Star Wars: The Acolyte – jakso 1x05 (sisältää SPOILEREITA)

Star Wars: The Acolyte  1x05 Kirjoittanut: Kor Adana ja Cameron Squires Ohjannut: Alex Garcia Lopez

Osha herää metsässä ja näkee kuolleen jedin vieressään. Pian hän huomaa taistelun äänet ja todistaa punaista valosapelia käyttävän muukalaisen surmaamassa lisää paikalla olleita jedejä. Ylivoimaakin vastaan muukalainen tuntuu pärjäävän todella hyvin. Pian jedeistä on jäljellä vain Sol, Yord ja Jecki. Taistelun aikana porukka hajaantuu jälleen. Sol lähettää Oshan pois, Yord tämän suojana. Jecki taas kohtaa Maen ja onnistuu hetkellisesti pidättämään tämän. Vihollinen kuitenkin onnistuu pakenemaan Solin kynsistä ja vapauttamaan entisen oppilaansa. Tuntiessaan tovereidensa olevan vaarassa Osha päättää kääntyä takaisin näitä auttaakseen. Voiman Pimeän puolen käyttäjä on kuitenkin vielä vaarallisempi kuin kukaan osasi aavistaakaan.

Viime jakson räväkän lopetuksen jälkeen jäin taas odottamaan uutta The Acolyte -jaksoa kuin joulua. Keskiviikkoiltana hyppäsin taas vikkelästi Disney+:n ääreen todistamaan mitä Leslye Headlandin johtama työporukka on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Ja ai, ettien että! Nämä ihmiset tietävät miten tehdä mukaansatempaavaa ja jännittävää Tähtien sotaa. Sarjan viides jakso oli toiminnantäyteinen spektaakkeli, josta oli mahdotonta saada silmiään irti. 

Jakso alkaa kuta kuinkin siitä mihin edellinen jäi, jedijoukon ja tuntemattoman vihollisen taisteluun. Joskin muutamat taistelun alkuminuutit jätetään katsojalta pimentoon sillä tarinaan palataan hetken tajuttomana olleen Oshan silmin. Vilkaisu tämän viereltä löytyvään kuolleeseen jediin toimii hyvänä enteenä tulevasta kauhusta ja siitä sitten loikataan saman tien niin sanotusti “itse asiaan.” Näemme miten vihollinen onnistuu varsin kevyesti kaatamaan useamman jedin yhdellä kertaa. Koreografia on tässä todella nättiä, mutta tavalla joka ei mene liialliseksi baletiksi. Vihollisen liikkeet tuntuvat osittain improvisoiduilta ja siten arvaamattomilta ja julmilta. Ohjaaja Alex Garcia Lopez on tehnyt tämän yksittäisen taistelun kuvaamisessa tyylikkään valinnan kuvata se Oshan perspektiivistä sivustakatsojana, jolloin osan taistelusta peittävät puut jättävät miekkailun väkivaltaisimman hetken, kahden jedin päänkatkaisun katsojan mielikuvituksen varaan. Tämä osittainen peittäminen pitää huolen, että katsoja voi nauttia täysin siemauksin koreografiasta menettämättä tilanteeseen kuuluvaa tuntemattoman pelkoa.

Olen toki aina ollut Disney -Tähtien sodan valosapelitaisteluiden suuri ylistäjä. Siinä missä alkuperäisessä trilogian muuten intensiiviset ottelut kaipaisivat hiukan lisää koreografiaa ja esiosien taistelut olivat liian pitkälle vietyjä tanssiesityksiä, onnistuivat uudemmat elokuvat ja sarjat tuomaan taisteluihin rosoisuutta ja likaa, jonka ansiosta ne tuntuivat oikeasti vaarallisilta kamppailuilta elämästä ja kuolemasta. Nyt The Acolyte -sarjan viides jakso tuntuu kuitenkin ylittävän nämä kaikki. Kenties osittain uutuuden viehätystä, mutta ei sen piikkiinkään voi kokonaan pistää suurenmoisia tunteita mitä jakson aikana koin. Garcia Lopezin ohjauksessa ja Kor Adanan, sekä Cameron Squiresin käsikirjoituksessa on saatu aikaan koko jakson kestävä pieni sota, jonka jokainen yksittäinen taistelu sai vartaloni jähmettymään television ääressä ja parhaimmillaan unohtamaan miten hengittää, kun rätisevät miekat iskivät yhteen.

