The Amazing Spider-Man (2012)

Arvostelu julkaistu alunperin videomuodossa 12.12.2021

The Amazing Spider-Man
2012
Ohjannut: Marc Webb
Kirjoittanut: James Vanderbilt, Alvin Sargent, Steve Kloves

Lukiolainen Peter Parker menetti vanhempansa hyvin pienenä mystisissä olosuhteissa. Hän on tämän jälkeen ollut setänsä ja tätinsä kasvattama. Isänsä vanhat paperit vievät Peterin Oscorp-yhtiöön tapaamaan isän entistä kollegaa tohtori Connorsia. Oscopria tutkiessaan Peter päätyy geenimuunnellun hämähäkin puraisemaksi. Pian hän huomaa omaavansa hämähäkkimäisiä supervoimia. Uutta sankaria tarvitaankin pian, kun Connorsin koe epäonnistuu ja hän muuttuu pahaksi isoksi liskoksi.

Kun aikanaan uutiset uudesta Spider-Man rebootista saavuttivat korvani, olin harvoja jotka innostuivat siitä. Sam Raimin trilogia tuntui teininä minusta liian höpsöltä ja vanhanaikaiselta. Ja kun The Amazing Spider-Man julkaistiin mä rakastin sitä. Olihan se nyt synkempi ja realistisiempi. Ja Andrew Garfield oli paljon parempi Peter Parker kuin Tobey Maguire. Noh. Nyt on herran vuosi 2021 ja makuni on muuttunut huimasti.

Ajatus jonka takana yhä seison, on se että Garfield on parempi Spider-Manin ja Peter Parkerin roolissa kuin Maguire. Maguiren karmivan puolelle kääntynyt juustoisuus loistaa poissaoloaan ja tilalla on huomattavasti maanläheisempi roolisuoritus. Garfield tuntuu oikeasti kiusaantuneelta nuorelta. Tapa jolla hän jää kiinni sanoistaan ja kohtaa maailman ongelmat tuntuvat luonnolliselta ja auttavat huomattavasti hahmoon kiintymisessä. Myös Peterin laittaessa maskin naamaan, on Garflieldin Spider-Man oivallinen ärsyttävä vittupää.

Myös hänen vastanäyttelijänsä Emma Stone tekee oivaa työtä Gwen Stacyn roolissa. Hänellä on varma ote hahmossaan ja ruutua komentava presenssi. Myös elokuvan antaessa hiukan huumoria hänen kohtauksiinsa on varsin toimivaa ja jotain mitä Raimi ei koskaan tainnut Kirsten Dunstille antaa. Kemia Stonen ja Garflieldin välillä toimii myös varsin mallikkaasti, eikä ihmekään että kaksikko taisi päätyä oikeassa elämässäkin parisuhteeseen.

Ongelma näiden kahden hahmon välillä on kuitenkin se, että heidän suhteensa tuntuu varsin kiirehdityltä. En ole oikeastaan täysin varma mikä heitä toisissaan viehätti lopulta, hyvän ulkonäön lisäksi. Tuntuu että leffa on vasta alkanut kun Gwen jo kutsuu Peterin luokseen ilalliselle. Sekin on hyvin outo valinta, että he menevät ensimmäisille treffeilleen syömään Gwenin äidin ruokia. Tämä ei tunnu millään tasolla uskottavalta toiminnalta teineiltä joita hahmojen on tarkoitus olla.

Olisi helppo venyttää uskottavuutta asiassa, jos elokuva itse ei pyrkisi olemaan niin totinen ja maanläheinen. Sen koko ulkoasu ja tunnelma tuntuvat haluavan sanoa, että tämä on uusi moderni Spider-Man joka voisi tapahtua oikean maailman New Yorkissa. Mutta kun kyse on kuitenkin Spider-Manista ja elokuvan pahiskin haluaa muuttaa kaupungin ihmiset liskoiksi, alkaa se tuntua epäuskottavalta. Elokuvan kertoma tarina ja sen tunnelma ovat ristiriidassa.

Kun on vasta katsonut Sam Raimin pirteän Spider-Man trilogian on Marc Webbin elokuvan pelkkä ulkoasu luotaantyöntävä. Se on valaistu todella kurjan näköiseksi harmaaksi mössöksi. Vaikka tiedän tälläistä ongelmaa usein esiintyvän myös rakastamissani MCU-elokuvissa, tuntuu se tässä vielä pahemmalta. Elokuvaan on vaikea päästä sisään kun kaikki siinä esitetään ilman minkäänlaista fantastista tunnelmaa. Jopa riemuisat kohtaukset Peteristä kokeilemassa uusia voimiaan epäonnistuvat tunnelman nostattamisessa.

Kehuja voin kuitenkin antaa osasta elokuvan toiminnasta. Se ei välttämättä ole yhtä hienoa kuin Raimin trilogiassa, mutta Liskon ja Spider-Manin kamppailu on ihan hauskaa seurattavaa. Hämis käyttää seittejään varsin nätisti hyväkseen luoden vauhdikasta ja sulavaa taistelua. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus jossa hän koulussa taistellessaan peittää Liskon seitteihinsä. Näissä hetkissä oli sitä jotain sarjakuvamaista veikeyttä mitä kaipaan elokuvalta.

