The Lost Daughter (2021)

The Lost Daughter

2021

Ohjannut ja kirjoittanut: Maggie Gyllenhaal

Professori Leda Caruso saapuu lomalle Kreikkaan. Siellä hän kiinnostuu nuoresta äidistä Ninasta, ja auttaa tätä jopa löytämään tämän tyttären. Jostain syystä Leda kuitenkin varastaa tytölle rakkaan nuken. Samalla hän myös muistelee omaa vaikeaa aikaansa omien tyttäriensä kanssa. Millaista oli kasvattaa lapsia kun ei voinut sietää äitinä olemista ja miten se vaikuttaa Ledan nykyisyyteen.

Huh huh mikä elokuva. The Lost Daughteryn traileri oli ehkä hyvin trillerimäinen, mutta kyseessä on enemmänkin psykologinen draama. Ja sellaisena totta puhuen huomattavasti mitään perus rikostrilleriä epämiellyttävämpää menoa. Mutta ei tavalla joka välttämättä saisi minut kääntymään elokuvaa vastaan. Se kuitenkin tutkii aika tehokkaasti vaikeaa aihetta; sitä kun äiti ei voi sietää lapsiaan.

Elokuva on täynnä kohtauksia joissa saamme nähdä nuoren Ledan joutuvan painimaan remuavien lastensa kanssa. Näiden jatkuva tottelemattomuus on kuvattu aiheeseen sopivalla rankkuudella. Jokainen näistä hetkistö on omalla tavallaan kuumottava, kun katsoja miettii miten Ledan turhautuminen tällä kertaa purkautuu. Elokuva toisaalta tekee hyvää työtä kuvatessaan lasten vaikeutta, samaan aikaan en voinut olla huomaamatta alkavani tuomita Ledaa ihmisenä.

Elokuva kuitenkin onnistuu mielenkiintoisella tavalla, yhdellä kohtauksella vetämään maton altani. Yhtäkkiä se muistuttaakin erään toisen hahmon kautta, että enhän minä tiedä yhtään mitään vanhemmuudesta ja sen vaikeudesta. Tämä todella tehokkaalla tavalla laittoi minulle jauhot pussiin. The Lost Daughter haastaa katsojansa tuntemaan myötätuntoa sellaista ihmistä kohtaa jonka tekoja ei oikein voi sietää.

Vaan sitten kun elokuva paljastaa mitä Leda lopulta teki, on jälleen vaikea sanoa miten tähän suhtautua. Samaan aikaan hänen valintansa ymmärtää täysin ja samaan aikaan sitä on kuitenkin vaikea hyväksyä. Nämä ovat todella epämiellyttäviä asioita ajatella, mutta se onkin osa elokuvan voimaa. On totta puhuen tärkeää, että taide tunnustaa ikävän todellisuuden siitä, ettei kaikista ihmisistä ole vanhemmiksi ja vanhemmat saattavat inhota lapsiaan. Se on sydäntä särkevää ja epäreilua, mutta valitettavasti todellista.

On hyvin vaikea sanoa miksi tarkalleen Leda elokuvan nykyhetkessä varastaa pienen tytön nuken. Kun katsoin miten elokuva hyppeli tämän nykyhetkestä menneisyyteen, alkoi tuntua että Leda kosti oman elämänsä vaikeutta Ninan tyttärelle. Siinä on jotain todella kieroa, mutta samaan aikaan Leda tuntuu täysin eksyneeltä. Hän jatkuvasti kadottaa nuken asunnossaan ja pohtii pitäisikö nukke palauttaa vai ei. Tuntuu että hän samaan aikaan kokee ansaitsevansa parempaa elämäänsä, mutta olevan samaan aikaan menneisyyden virheidensä riivaama.

Ledan elämän hyvät hetket lasten kanssa tuntuvat aina liittyvän niistä erossa olemiseen. Vaikka näemme myös hyviä hetkiä heidän perhe-elämästään, on niissä aina iso "mutta." Perheellä on kiva mökkireissu, mutta vain koska he tapaavat matkustavan pariskunnan jonka mies on jättänyt lapsensa. Ledasta on ihanaa tulla kotiin lastensa luokse, koska on juuri ollut heistä erossa pitkään. Lastenhoito tuntuu vieneen liian suuren osan hänen omasta elämästään, mutta lopulta on katsojien itse päätettävissä miten moraalisesta naisesta on kyse. Vaikka täysin musta-valkoista ei sekään missään nimessä ole.

Olvia Colman esittää Ledaa ja Jessie Buckley nuorempaa versiota hänestä. Molemmat ovat saaneet suorituksistaan Oscar-ehdokkuudet. Enkä ihmettele tätä yhtään. Colman ja Buckley molemmat hallitsevat omia osuuksiaan elokuvasta todella vahvasti. Heidän performanssissaan tuntuu olevan koko tämän naisen elämä kiteytettynä. Hänen surunsa, itseinhonsa ja paikoitellen ilonsakin tulevat upealla, joskaan ei liian räväkällä tavalla esiin kerta toisensa jälkeen.

Osa kunniasta kuuluu varmasti ensimmäistä kerraa ohjaajan pallin ottaneelle Maggie Gyllenhaalille. Gyllenhaal on aiemmin tunnettu näyttelijänä ja tietää selvästi kuinka auttaa kollegoitaan loistamaan. Kuvauksellaan hän keskittyy todella vahvasti näiden naisten mielenmaisemaan, antaen kameran viipyä näiden ilmeissä ja eleissä pitkiäkin aikoja. Elokuva ei koskaan kiirehdi minnekkään vaan antaa hahmojen rauhassa esittää mielenmaisemaansa.

Tätä auttaa myös varsin intiimit erikoislähikuvat ja epätavallinen leikkaus. Hyvin usein näemme hahmoja niin läheltä että Ledan elämän ahdistavuus tarttuu katsojaankin. Kamera on koko ajan iholla hengittämässä niskaan. Sitten kun tarina vielä hyppii kahden tapahtuma-aikansa sisälläkin pieniin hetkiin hahmojen lähitulevaisuudesta, saa se aikaan mielenkiintoisen effektin. Tämä asia tulee johtamaan tähän, on mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Kuin elokuva ensin spoilaisi itsensä, ja sitten selittäisi miksi niin tekee.

Mielenkiintoisesta kuvauksesta ja aihepiiristä huolimatta en voi väittää etteikö teatterissa olisi välillä puuduttanut. Aihepiiri on kuitenkin sen verran epämiellyttävä, että siinä rypeminen tuntui välillä liialliselta. Elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla huomasin alkavani ajatella, että eiköhän tämä asia ole jo tullut selväksi. Osin voi toki johtua siitä miten räväkkä elokuvan traileri on, johtaen vääristyneeseen odotukseen elokuvasta.

Kokonaisuudessaan The Lost Daughter on kiehtova, mutta myös haastava elokuva. Se pakottaa katsojansa ajattelemaan epämiellyttävää aspektia tosielämästä tehokkaalla tavalla. Jos ei mitään muuta, niin ainakin se saa arvostamaan entisestään omaa äitiäni, joka on mm. paras.

Parasta on myös tietenkin teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne. Onko ajatuksia tästä elokuvasta? Onko teillä hyvä äitisuhde? Kerro painettuasi peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Rakkautta ja Kunnioitusta kaikille, erityisesti hyville äideille.