Joku Threadsissä möläytti taistelun olleen huonoa, koska siinä vahvoilla oleva osapuoli vaihtui jatkuvasti. Miten absurdia! “Hyviä uutisia - huonoja uutisia” on yksi hyvän toiminnan tukipilareita, jota mukaillen syntyy erinomaista jännitystä taisteluun. Kääntämällä taistelijoiden asemat päälaelleen yhä uudestaan ja uudestaan luodaan tunnelma arvaamattomuudesta, jonka ansiosta katsoja unohtaa miten näissä tarinoissa sankarit yleensä aina voittavat. Ja tässä The Acolyten viides jakso on onnistunut erinomaisesti.

Puhumattakaan siitä miten luovaa taistelu on ja miten sitä käytetään hahmojen taidoista kertomiseen. En ole koskaan nähnyt valosapelitaisteluita, missä osittaiset osumat vihollisen aseen kahvaan aiheuttaa reistailua ja näin hidastaa taistelijaa. Tämä on yksi mielenkiintoinen tekniikka mitä tarinan antagonisti käyttää jedejä vastaan. Iskemällä näiden ylpeydellä kantamiin aseisiin hän näyttää ettei jedien säännöt päde näiden ritarikunnan ulkopuolisiin ja kuinka hän itse ei kaihda surmata puolustuskyvytöntä vihollista. 

Kaatuneen toverin valosapelin poimiminen avuksi taisteluun on toki nähty ennenkin Tähtien sodassa, mutta muukalaisen ja Jeckin kohdatessa toisensa, tätä onnistutaan käyttämään erinomaisella tavalla jännityksen lisäämiseen. Muukalaisen blokattua Jeckin miekan, tämä muistaa poimineensa Kelnaccan valosapelin ja käyttää sitä itsensä pelastamiseen. Näin kerrotaan katsojalle Jeckin nopeista aivoista, reflekseistä ja selviytymisvaistosta. Samalla myös muukalaisen kykyä havainnoida ympäristöään ja oppimaan kokemuksistaan demonstroidaan, kun tämä itse myöhemmin yllättää vastustajansa piilossa pysyneellä toisella valosapelillaan.

Sitä kyllä vähän mietin, että aina kun hahmoilla Tähtien sodissa on tilaisuus poimia kuolleen toverin miekka taistelussa, niin he tarttuvat siihen ja hyökkäävät kahden miekan voimin. Mikäli kyseessä on tosiaan parempi tapa taistella, niin miksi kaksi miekkaa eivät ole standardi? Jedit perustuvat samuraihin ja nämäkin perinteisesti kantoivat aina yhtä lyhyttä ja yhtä pitkää miekkaa, kuten Ahsoka Tano tekee Tähtien sodissa. Muut jedit kuitenkin lähes poikkeuksetta taistelevat yhdellä miekalla. Kenties he ovat lähtökohtaisesti parempia yhdellä miekalla, mutta taistelun tiimellyksessä tyylin vaihto antaa yllätysedun vastustajaan nähden? Ei tämä nyt ole mikään varsinainen kritiikki, mutta halusin kuitenkin jakaa havaintoni.

Jakson edetessä taistelu etenee hauskaan takaa-ajoon, jossa vihollinen jahtaa hänet pettänyttä Maetä, samalla kun häntä itseään jahtaavat Sol ja Jecki. Mestarin ja padawanin yhteispeli on totta kai erittäin sulavaa katseltavaa, saaden alussa kuolleet punapaidat näyttämään luusereilta. Kukaan ei tietenkään odottakaan nimettömiltä taustahahmoilta samoja taitoja kuin sarjan päähahmoilta. Jahtiasetelma kuitenkin antaa hauskan lisän taistelulle, kun vihollisen huomio jakaantuu samaan aikaan oman kohteensa saavuttamiseen ja takaa-ajajilta puolustautumiseen. Tässä myös ympäristöä on käytetty hienosti hyväksi, kun jakson tekijät heittävät hahmojen eteen kalliota, jota pitkin kiivetä taistellessa. Loikat läpi kivikon tuovat kirjaimellisesti lisää ulottuvuuksia toimintaan.

Jännitys maksimoidaan kun Leslye Headland näyttää ettei hänen sarjassaan kukaan ole turvassa kuolemalta. Mestari Indaran ja mestari Kelnaccan kuolemat eivät nyt olleet kokonaisuuden nähden suuria yllätyksiä, mutta kun vihollinen onnistuu lävistämään Jeckin kolmella miekkansa pistolla tunsin koko kroppani hypähtävän. En voinut uskoa näkemääni. Suorastaan hypähdin sohvani reunalle katsomaan mitä ihmettä juuri todistin. Tämä tuntui Game of Thrones tason järkytykseltä, kun hahmo johon katsoja on nopeasti kiintynyt, yhtäkkiä riistetäänkin väkivalloin irti tarinasta. Erityisesti tämä tuntui pahalta, sillä Jeckiä esittävä Dafne Keen on parhaiten ennen tätä tunnettu lapsinäyttelijänä Logan-elokuvasta, jonka myötä myös Jeckin nuoruus korostuu tämän kohdatessa loppunsa. Tätä en todellakaan osannut odottaa.

Mutta jos yhden päähahmon kuolema on yllätys, niin entäpä sitten kahden? Osha ja Yord saapuvat Jeckin kuoleman jälkeen tukemaan mestari Solia taistelussa muukalaista vastaan. Ja yks, kaksi, yhtäkkiä vihollinen taittaakin Yordin niskat nurin. Tämä tapahtuu aivan puun takaa, antaen katsojalle saman yllätyksen kuin hahmoillekin. Paljain käsin jedin surmaaminen tuntuu vieläpä erityisen julmalta ja pelottavalta demonstraatiolta vihollisen voimista. Kun The Acolyte -sarjan tekijät haluavat sanoa, että kukaan ei ole turvassa, he todella sanovat sen. Koko loppua sarjaa varten saadaan rakennettua synkkä, uhkaava pilvi, joka tulee varjostamaan kaikkea tulevaa. Toki tapettavia hahmoja ei enää paljoa ole jäljellä, mutta nyt jos koskaan tuntuu siltä, että sarja voi loppua millä tahansa tavalla. Eikä enää tunnu yhtään mahdottomalta ajatus siitä, että syy miksi Pimeän uhassa sanotaan ettei sithejä ole nähty tuhanteen vuoteen, johtuu siitä, että muukalainen onnistui tappamaan kaikki todistajat.

Jaksossa muukalainen paljastuu kuin paljastuukin Qimiriksi, kuten minä ja monet muut edellisen jakson jälkeen spekuloivat. Kuten edellisessä arviossani sanoin, tämä on täysin toimiva valinta ja viime jakson perusteella kaikista loogisin vaihtoehto. Hahmo kuitenkin osoitti epäilyttävää mielenkiintoa Maen tehtävää kohtaan ja heikoksi lieroksi naamioituminen on loistava tapa huijata ihmisiä. Eihän nyt kukaan hahmoista olisi voinut aavistaa säälittävän pikkurikollisen olevan todellisuudessa voimakas Voiman Pimeän puolen soturi. 

Qimiriä esittävälle Manny Jacintolle kyseessä on erinomainen tilaisuus esitellä taitojaan. Itselleni hän on tuttu ainoastaan The Good Place -tilannekomediasta, jossa hän esitti hölmöäkin hölmömpää pikkurikollista. Tämän vuoksi on vielä entistäkin herkullisempaa nähdä Jacinto esittämässä älykästä ja julmaa pahista. Kun totuus paljastuu jedeille, Jacinto saa tilaisuuden näyttää miten sulavasti hän pystyy muuntautumaan itsevarmasta mestarista limaiseksi lieroksi. Hahmo muuntautuu aivan eri ihmiseksi katsojien silmien edessä demonstroiden miten suuren muutoksen pelkkä äänensävy ja ryhti saavat ihmisessä aikaan. Ei ole liitoiteltua verrata muodonmuutosta Christopher Reeven muutokseen Teräsmiehestä Clark Kentiksi vuoden 1978 Teräsmies-elokuvassa.

