Surunkesyttäjät (2022)

Arvostelu julkaistu alunperin videona 15.2.2022

Surunkesyttäjät
2022
Ohjannut ja kirjoittanut: Mina Laamo

Suru valtaa pahimmillaan ihmisen koko elämän. Sen kanssa kuitenkin voi oppia elämään, jotta päästään eteenpäin. Syitä suruun on useita. Toiselle se on parisuhteen päätös, toiselle läheisen kuolema, joku on hylätty ja jonkun koskemattomuutta rikottu. Surunkesyttäjät dokumentilla useat surun kanssa painivat ihmiset kertovat ajatuksistaan ja kokemuksistaan tämän voimakkaan tunteen parista.

Oli kyllä taas melkoinen aamu. Loskapaskassa piti rämpiä kaupungin halki ja bussi oli myöhässä. Onneksi Niagaran työntekijä päästi sisälle pressinäytökseen vaikka myöhästyinkin sen muutaman minuutin. Ja kyllähän se kannatti nähdä vaivaa määränpään saavuttamiseksi; Surunkesyttäjät on varsin vaikuttava dokumenttielokuva.

Ensimmäisenä Surunkesyttäjät-elokuvasta tarttuu silmiin sen visuaalinen tyyli. Elokuvassa sekoitetaan vuoron perään väriä ja musta-valkoista tyyliä, kulloinkin sopivivalla tavalla. Sen tarinoiden kuvituksena toimivat videot eivät aina kirjaimellisesti liity kuultuun tarinaan tai ajatukseen, mutta on aina tyylikkäästi sommiteltu ja kuvattu. Näiden seikkojen avulla elokuvasta tulee silmissäni runollisempi ja hitusen abstraktimpi kokemus. 

Elokuvan mystinen kendo-soturi

Mieleeni jäi erityisesti pätkät kilpikonnasta kulkemassa ja kendo-tyyliseen haarniskaan pukeutuneen ihmisen seikkailut. On hauska huomata kuinka mieli alkaa hakea merkitystä elokuvan kuvitukselle. Esimerkiksi ensimmäisestä aloin ajatella, että surulle pitää antaa aikaa, kuten hitaudestaan tunnetuille kilpikonnille. Vaikka sen kanssa oleminen voi olla vaivalloista, johtaa se lopulta parempaan paikkaan. Kendo-sankari taas sai ajattelemaan elokuvan henkilöitä sotureina, joilla ei ole ketään konkreettista vastustajaa. Sillä suru on abstrakti voima, jonka kanssa kamppailu on täysin henkistä.

En ole vielä niin perillä filmille kuvatun ja digitaalisen elokuvan eroista, että osaisin tarkalleen sanoa mitä filmille kuvaaminen toi Surunkesyttäjiin. Mutta selvää on että jotain taianomaista sen visuaalisessa ilmeessä on. Kuvattujen subjektien lisäksi, ihan vain se miten kamera on kaapannut kohteidensa tekstuurit on huikeaa. On todella miellyttävää nähdä vaikkapa miten hiekan rakenne piirtyy ruudule tavalla joka saa katsojan tuntemaan olevansa itsekin paikalla.

Elokuvan tarinoita surusta kertovat ilmeisesti itse ne ihmiset jotka surun kanssa painivat. Surunkesyttäjät onkin hyvin ihmislähtöinen kuvaus aiheesta. Jokainen puhuja esitellään voimakkaalla lähikuvasta heidän kasvoistaan, antaen kuvan siitä, että nyt todella sukellamme heidän päähänsä. Tämä voimakas tapa kuvata ihmisiä olisi voinut epäonnistua helposti, mutta tässä tapauksessa se onnistuu erinomaisesti herättämään katsojan empatiat näitä ihmisiä kohtaan saman tien.

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Miina Laamo

Kuten surusta kertovan elokuvan voikin odottaa, on Surunkesyttäjiä katsoessa itku usein herkässä. Kerta toisensa jälkeen elokuvan henkilöt kertovat haastavista tilanteistaan. Tämän takia on tärkeää mainita, ettei elokuvaa kannata katsoa jos jokin sen aiheista aiheuttaa helposti triggeröintiä. Elokuvassa nimittäin mainitaan niinkin kauheita asioita kuin itsemurha, raiskaus ja syöpä. Samaan aikaan on kehuttava elokuvan tapaa puhua näistä asioista näyttämättä traumaattista kuvastoa tai makustelematta vaikeudella millään tavalla. Kukin näistä henkilöistä on kuitenkin yhä taistelemassa eteen päin.

Tärkeää on, että Surunkesyttäjät näyttää surun monipuolisuuden ja sen miten monet eri asiat sen käynnistävät. Yksikin elokuvan henkilöistä ottaa hyvin esiin sen, miten surua pidetään hävettävänä tunteena. Sitä ei saisi näyttää julkisuudessa vaikka se on täysin luonnollinen asia ja osa meidän kaikkien elämää. Arvostin miten tämä henkilökin otti esiin tunteiden sukupuolittamisen ja sen miten se vaikeuttaa meidän kaikkien elämää.

Unenomainen Surunkesyttäjät on kestoltaan vain alle 70-minuuttia. Tämä on mielestäni käytetty leffassa varsin tehokkaasti. Sen aikana saadaan hyvin käytyä läpi tunteen monipuolisuutta, ilman että niissä joutuu rypemään liian pitkään. Arvostan sitä, että Surunkesyttäjät pystyy osoittamaan pidättyväisyyttä, eikä väkisin ala venyttämään tarinaansa tarvettaan pidemmäksi.

Onneksi maailmassa on kiisuja

Kaiken kaikkiaan Surunkesyttäjät on todella voimakas dokumenttielokuva. Sen kuvasto on vahvan symbolinen ja kertomukset upean rehellisiä. Sitä katsellessa meinaa tulla vähän väliä tippa linssiin, mutta se on sen arvoista, sillä suru kuuluu osaksi elämää.

Surun vastakohtaa, eli iloa, saan teidän POSITIIVISISTA ja ROHKAISEVISTA kommenteistanne. Voitte vaikka kertoa jos jokin tietty asia on surettanut teitä viime aikoinsa? Itseäni on esimerksi vaivannut suuresti stressi työkyvyttömyydestäni sekä romanttinen yksinäisyys. Rakkautta ja Kunnioitusta kaikille!