiden takia, joiden sanotaan väijyvän kuninkaallisten tilojen ulkopuolella.

Jacqueline Durranin pukusuunnittelu loistaa elokuvassa

Elokuvaan tuodaan sitten lämpöä Dianan harvoilla rakastavilla läheisillä. Näemme hänet leikkimässä lastensa kanssa hauskoja leikkejä ja toivovan näillekin pieniä paloja normaalia elämää rutiinin sekaan. Lisäksi Dianan pukijaa Maggietä esittävä Sally Hawkins tuo myös aimo annoksen lämpöä leffaan. Hänen suhteensa Dianaan tuo elokuvaan helpottavia hengähdystaukoja. Näin Spencer kuvaa upealla tavalla miten suuren vaikutuksen vilpitön rakkaus voi ihmisiin tehdä.

Kaikkea tätä korostaa myös Jonny Greenwoodin sävellykset. Hän on luonut Spencerille upean äänen joka vie mukanaan elokuvan maailmaan. Se muokkautuu juuri sopivasti elokuvan jokaiseen tilanteeseen. Välillä se on hienostunutta taustamusiikkia kuningasperheiden perinteille, välillä tanssahtelevaa ja ehkä jopa jatsahtavaa Dianan hiippailuja varten, sekä välillä myös ahdistavaa ja raivostuttavaa kuvaamaan Dianan piinaa.

Kaiken kaikkiaan Spencer on erinomainen elokuva. Sen kärkinimi Kristen Stewart on syystäkin saanut paljon palkintohypeä taakseen. Elokuva on upean tunnelmallinen ja kuvattu fantastisella tavalla.

Fantastista on myös teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne. Onko ajatuksia kuninkaallisista ja monarkiasta, tai tästä leffasta? Kerro kun olet ensin peukuttanut ja tilannut kanavan. Rakkautta ja Kunnioitusta kaikille paitsi monarkeille.