Dialogissa myös nyt varmistuu, että Qimir on kuin onkin jedien arkkivihollinen sith-lordi. Vaikka The Acolyte on tehnyt erinomaisen työn kuvatessaan jediritarikunnan epätäydellisenä järjestönä, on selvää että sith-lordit ovat edelleen puhtaasti pahoja, vallanhimoisia hirviöitä. Vaikka heidän motiiveissaan saattaa olla hyvyyttä tai ymmärrettäviä lähtökohtia on heidän tavoitteena lopulta päästä tavalla tai toisella valtaan, eikä heillä ole mitään myötätuntoa itsensä ulkopuolista elämää kohtaan. Qimir syyttää jedejä syrjivien sääntöjen luomisesta ja Voiman sulkemista muilta pois, mikä on totta kai täysin validi pointti ja moraalisesti ongelmallista, mutta sith-lordi on tästä vihainen vain koska se tarkoittaa, että hän ei itse pysty vapaasti riehumaan haluamallaan tavalla. Vaikka Qimirin tavoite olla vapaa onkin täysin hyväksyttävä, on selvää ettei hän halua sitä minkään muun takia kuin väkivaltansa oikeuttamisen vuoksi.

Pahuudestaan huolimatta Qimir toimii kuitenkin myös erinomaisena peilinä jedeille. Hänen sanansa Solille siitä, miten hän on hyväksynyt oman Pimeytensä on erittäin merkittävä kun katsotaan sarjan aiempia tapahtumia ja selvittämättä jääneitä asioita. On selvää, että Sol kantaa jotain synkkää salaisuutta liittyen Brendokin massamurhaan. Ja se ettei tämä ole kunnolla käsitellyt asiaa tai ottanut vastuuta mahdollisista rikkeistään todellakin paljastaa jediritarien tekopyhyyden. He ovat vuosisatoja vallan ja status quon suojelijoina kasvaneet ylimieliseksi ja kykenemättömiksi itsekritiikkiin. Kaikesta viisaudestaan ja taidoistaan huolimatta Sol ei ole koskaan oppinut kantamaan vastuuta virheistään. Ja on selvää että hänen on tähän pian opittava, mikäli hän haluaa selvitä mahdollisesta toisesta kohtaamisestaan Qimirin kanssa.

Samaan aikaan en voi olla ajattelematta, josko The Acolyte voisikin olla tarina jedimestarin kääntymisestä Pimeän puolelle. Katsojana mestari Sol tuntuu minusta luotettavalta, koska Lee Jung-jae on niin mahdottoman pidettävä näyttelijänä. Tämä hehkuu niin voimakasta lämpöä, että ajattelen väkisinkin, että hänen on mahdollista korjata virheensä ja päästä niistä yli. Mutta mitä jos The Acolyte onkin tragedia jediritarikunnan pimentoon jääneestä epäonnistumisesta? Mitä jos seuraamamme ystävällinen jedimestari onkin se joka aloitti sithien uuden nousun, joka lopulta johti Darth Sidiouksen voittoon ja Galaktisen imperiumin syntymään? Ainakin se olisi todella herkullinen ja dramaattinen käänne tälle sarjalle.

The Acolyten viides jakso on myös siitä merkittävä, että ensimmäistä kertaa sarjan aikana aikuiset Osha ja Mae kohtaavat kasvokkain tarpeeksi pitkäksi aikaa puhuakseen toisilleen. Kohtaaminen toimii varsin mainiosti vaikka jääkin lyhyeksi. Siskokset ovat iloisia kohdatessaan toisensa, erityisesti Mae on onnellinen paljastuksesta siitä, että hänen siskonsa on elossa. Näiden elämänkokemusten ero on kuitenkin liian suuri. Osha näkee edessään murhaajan jolla oli lapsesta asti taipumus väkivaltaan. Mae taas katsoo Oshan olevan täysin jediritarikunnan aivopesemä. Osha on elänyt koko elämänsä ajatellen, että Mae oli syypää heidän noitapiirinsä massamurhaan, eikä yhtäkkiä hänen eteensä saapunut sisko voi tätä noin vain totuudesta vakuuttaa. 

Maen vastaus tähän onkin hyvin mielenkiintoinen. Viime jaksossa hän päätti antaa mahdollisuuden jedeille ja tässä jaksossa hän vietti suurimman osan ajasta paossa Qimiriltä. Hän ja Osha päätyvät käsikähmään, jossa entinen jediritari menettää tajuntansa. Mae sitten lyhentää hiuksensa muotitietoisesti valosapelillaan, pukee Oshan vaatteet ylleen ja menee Solin luokse. Kaksikko lähtee yhdessä pois Brendokilta, kun Qimir on saatu hetkeksi pois pelistä.

Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että Mae joko pyrkii käyttämään Solia hyväkseen ja pakenemaan Oshan identiteetin turvin omille teilleen tai sitten surmaamaan pahaa aavistamattoman mestarin ja täyttämään vihdoin Qimiriltä saamansa tehtävän. Itse koen epätodennäkoisenä sen, että kumpikaan näistä suunnitelmista onnistuisi täysin. Mitä luultavimmin Sol tulee kertomaan Oshaksi luulemalleen Maelle oman totuutensa Brendokin tapahtumista. Kenties tämän myötä Mae tajuaa etteivät jedit pyrkineet planeetalla pahuuteen tai sitten oman perspektiivin tilanteesta jakamalla saakin Solin kääntämään kelkkansa. Yleisesti Tähtien sotaan sopisi ensimmäinen vaihtoehto paremmin. Eikä sekään ole ollenkaan päätön ajatus, että sarjan päättyessä Mae ja Osha olisivatkin vaihtaneet osia mitä tulee taisteluun Valon ja Pimeän voimien välillä.

Jakson lopussa Qimir löytää tajuttoman Oshan. Qimir on vihainen Maen petoksesta, mutta haluaa edelleen itselleen akolyytin. Mitä todennäköisimmin hän lähtee sitä hakemaan Oshasta, sillä mikä olisikaan parempi korvike Maelle kuin tämän kaksoissisko. Olettaisin että Qimir myös tietää Maen version Brendokin tapahtumista, ellei jopa itse todistanut ne tavalla tai toisella. Jaksossa Sol kuitenkin sanoo tunteneensa jotain tuttua sith-lordissa. Se voi viitata ihan vain näiden aiempaan kohtaamiseen sarjan toisessa jaksossa, mutta en pidä mahdottomana ajatuksena sitäkään, että myös Qimir olisi ollut Brendokilla syystä tai toisesta. Se ainakin selittäisi sen miksi hän haki nimenomaan Maen oppilaakseen ja yhdistäisi tämän tiukemmin sarjan tapahtumiin.

Osha on jääräpäinen ja voimakastahtoinen, mutta ihmiset jotka eivät usko olevansa manipuloitavissa yleensä ovat herkkua kulteille. Niinpä en ihmettelisi vaikka hän päätyisikään kuulemaan Qimirin version tapahtumista. Tämä kylväisi epäilyksen jediritarikuntaa kohtaan Oshaan, jonka Qimir sitten voisi kasvattaa täyteen loistoonsa ja näin groomaamaan itselleen uuden akolyytin entisestä jedistä. Toki en pidä myöskään epätodennäköisenä sitä, että Osha voittaa epäilynsä ja lopulta hyväksyy jediritarikunnan viallisuuden. Kysymys on nimenomaan siitä, onko Leslye Headland tiimeineen halunnut rakentaa tarinasta enemmän tragedian vai Tähtien sodalle perinteisen tarinan rikosten sovituksesta. Moni on spekuloinut, että Osha ja Mae saattaisivat omata samanlaisen yhteyden kuin myöhemmin Rey ja Kylo Ren elokuvassa The Rise of Skywalker. 

Star Wars: The Acolyte -sarjan viides jakso, Ilta, on henkeäsalpaavan jännittävä toimintaspektaakkeli. Sen valosapelitaistelut ovat yksiä koko Tähtien sodan yli neljäkymmentä vuotisen historian parhaita kiitos erinomaisen koreografian ja tiukan kameratyön. Jännityksen kiristäminen ja vapauttaminen on ohjaaja Alex Garcia Lopezilla erinomaisesti hallussa, samalla kun Kor Adanan ja Camero Squiresin käsikirjoitus pitää huolen, että jokainen taistelu on hahmojen ja tarinan motivoima. Jakso vastaa kysymyksiin ja samalla saa katsojan pohtimaan yhä enemmän ja enemmän sarjan tulevia kuvioita. Kyseessä on varmasti tähän mennessä intensiivinen jakso The Acolyte -sarjaa ja varmasti yksi Tähtien sodan tulevaisuuden klassikoita.

Klassikoita on myös teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne. Kertokaa omat mietteenne jaksosta ja kysykää jos haluatte että elaboroin tarkemmin jotain pointtiani! Painakaa kuitenkin ensin peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Muistakaa myös tsekata leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Vapaus Palestiinalle, seksikästä Pride-kuukautta ja olkoon kaikki hyvä kanssanne!