Tohtori Connorsia esittävä Rhys Ifans tekee kai ihan kelpo suorituksen. Hän ei vain onnistu pääsemään Raimin trilogian tai myöhempien MCU-leffojen pahisten tasolle millään muotoa. Hän ei ole yhtä räikeä kuin Willem Dafoen Green Goblin eikä yhtä sympaattinen kuin Michael Keatonin Vulture. Connorsin tavoite yrittää poistaa ihmisten heikkoudet tuntuu sekin jollain tavalla ableistiseltä. Ajatus ettei hän mitenkään voi elää vammanss kanssa tuntuu loukkaukselta kaikkia yleisössä olevia vammaisia kohtaa. Ja kuten sanoin, asian ratkaiseminen muuttamalla kansa liskoiksi on niin ikään hölmö idea "realismiin" pyrkivältä elokuvalta.

Elokuvassa esitetään Spider-Manin tunnus lause uudella tavalla. Martin Sheenin esittämä Ben-setä kertoo Peterille, että se kellä on kyky tehdä hyvää on myös velvollisuus siihen. Itse pidän tästä sanonnan selkeytyksestä varsin paljon. Se on oiva tapa avata takarivin oppilaillekin mistä Spider-Manissa on lopulta kyse. En kuitenkaan tiedä onnistuuko elokuva täysin antamaan tätä opetusta Peterille.

Ben-setä kyllä kuolee tässäkin tutulla tavalla, Peterin kieltäydyttyä pysäyttämästä varasta. Tämä johtaa siihen että Peter alkas uusilla voimillaan jahdata rikollisia, mutta jokin tästä yhtälöstä tuntuu puuttuvan. Kenties se ettei Peter samalla lailla käyttänyt voimiaan itsekkäisiin tarkoituksiin kuten hän teki Sam Raimin elokuvassa. Lisäksi tuntuu ettei Peter missään vaiheessa varsinaisesti käsittele Benin jättämää opetusta. Hän kyllä alkaa auttaa ihmisiä elokuvassa, mutta hänen sisäinen maailmansa ei tule mielestäni tarpeeksi selkeäksi. Tämä esti minua pääsemästä kunnolla sisään elokuvaan, eikä Spider-Man pelastamassa ihmisiä tuntunut yhtä lämmittävältä kuin sen pitäisi.

Yleensäkin elokuva ei tee mielestäni tarpeeksi hyvää työtä Spider-Manin nimen leviämisen kuvaamisessa. Näemme hänet lähinnä etsimässä Ben-sedän tappajaa ja sitten pelastamassa yhden lapsen. Ymmärrän että lapsen pelastus pohjustas sitä että lopussa tämän isä auttaa Spider-Mania eteen päin. Mutta tässä kirjoittajan jälki näkyy niin hälyttävän selkeästi ettei se tunnu enää luonnolliselta. Jos näkisimme enemmän Spider-Mania levittämässä hyvää ennen elokuvan kolmatta näytöstä, ihmisten kääntyminen hänen puolelleen tuntuisi luonnollisemmalta.

Elokuvassa yritetään myös käsitellä supersankarin suhdetta poliisiin. Gwenin isä on poliisipäälikkö ja Peterin ollessa näiden luona illallisella kääntyy keskustelu Spider-Maniin. Näyttelijät tekevät oivaa työtä dialogin kanssa draaman luomiseksi, mutta tässäkin Spider-Manin toimien vähyys tulee ongelmaksi. Stacy nimittäin on nähnyt saman minkä katsojatkin, Spider-Manin koston perusteella jahtaamassa saman näköisiä rosvoja. Peterin yritys puolustaa Spider-Mania ei tunnu näin samalla tavalla vilpittömältä kuim vastaava kohtaus tuntuisi muissa tarinoissa.

The Amazing Spider-Man yrittää uudistaa nimikkohahmonsa syntytarinaa tuomalla tämän vanhempien kuoleman esiin vahvemmin. Idea on sinänsä ihan potentiaalinen ja olivathan hänen vanhempansa lähdeteoksessa Shield-agentteja. Aluksi elokuvassa nähdäänkin Peterin jahtaavan isänsä jättämiä salaisuuksia ja tämä johtaakin hänet Oscorpiin ja hämähäkin luokse. Mutta sen jälkeen tämä aspekti tuntuu unohtuvan elokuvasta. Kun Peter laittaa Spider-Man maskin naamalleen on tämän isän salaisuudet jo unohtuneet kauas pois. Tämä luo tunteen siitä etteivät elokuvantekijät lopulta itsekään uskoneet tähän juoneen.

Kaiken kaikkiaan The Amazing Spider-Man ei ole se mahtava elokuva jonka teininä luulin nähneeni. Sen yritys tuoda supersankari maanpinnalle luo ristiriidan leffan äänensävyn ja tarinan välille. Vaikka Andrew Garfield on loistava nimikkoroolissa, ei hänelle annettu materiaali riitä elokuvaa pelastamaan.

Mut taas pelastaa aina teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne! Kerro mitä mieltä olet Andrew Garfieldin Spider-Manista. Rakkautta ja Kunnioitusta kaikille!