Kuvakarju-arvostelu: Mitä jää jäljelle (What Remains, 2022)
Psykiatrisessa hoidossa oleva, Mads Lake -nimeä käyttävä mies kuulee radiossa puhuttavan 15 vuotta sitten kadonneesta pojasta. Mads, joka on jo aiemmin pidätetty ja toimitettu hoitoon yhdeksän lapsen hyväksikäytöstä, tunnustaa tappaneensa pojan. Siitäkin huolimatta, että hänellä olisi enää vain pari kuukautta hoitoa jäljellä ja hän muuten koki itsensä parantuneeksi. Koska tapaus on epäilyttävä haluaa hänen uusi terapeuttinsa, Anna Rudebeck, tutkia asiaa tarkemmin. Hommaa tulee myös mutkistamaan kadonneen pojan tapausta viisitoista vuotta sitten tutkinut poliisi Sören Rankin. Kolmikon suhteesta tulee todella monimutkainen, kun he syöksyvät yhä vain syvemmälle Mads Laken psyykkeeseen.
Yhtäkkiä eräänä päivänä huomasin uuden elokuvan ilmestyneen Arthouse Cinema Niagaran pressinäytösten listalle. Mitä jää jäljelle -niminen leffa näytettäisiin kyseisen viikon perjantaiaamuna. Laitoin sen ylös kalenteriin, mutta vielä edeltävänä iltana ajattelin etten varmaan jaksa näytökseen herätä. Tylsyys torstai-iltana kuitenkin ajoi heittämään melatoniinia naamaan ja hyppäämään untenmaille hyvissä ajoin. Niinpä olinkin aamulla tarpeeksi skarppi elokuviin lähteäkseni. Etukäteen vilkaisin elokuvan pressiselostusta, jonka mukaan kyseessä on osittain Suomessa kuvattu kansainvälinen projekti, jonka on ohjannut kiinalainen Ran Huang, roolikaartin muodostuessa ruotsalaisista ja englantilaisista tähdistä, suomalaisten toimiessa pääasiassa sivurooleissa. Kiinnostava tapaus tuotannollisesti. Elokuvallisestikin kyseessä oli varsin mielenkiintoinen tapaus, joskaan nyt ei mikään maata mullistava teos.
Mitä jäljelle jää -elokuva on pyrkimys hyödyntää maailmalla suosituksi tullutta pohjoismaisen noiren genreä. Itselleni kyseinen genre ei ole entuudestaan tuttu, joten luonnollisesti en pysty kovinkaan hyvin arvioimaan teosta lajityypin edustajana. Mikäli elokuva tietää mitä tekee, niin pohjoismaiseen noir -elokuvaan kuuluu hyvin vaitonainen, jopa masentava tyyli, jossa surulliset ihmiset tutkivat jotain kamalaa rikosta. Surumielisyys lävistää Mitä jäljelle jää -elokuvaa läpikotaisesti. Visuaalisesti elokuva on harmaa ja sinertävä, kuvastaen sen masentuneiden päähenkilöiden mielen maisemaa. Musiikki on niin ikään surumielistä ja sen verran mitään sanomatonta, että unohdin jo unohtaa sen äänensävyn parissa päivässä.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, jonka vuoksi päärooleihin on palkattu Gustaf Skarsgård Mads Laken rooliin ja Stellan Skarsgård esittämään etsivä Sören Rankinia. Ruotsalaisilla tähdillä pyritään tuomaan lisää autenttisuutta elokuvan pohjoismaiseen tarinaan. Pääkolmikon kuitenkin täydentää briteistä lähtöisin oleva Andrea Riseborough, Anna Rudebeckin roolissa. Kolmikko toimii varsin hyvin elokuvan johdossa, täyttäen roolihahmonsa sillä samalla harmaudella mikä peittää koko teosta. Heidän tunteiden esittäminen on erinomaista ja Riseborough onnistuu hyvin sulautumaan ruotsalaisten kollegoidensa joukkoon. Elokuva on englanninkielinen ja sen tähdet löytävät tarpeeksi johdonmukaisen aksentin, jossa kaartin brittivahvistus ei tunnu erottuvan väärällä tavalla joukosta.
Ei ole tietenkään ollenkaan harvinaista, että elokuvat sijoittuvat eri maahan kuin minkä kieltä hahmot puhuvat. Erityisesti amerikkalaisissa elokuvissa on varsin yleistä, että ihmiset ympäri maailman ja historian puhuvat englantia. Mitä jää jäljelle on siis tässä vain osa pitempää perinnettä, eikä sitä tulisi käyttää teosta vastaan. Amerikkalaisilla ei tosiaankaan ole yksinoikeutta tähän kikkaan. Mutta samaan aikaan on myönnettävä, että asia välillä häiritsi itseäni. Kun kuvauspaikkoina on käytetty paljon Suomea ja varmaan muitakin pohjoismaita, näyttää arkkitehtuuri niin tutulta, että englannin puhuminen alkaa väkisinkin tuntua luonnottomalta. Varsinkin kun hahmoilla kuitenkin on melko tylpän tuntuinen aksentti, joka korostaa kerronnan keinotekoisuutta. Tämä erityisesti korostuu kun vastaan tulee suomalaisia näyttelijöitä, kuten vaikkapa Eero Milonoff, jonka englanti on varsin pätevää, mutta erottuu hyvin pistävästi soinnittoman aksenttinsa vuoksi.
Tarinallaan elokuva lähtee hyvin nopeasti haastamaan katsojaa ja tämän arvomaailmaa. Alussa esiteltävä Mads Lake on melkoinen reppana. Hän yrittää saada tukia valtiolta, mutta tulee saman tien ryöstetyksi. Hän menee pyytämään veljeltään lainaa, mutta tämän vaimo ei siedä häntä talossaan. Kaikki tämä Madsin syntymäpäivänä. Teos pyrkii näiden vastoinkäymisten kautta nopeasti rakentamaan katsojan sympatiat hahmon puolelle. Itselleni tämä alku meni kuitenkin siihen, että yritin päättää onko tämä toimiva taktiikka, vai saako tämä hahmon tuntumaan enemmänkin onnettomalta luuserilta. Sympaattisen ja rasittavan kaverin ero saattaa joskus olla hiuksen hieno.
Kun Madsin luonnetta on pohjustettu tarpeeksi, pyrkii Ran Huangin ja Megan Everett-Skarsgårdin käsikirjoitus vetämään maton katsojan alta. Tämä psykiatrisessa sairaalassa asuva reppana onkin hyväksikäyttänyt seksuaalisesti yhdeksää lasta. Ja lisäksi kun hän kuulee radiossa jutun viisitoista vuotta sitten kadonneesta pojasta, tunnustaa Mads pojan murhan. Katsojaa onkin ohjattu tuntemaan myötätuntoa pedofiilia ja mahdollista murhaajaa kohtaan. Tämä on itse asiassa aika ovelaa, sillä erityisesti lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on valtava tabu, joka saa nopeasti ihmisten oikeudentajun kääntymään veren- ja kostonhimon puolelle. Kuinka usein netissäkin näkee muuten fiksun ihmisen yhtäkkiä kannattavan pakkokastraatiota tai elinkautisia kun tulee puhe lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä? Ei sillä etteikö reaktio olisi ymmärrettävä, mutta kyllä kenen tahansa hetken hengittäneen aikuisen ihmisen pitäisi tajuta, ettei sellaiset radikaalit rangaistukset hyödytä yhtään ketään.
Tunnustuksen jälkeen Madsin luokse saapuu ensin terapeutti Anna ja sitten viidentoista vuoden takaista tapausta aikanaan tutkinut etsivä Sören. Alkaa todella painostava tutkimus, jossa Anna ja Sören yrittävät selvittää puhuuko Mads varmasti totta tunnustaessaan rikoksensa. Sören erityisesti haluaa saada selvitettyä tapauksen, joka on vaivannut hänen mieltään viisitoista vuotta. Anna taas ammattilaisena haluaa auttaa selvästi mieleltään järkyttynyttä Madsia, jolla on itselläänkin taustaa seksuaalirikosten uhrina. Ainakin oman kertomuksensa mukaan.
Elokuvan suuri mysteeri on se, ettei mistään Madsin kertomasta voi olla täysin varma. Hän tuntuu poimivan asioita ympäriltään, mutta ovatko ne muistojen vai harhojen laukaisijoita on jatkuvasti pimennossa. Toisaalta hän on välillä taipuvainen aggressioon ja tietää yksityiskohtia joiden julkisuudesta ei olla varmoja. Samaan aikaan esimerkiksi hänen veljensä kertomus kaksikon vanhemmista ei vastaa Madsin kokemuksia. On myös hämmentävää, että kun Mads voidaankin todistettavasti liittää yhteen murhaan, sen hän sitten jääräpäisesti kieltääkin.
Näin Mitä jää jäljelle luo varsin kiehtovan kertomuksen totuudesta ja ihmisen hauraudesta. Myös Anna ja Sören ovat erittäin haavoittuvaisia ihmisiä ja alkavat tuntea myötätuntoa Madsia kohtaan, halusivat sitä tai eivät. Erityisesti Annan ja Madsin suhteesta muodostuu tavallista potilaan ja terapeutin välistä suhdetta erikoisemmaksi. Elokuvassa Mads itsekin sanoo ettei ole ennen kokenut vastaavanlaista suhdetta muiden ihmisten kanssa. Hän paikoitellen tunnepurkaustensa lomassa satuttaa läheisiään todella pahasti ja Anna on koko ajan ojentamassa ymmärrystä tätä kohtaan. Välillä jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella, mikä kertoo siitä ettei hän itsekään pysty olemaan täysin ammattimainen suhteessa potilaaseensa.
Annan ja Sörenin suhdetta Madsiin selittää myös heidän omat ongelmansa henkilökohtaisissa elämissään. Anna on pitkään kärsinyt hedelmöitysongelmista ja jatkuvasti ravaa erilaisissa hoidoissa voidakseen tulla raskaaksi. Sören taas on toipuva alkoholisti ja menettänyt suhteensa omaan tyttäreensä. Ei ole sattumaa, että molempien ongelmat liittyvät heidän jälkikasvuunsa. Kenties heidän vanhemman vaistonsa saavat näkemään Madsissakin muutakin kuin tämän rikokset. Erityisesti seksuaalisen väkivallan uhria kohtaan he tuntevat suurta myötätuntoa. Sören mokasi oman vanhemmuutensa, mutta ei sentään niin pahasti kuin Mads sanoo oman isänsä mokanneen. Anna taas haaveilee jostain lapsesta josta huolehtia, ja on mahdotonta olla ajattelematta, että hän alitajuisesti yrittäisi holhota Madsia lapsen tavoin. Luonnollisesti tämä ei kuitenkaan ole terve tapa kohdata aikuista mielenterveysongelmista kärsivää rikollista.
Mitä jää jäljelle on kiinnostava kertomus kolmen ongelmallisen ihmisen suhteista. Se uskaltaa tarttua suureen tabuun yhteiskunnassa ja käyttää varsin toimivasti tositapahtumia kertomuksensa inspiraationa. Näyttelijöiden työ on toimivaa, joskin englanninkielen tökeryys paikoitellen vaikeuttaa immersion syntymistä. Elokuvan harmaa ja surumielinen ilme on voimakasta lähes parodiaan asti, ja resonoi vaihtelevalla tavalla. Teoksesta löytyy kuitenkin tarpeeksi pohdittavaa katsojan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, vaikka ei tämä kenenkään elämää tule mullistamaan.
Mun elämäni mullistaa ainoastaan teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne. Kertokaa omat mietteenne tästä elokuvasta ja pohjoismaisesta noir -genrestä. Painakaa kuitenkin ensin peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Muistakaa tsekata leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti