The Sweet East (2023)
High School -opiskelija Lillian on luokkaretkellä Washington D.C:ssä. Hänen poikaystävänsä ja ystäviensä sekoilu lähinnä pitkästyttää häntä. Eräs ilta eräällä klubilla yhtäkkiä eskaloituu, kun paikalle saapuu pizzagate-salaliittoon uskova hörhö aseen kanssa. Lillian päätyy pakenemaan yhdessä aktivistipunkkari-Calebin kanssa. Pakomatka jatkuukin aina Baltimoreen, jossa Caleb tovereineen asustaa likaisessa pikku kommuunissa. Tästä alkaa Lillianin harharetket ympäri Yhdysvaltojen itärannikkoa. Punkkarien seurasta hän päätyy natsin hoiteisiin, indie-elokuvan tähdeksi, islamistien leiriin ja luostariin. Oppiiko hän matkastaan jotain? Hyvä kysymys.
The Sweet East on taas niitä elokuvia, jotka eivät etukäteen sanoneet minulle oikeastaan yhtään mitään. Vilkaisu pressiselostukseen kertoi kyseessä olevan muun muassa Safdie-veljesten Good Time -elokuvan kuvanneen Sean Price Williamsin ohjausdebyytti. Pitää kuitenkin myöntää, että eniten The Sweet Eastissä kiinnostusta etukäteen herätti Ayo Edebirin sivurooli. Edebiri on kuitenkin viime aikoina ihastuttanut mm. The Bear ja Big Mouth -sarjoissa ja olen utelias näkemään lisää hänen taitojaan. Lähtökohtaisesti näyttelijät eivät mielestäni ole paras tapa valita katsottavia elokuvia, joten se ei riittänyt tekemään The Sweet East -leffasta itselleni prioriteettia. Kun sitten kuitenkin heräsin maanantaiaamuna riittävän pirteänä lähteäkseni pressinäytökseen, osoittautui sen erittäin hyväksi valinnaksi. The Sweet East nimittäin paljastui todella mielenkiintoiseksi, absurdiksi katsaukseksi ihmisten autenttisuuden puutteeseen.
Myönnettäköön, että heti elokuvan alku koetteli minua. Selvästi tietynlaiset teinit herättävät minussa todella nopeasti närkästystä. The Sweet Eastin päähenkilö Lillian on heti tällainen. Hän ravaa vielä rasittavampien ystäviensä kanssa kiljumassa bileissä ja lähinnä aiheuttamassa pahennusta päissään, tupakan löyhkässä dipattuina. Eikä elokuvan kirjoittanut Nick Pinkertonkaan toisaalta tunnu haluavan muunlaista reaktiota minusta saadakaan. Yhdysvaltojen eteläisemmistä osavaltioista sikiävät kundit nimittäin kiljuvat käytävällä miten “Etelä nousee jälleen”, minkä jokainen vähänkään maan historiaa tuntevat tietävät todella typeräksi huudoksi. Kukapa ei toivoisi orjuutta puolustaneiden sisäsiittoisten fasistien paluuta? Lillian näyttää lähinnä pitkästyneen näihin dorkiin, mutta ei osoita kuitenkaan mitään syvempää eroa heihin. Hän itsekin on sitä tyyppiä, joka vielä 2020-luvulla kuvittelee “vammaisen” olevan haukkumasana. Ja “vammainenkin” on vain Suomentajan pehmennys. Lähdetekstissä Lillian käyttää huoletta ja epäironisesti sitä ärrällä alkavaa solvausta.
Totta kai ärsyttävistä hahmoista on ennenkin tehty hyviä elokuvia ja myös omat ennakkoluuloni painavat paljon kokemuksessani. Ei olisi eka kerta kun elokuva saa minut kääntymään nuoren protagonistin puolelle. Williams ja Pinkerton eivät kuitenkaan tunnu olevan kovinkaan kiinnostuneita siitä miten hyvänä tai huonona ihmisenä katsoja Lilliania pitää. Jossain määrin he saattavat itsekin katsoa jonkin verran teinejä alaspäin, kuvatessaan nämä tarkoituksella rasittavina tapauksina ja aloittamalla Lillianin tarinan laittamalla tämän tekemään todella kyseenalaisia valintoja. Luulisi että valtaosa teineistäkin ymmärtää, että ei ole mitään järkeä lähteä vieraan miehen kanssa ajelulle toiseen kaupunkiin tai sitten muuttaa toisen vieraan kotiin asumaan päiväkausiksi, samalla kun oma perhe etsii teiniä poliisivoimin. Samaan aikaan ilman näitä valintoja tätä elokuvaa ei ole mahdollista tehdä.
Tämän vuoksi on tärkeää tulla teosta vastaan ja miettiä miksi Lillian lähtee seikkailulleen. Elokuvan aikana ja erityisesti sen lopussa annetaan tästä selkeitä vihjeitä. Seikkailun aikana tulee nimittäin selväksi ettei hänellä ole juuri mitään tekeillä elämässään. Hänellä tuskin on omaa identiteettiäkään. Hänestä paistaa välinpitämättömyys ympäröivää maailmaa kohtaan. Lillianin kyynisyys tulee itseasiassa heti elokuvan alussa selväksi, kun hänen poikaystävänsä yrittää käydä keskustelua heidän yhdessä katsomastaan elokuvasta. Poikaystävä yrittää oikeasti syventyä taiteeseen, mutta Lillian on jumissa siinä miten scifi-elokuvan kaksi eri planeetoilta saapunutta hahmoa osasivat samaa kieltä. Elokuvakriitikon kirjoittamassa elokuvassa tämä kertoo selvästi siitä, miten Lillian on itseään muita älykkäämpänä pitävä ääliö, joka ei todellisuudessa ole kykenevä näkemään mitään pintaa syvempää ympärillään.
Tämä kyyninen ja pinnallinen perspektiivi on se mistä elokuva sitten katsojillekin näytetään. Elokuvan tapahtumat on tiukasti kiinni Lillianin kokemuksessa, jolloin niiden päälle laskeutuu utuisen surrealistinen verho. Mitään mitä ruudulla tapahtuu ei tule ottaa kirjaimellisena totena. Tämä käy yhä vain selkeäksi Sean Price Williamsin voimakkaan tyylin ansiosta. Itse kuvaamassaan elokuvassa hän kääntää filmin rakeisen tekstuurin maan läheisyyden merkiksi juonikuvioiden epäaitoudesta. Leikkaaja Stephen Gurewitzin avulla hän myös luo satumaisia siirtymiä, samalla kun Paul Grimstadin musiikki luo paljastavia ristiriitoja nähtyyn kuvastoon, saaden kokonaisuuden tuntumaan milteimpä kuumeiselta unelta, josta ei ole varma onko se painajainen vai ei.
Nimensä mukaisesti The Sweet East -elokuvassa matkustetaan Yhdysvaltojen itärannikolla. Tämä tuntuu itselleni varsin virkistävältä, sillä ainakin oma mielikuvani on siitä, että Yhdysvaltojen etelä ja länsirannikko olisivat olleet paljon enemmän esillä. Matka Kalifornian luvattuun maahan ainakin tuntuu omanlaiseltaan kliseeltä. Toki idän miljöötä kuvattiin myös vastikään Alex Garlandin Civil Warissa, mutta aivan erilaisesta perspektiivistä. Civil Warin itä tuntui enemmän juonen vaatimalta sattumalta, kuin aktiiviselta valinnalta kuvata kyseistä aluetta. Mitä sitten Williams ja Pinkerton haluavat sanoa itärannikosta ja sen ihmisistä? Ei selvästikään mitään erityisen hyvää.
Etelästä saapuneelle Lillianille itäiset Yhdysvallat näyttäytyvät teeskentelijöiden ja omaa kustaan nauttivien ylimielisten mulkvistien luvatulta maalta. Heti ensimmäinen kohtaaminen Washington D.C:ssä on pizzagate-salaliittoon uskovan hörhön kanssa, joka netin absurdien johtopäätösten seurauksena on päätynyt riehumaan aseella paikalliselle klubille. Sieltä Lillian päätyy punkkariaktivistien yhteisöön. Aluksi mukavalta vaikuttava Caleb-niminen nuori mies paljastuu kuitenkin pian kapinallista larppaavaksi pitkästyneeksi rikkaaksi nulikaksi, jonka käsitys viileydestä on reikäjuustoksi asti lävistetyt genitaalit. Tästä matka jatkuu uusnatsien joukkoon, joiden joukosta Lawrence-niminen mies erottuu puhtaine ja siisteine vaatteineen. Lawrence vaikuttaa perusnahkapäätä fiksummalta, onhan hän sentään aito professori yliopistolla. Totuus on kuitenkin se, että hänkin on yhtä taantunut kuin aatetoverinsa, ja lopulta täysin näiden armoilla elämässään.
New Yorkissa Lillian kohtaa kaksi mustaa taiteilijaa, elokuvaohjaaja Mollyn ja tämän tuottajan Matthewn. Näitä koristaa räikeän värikkäät vaatteet ja valtavat afrot. Heidän puheensa kertovat suuresta innokkuudesta taidetta kohtaan. Juuri sellaisesta syvemmästä rakkaudesta, mikä pitkästytti Lilliania kun tämän poikaystävä yritti elokuvan alussa tuoda esiin näkemästään elokuvasta. Erityisesti tässä kohtaa tuntuu tärkeältä muistaa miten sidoksissa tarina on Lillianin omaan perspektiiviin. En usko että Mollyn ja Matthewin kaltaiset taiteilijat oikeasti rokkaisivat naamiaiskaupan afroja tai poimisivat noin vain kadulta löytyneen teinin elokuvansa tähdeksi. Mutta Lillianin välinpitämättömyys toisia ihmisiä ja näiden kulttuuria kohtaan muokkaa hänen kohtaamansa taiteilijat karikatyyreiksi ja tarinan absurdiksi fantasiaksi.
Kertoo ennen kaikkea Lillianin ylimielisyydestä se, että hänet poimitaan suoraan kadulta elokuvatähdeksi. Samoin se, että hän on saman tien juorulehtien sivuilla ja, sekä vastanäyttelijänsä Ianin ja ohjaajansa ihastuksen kohde. On myös tärkeää huomata, että Lillianilla ei todellisuudessa ole mitään, mikä tekisi hänestä oikeasti näitä ihmisiä paremman tai aidomman. Tästä on merkkinä se, miten hän jatkuvasti valehtelee itsestään kohtaamilleen ihmisille. Hän varastaa suoraa taustatarinansa elokuvan edellisessä jaksossa nähdyiltä hahmoilta. Seikkailunsa aikana Lillian ei suoranisesti tunnu oppivan juuri mitään. Hänen ennakkoluulonsa maailman epäaitoudesta ja elämän merkityksettömyydestä tuntuu vain vahvistuvan. Esimerkkinä tästä fundamentalisti-islamisteilta vaikuttava kultti, joka paljastuu lopulta hyvin selvästi konservatiivisten arvojen kanssa ristiriitaiseksi.
Lillianin roolissa elokuvan näyttelijäkaartia johtaa Talia Ryder. Hän kantaa taakkaansa vankalla voimalla, osoittaen potentiaaliaan yhtenä tulevaisuuden isommista tähdistä. Ryderin käsissä Lillianin ylimielisyys ja välinpitämättömyys tuntuvat luontaisilta, mikä auttaa ankkuroimaan muuten surrealistista elokuvaa. Erittäin viihdyttävän Ryderin performanssista tekee hetket, jolloin Lillian onnistuu itsevarmuudellaan manipuloimaan ihmisiä. Erityisesti tämän kohtaukset Lawrencen roolin tekevän Simon Rexin kanssa toimivat erinomaisesti tässä suhteessa. Rexin erinomaisesti kuvaamasta niljakkuudesta huolimatta Ryder pitää huolen, ettei katsojan tarvitse erityisemmin pelätä Lillianin puolesta.
Alussa mainitsemani Ayo Edebiri esittää elokuvaohjaaja Mollya. Hän ehdottomasti pomppaa positiivisella tavalla esiin elokuvasta. Edebirin koominen kosketus ja tietoisuus elokuvan merkityksestä saa hänet jäämään katsojan mieleen yhtenä elokuvan vahvimmista elementeistä. Kyseessä on kuitenkin lopulta yksi erinomainen roolisuoritus suuressa joukossa mainioita performansseja.
The Sweet East on kiehtova, surrealistinen matkakuva satiirisella otteella. Nick Pinkertonin käsikirjoitus vuotaa kyynisyyttä, minkä Sean Price Williams valjastaa elokuvansa herkulliseksi suolaksi. Visuaalisesti utuinen ja sävelmiltään absurdi teos toimii erinomaisena esimerkkinä subjektiivistakin subjektiivisemmasta tarinan kerronnasta. Talia Ryder loistaa erinomaisen roolikaartin johdossa. Ihmisille jotka etsivät jotain outoa ja omaperäistä, The Sweet East on mainio syy pistäytyä elokuvateatterissa.
Mainioita on myös teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne. Mitä ajatuksia tämä leffa teissä herätti? Kerro painettuasi peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Muistakaa tsekata myös leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Seksikästä Pride-viikkoa, vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti