House of the Dragon – kausi 2
Seitsemän Westerosin kuningaskunnan sisällissota roihuaa. Edesmenneen kuningas Viseryksen tytär Rhaenyra ja vanhin poika Aegon molemmat uskovat olevansa isänsä oikea perillinen. Kilpailu Westerosin lordien lojaaliudesta käy kuumana, kun Rhaenyra ja Aegon molemmat pyrkivät vahvistamaan otettaan kruunuun. Corlys Velaryonin johtaman laivaston avulla Rhaenyra on onnistunut estämään kaupankäynnin Aegonin hallitseman Kuninkaansataman ja muun maailman kanssa. Tämä johtaa kansan tyytymättömyyteen. Rahvaan joukossa muun muassa Hugh-niminen mies yrittää pitää sairasta tytärtään elossa, mutta ilman tuloja se on hyvin haastavaa. Aegonin hovissa tämän pikkuveli Aemond alkaa himoita valtaistuinta, samalla kun näiden äiti, kuningatar Alicent Hightower etääntyy lapsistaan. Lohikäärmekivellä hallintoa pitävä Rhaenyra taas tuntee hovinsa epäilyksen kasvavan hänen sotataitojaan kohtaan, samalla kun hänen puolisonsa ja setänsä Daemonin uskollisuus alkaa horjua. Kukaan ei tiedä kehen voi luottaa kaikkien yrittäessä kahmia itselleen mahdollisimman paljon valtaa.
Game of Thrones oli aikanaan yksi parhaista televisiosarjoista mitä tiesin. Sen koukuttavat juonittelut ja häikäilemätön inhorealismi yhdistettynä fantasiaan loi täydellisen immersion johon sukeltaa kerta toisensa jälkeen. Sarja toki alkoi menettää puhtiaan loppupuolella, mutta nautin siitä silti enemmän tai vähemmän loppuun asti. Vasta jälkeenpäin aloin tuntea lopetuksen homeisen maun suussani. Parhaimmillaan sarja oli kuitenkin niin koukuttava, että ahmin jopa sen lähdeteoksena toimineet Tulen ja jään laulu -kirjasarjankin. Kun sitten HBO ilmoitti suunnitelevansa jatkoa erilaisten spin off -sarjojen muodossa olin hiukan skeptinen. Jaksaisiko paluu Westerosiin enää kiinnostaa alkuperäisen sarjan lopun kömmähdyksen jälkeen?
Kun ensimmäinen näistä spinoffeista, esiosa nimeltä House of the Dragon alkoi, hyppäsin mukaan uteliaana. Sarjan ensimmäisen kauden tahti oli todella vinha ja tuntui ettei Game of Thronesin sadistisesta otteesta oltu päästy kovinkaan paljoa pidemmälle. Hahmoihin oli vaikea kiintyä, mutta juonittelussa oli silti parhaimmillaan alkuperäisen sarjan alkupään persoonaa mukana. Vaikka sarja etenikin turhan vauhdikkaasti osoittautui se aika koukuttavaksi ja ensimmäisen kauden jälkeen palikat oli aseteltu valmiiksi jotain mahdollisesti todella erinomaista varten.
Alun perin ajattelin katsoa House of the Dragonin toisen kauden yhtenä putkena sitten kun sen kaikki jaksot oli julkaistu. Suoratoistopalvelut kun ovat kalliita, enkä mielelläni yhden sarjan takia haluaisi kestotilausta Maxille ostaa. Kävi kuitenkin hyvä tuuri ja sain käyttööni palvelun muuta kautta. Joten pääsin mukaan sarjan uusiin vaiheisiin samaan aikaan kuin muutkin katsojat. Huomasin toisen kauden olevan ensimmäistä mukaansatempaavampi ja paremmin hahmoihin keskittyvä. Niinpä päätin puhua siitä täällä kanavallakin.
Tavallista pidemmän aloituksen jälkeen onkin aika hypätä itse asiaan. Ensimmäinen asia mikä itseeni teki vaikutuksen sarjan toisella kaudella oli sen huomattavasti ensimmäistä parempi tahditus. Tällä kertaa hahmot saivat todella paljon aikaa painia ongelmiensa kanssa, Ryan Condalin johtamien kirjoittajien antaen samalla katsojille paremman tilaisuuden kurkistaa näiden pään sisään. Jakso jaksolta tunsin suhteeni hahmoihin kasvavan vahvemmaksi ja sitä myötä immersion voimistuvan. House of the Dragonista tuli viikoittainen rutiini, kuin sovittu tapaaminen hyvien ystävien kanssa.
Toki kausi on saanut monilta myös kritiikkiä tahdin hidastumisen suhteen. Joidenkin mukaan sarjassa ei tapahtunut nyt mitään tai se oli vain pitkitetty traileri kolmannelle kaudelle. Vaikka sinänsä ymmärrän mistä nämä tunteet kumpuavat, en voi allekirjoittaa niitä. Tuntuu, että tätä kautta implikoidaan toiminnan ja yllättävien juonen käänteiden tai ehkä valta-asemien muutosten olevan ainoat merkittävät tavat edistää tarinaa. Yksi tv-sarjan pitkän formaatin kulmakiviä on kuitenkin nimenomaan syvempi tutustuminen hahmoihin. Heidän väliset suhteensa ovat nimenomaan sitä tapahtumista ja tarinan etenemistä. Toisille hahmoille se tarkoittaa heidän lähtöasemansa vahvistumista, toisille sen heikentymistä tai totaalista kääntymistä. Nämä ovat omissa silmissäni kaikki arvokasta tarinan kerrontaa siinä missä konkreettiset status quon muutoksetkin.
Kaikki näistä tarinoista eivät toki ole yhtä hyvin onnistuneita. Katseeni kohdistuu erityisesti Matt Smithin esittämän Daemon Targaryenin tarinaan. Kauden alussa hän riitaantuu vaimonsa, kuningatar Rhaenyran kanssa ja karkaa tämän hovista. Riidan syynä on hänen oma-aloitteisesti järjestämä murha, mikä johti hänen puolisonsa maineen tahrintaan. Veljensä kruunua himoinnut Daemon ei ole täysin omistautunut veljensä valitsemalla perijälle, vaimolleen ja veljentyttärelleen. Hän karkaa Harrenhal-nimiseen linnoitukseen, tarkoituksenaan värvätä Westerosin suurimman linnan komentamat joukot Rhaenyran tai hänen itsensä alaiseksi.
Harrenhalissa Daemon alkaa sitten nähdä todentuntuisia painajaisia, jossa hän kohtaa sekä eläviä, että kuolleita läheisiään. Idea itsessään on varsin toimiva ja monet näistä kohtauksista kiehtovia. Daemon ikään kuin käy keskustelua itsensä kanssa, pohtien kruunun ja vallan merkitystä, sekä omaa asemaansa entisen kuninkaan pikkuveljenä. Osa kohtauksista on todella kiehtovia ja mainiolla tavalla häiritseviä. Erityisesti eräs oidipaalisesti ällöttävä hetki jäi mieleeni. Ongelma on kuitenki siinä, että tämä painajaisten ja valveajan välillä loikkiminen jatkuu lähes koko kauden ajan. Vaikka se onkin tehokas keino tarinallisesti, alkaa se jonkin ajan kuluttua puuduttamaan katsojaa. Tuntui kuin pointti olisi tullut aikaa sitten selväksi, eikä sinänsä lopputuloskaan ole enää täysin tyydyttävä, vaikka periaatteessa hieno hahmonkaari onkin.
Rhaenyran tarinassa hän kamppailee hovissaan yrittäen vakuuttaa häntä palvelevat lordit pätevyydestään, sekä samalla sietää kruunun mukanaan tuomaa toimettomuutta. Hän samaan aikaan tuntee tarvetta lähteä itse eturintamalle näyttääkseen voimansa, mutta samaan aikaan ei voi tehdä sitä, sillä hänen kuolemansa tietäisi koko hänen kampanjansa tuhoutumista. Roolin tekevä Emma D’Arcy kantaa tätä taakkaa erinomaisella voimalla. Hän tekee Rhaenyrasta jykevän ja päättäväisen hallitsijan, joka tuntuu kuitenkin yhtä luonnolliselta kulissien takana murtuessaan. Hahmon sisäinen konflikti ja tarve löytää uusia tapoja ajaa asiaansa tulevat hienosti esiin koko kauden lävitse.
Westerosin keskiaikaisessa maailmassa naishallitsija on monille kiistanalainen ja jopa kauhistuttava asia. Tämä on iso syy sille miksi Rhaenyran omatkin alaiset kyseenalaistavat hänen kykyään hallita sotatilassa, mutta myös voimanlähde hahmolle. Se on yksi suuri syy sille, miksi Rhaenyra uskaltaa tarinan edetessä lähteä hakemaan perinteitä rikkovia keinoja sodan voittamiseksi. Kun hallitsijan tarve olla mies on hallittu, alkaa myös muu instituution konservatiivisuus rapistua. Tarina johtaa tämän myötä todella viihdyttävään asetelmaan, joka tuntuu progressiivisuuden ensimmäisten liekkien leimahdukselta.
Ensimmäisen kauden jatkuvien aikahyppyjen jälkeen Rhaenyran lapset ja velipuolet jäivät katsojalle etäiseksi. Jatkuva näyttelijöiden vaihtuminen vaikeutti otteen saamista, eikä lukuisat samankaltaiset nimet ja kaimat helpottaneet tilannetta ollenkaan. House of the Dragonin toisella kaudella tilanne korjaantuu, kun huomio keskittyy tiukemmin vain muutamaan näistä.
Rhaenyran poika, prinssi Jacaerys Velaryon, menetti ensimmäisen kauden lopussa veljensä ja palaa sarjaan vihaisena, angstisena nuorena. Harry Collettilla on roolissa kiittämätön työ kuvastaa etuoikeutetun teinin rasittavampia puolia. Hahmon katkeruus välittyy hienosti läpi kauden hänen yrittäessä parhaansa mukaan todistaa arvonsa hoville. Luonnollisesti häntä kalvaa myös hänen kyseenalainen perimänsä mistä juontuva epävarmuus vain lisää bensaa hänen liekkeihinsä. Collett onnistuu hienosti kantamaan hahmonsa läpi näiden voimakkaiden tunteiden, antaen katsojalle jännitettäväksi miten radikaaliksi tämä poika voikaan heittäytyä. En voi sanoa erityisemmin pitäväni hahmosta, mutta kaiken huomioon ottaen on hän toimiva osa tarinaa ja jään mielenkiinnolla odottamaan mitä hänen edessään odottaa.
Jacaeryksen enot pääsevät myös kunnolla valloilleen toisella kaudella. Tom Glynn-Carney esittää Kuninkaansatamassa hallitsevaa kuningas Aegon II:sta, jonka etuoikeuden tunne ja ylimielisyys, sekä heikko itsetunto saavat Jacaeryksen näyttämään hyvinkin tasapainoiselta nuorelta. Glynn-Carney näytti jo ensimmäisen kauden lopulla osaavansa esittää mainiosti nulikkakuningasta, jota katsojan on ilo halveksua. Tähänkin hahmoon toinen kausi kuitenkin tuo mukanaan monipuolisuutta. Aegon ei ole pelkkä ailahtelevainen hirmuhallitsija, vaan yrittää tosissaan saada kansan puolelleen. Tämä kuitenkin johtaa konflikteihin hänen hovissaan, kun häntä kokeneemmat poliitikot yrittävät ohjata häntä muihin suuntiin. Aegonin tarinasta tulee varoittava esimerkki siitä miten kunnioituksen puute ja ansaitsematon ego kostautuvat mehukkaan dramaattisella tavalla.
Aegonin veli Aemond jäi jo ensimmäisellä kaudella vahvasti mieleen menetettyään silmänsä kinastellessaan siskonpoikiensa kanssa ja sitten ottamalla haltuunsa sarjan suurimman lohikäärmeen. Toisella kaudella pääsemme kurkistamaan siihen miten vakavasti hänen kokemansa kiusaaminen hänen nuppinsa lopulta sekoittikaan. Isoveljeään huomattavasti kylmäpäisempänä ja ahkerampana, on Aemondista kasvanut Aegonin vahvin soturi. Hän osoittaa kykenevänsä rauhalliseen ja strategiseen ajatteluun. Kylmän kuoren alla kuitenkin kuohuu turhautuminen perinteiseen perimisjärjestykseen ja hänen lapselliseen veljeensä. Tarinan edetessä Aemondin pimeä puoli pääseekin valloilleen demonstraationa siitä miten patriarkia tarjoaa miehelle traumansa hoitamiseen ainoastaan väkivallan.
Rhaenyran entinen paras ystävä, äitipuoli ja Aegonin ja Aemondin äiti, kuningatar Alicent Hightowerin tarina kuvaa hänen valta-asemansa haurastumista ja hänen hidasta heräämistään, kun hän tajuaa tulleensa koko elämänsä ajan isänsä manipuloimaksi. Ensimmäisellä kaudella näimme miten hänen isänsä, Otto, lähetti nuoren tyttärensä juuri sopivalla hetkellä surevan kuningas Viseryksen luokse, mikä johti näiden kahden avioon. Nyt kun Viserys on kuollut on Alicent nimennyt poikansa Aegonin tämän perijäksi, huomaa hän ettei hänen poikansa enää kuuntele häntä. Olivia Cooke auttaa herkällä performanssillaan nostattamaan muuten ehkä hiukan turhauttavaa juonikuviota. Vaikka onkin surullista miten Alicent ei todellisuudessa ole tehnyt mitään omien halujensa perusteella, on tämä koko ajan ollut täysin selkeää katsojalle, eikä hahmoon siksi saa kovin vahvaa samaistumispintaa, vaikka tätä kohtaan tunteekin myötätuntoa. On kuitenkin myös mehukasta nähdä miten kovaan paikkaan Alicent joutuu kun hän alkaa hahmottaa ymmärtäneensä miehensä viimeiset sanat väärin.
Mainiota hahmodynamiikkaa saadaan sarjaan, kun tiettyjen juonikuvioiden kautta Alicent ja Rhaenyra pääsevät keskustelemaan keskenään. Näitä kohtauksia ei ole montaa, mutta ne ovat todella mieleenpainuvia ja voimakkaita. D’Arcyn ja Cooken välillä on voimakasta kemiaa, joka kanavoi hienosti heidän hahmojensa pitkää suhdetta. Sydänsärky mikä juontaa entisten parhaiden ystävien eriävistä teistä on todella voimakas. Erityisen traagisen siitä tekee se, että myös katsoja tietää, etteivät nämä naiset voi kaikesta voimastaan ja vallastaan huolimatta enää peruuttaa jo tapahtunutta. Vaikka Alicent ei itse asialle mitään tehnyt, surmasi hänen poikansa Rhaenyran pojan, josta alkoi koko sarjaa painostava koston kierre.
House of the Dragon jatkaa Game of Thronesin viitoittamaa tietä mitä tulee hovin juonitteluun, mutta keskittyy myös toisella kaudellaan ilahduttavan paljon tavallisten ihmisten elämään Westerosissa. Kausi esittelee Kuninkaansatamassa elävät seppä-Hughn ja kerskailevan Ulfin, sekä Corlys Velarionin laivastoa palvelevat veljekset Alynin ja Addamin. Erityisesti Hughn silmin katsojat pääsevät todistamaan miten tiukkaan paikkaan tavalliset ihmiset joutuvat, kun sisällissota aiheuttaa ruokapulaa ja miten epätoivo saa heidät kääntymään hallitsijoitaan vastaan. Ulf taas tuo mukaan huumoria äpäränä, joka väittää olevansa kuningas Viseryksen velipuoli. Vitsiltä vaikuttava väite, joka palkitaan myöhemmin kauden loppupuolella.
Alyn ja Addam ovat todellisuudessa Corlysin äpäriä. He ovat kaikki asiasta tietoisia, mutta pojat ja isä eivät sitä toisilleen myönnä. Tämä luo erikoisen jännitteen hahmojen välille. Samaan aikaan ilman isää kasvaneet veljekset, erityisesti Addam, heistä nuorempi näkevät tilaisuuden korkea-arvoisen isänsä saapumisessa kuvioihin, mutta erityisesti Alyn myös tuntee katkeruutta aatelisia kohtaan. Corlyn taas perijänsä menettäneenä selvästi pitää tiedostamattaan Alynia ja Addamia b-suunnitelmanaan. Muodostuu mielenkiintoinen dynamiikka, jossa kannen alla kiehuva neste odottaa tilaisuuttaan räjähtää pahaa-aavistamattoman amatöörikokin naamalle.
Näiden kaikkien tarinaa yhdistää tieto siitä, että ilman kansaa hallitsijat eivät ole yhtään mitään. Antamalla kasvot oikeille ihmisille, House of the Dragon näyttää miten merkityksetöntä aatelisten ja kuninkaallisten keskeinen valtapeli onkaan. Se osoittaa herkullisella tavalla miten näiden kaikkien egot ovat pullistuneet vaarallisen suureksi, riippumatta heidän hyvästä tahdostaan tai moraalisuudestaan. Tämän myötä myös katsojan on hauskempi katsoa sarjaa, kun pystyy ottamaan etäisyyttä sen konfliktiin. Yläluokkaa on lysti kannustaa tuhoamaan itsensä ja viattomien siviilien kohtaamasta väkivallasta tyydyttävää suuttua.
Väkivallasta ei muuten ole tälläkään kertaa Westerosin maailmassa pulaa. Heti House of the Dragonin toisen kauden ensimmäinen jakso päättyy niin häikäilemättömään ja kuvottavaan murhaan, ettei sitä edes suoraa näytetä katsojalle. Tämän myötä sitten näytetään jaksojen aikana kaikenlaisia teloituksia ja tappeluita. Sarjan tekijät tuntuvat oikein kilpaa pyrkivän keksimään toinen toistaan verisempiä kohtaloita House of the Dragonin sivuhahmoille. Eräiden hahmojen koko olemassa olokin tuntui lopulta tähtäävän vain siihen, että nämä pääsisivät painimaan helvetin verisesti elämästä ja kuolemasta keskenään.
Toiminnan huippukohta kaudella on neljännessä jaksossa. Siinä eräästä linnasta käydään valtava taistelu Rhaenyran ja Aegonin armeijoiden välillä. Ja tämä huipentuu armottomaan lohikäärmeiden väliseen mittelöön. Näiden petojen äärimmäisen tuhovoiman kuvaus on todella onnistunutta. Tulessa kirkuvat miehet näyttävät syyn miksi heidän maailmassaan lohikäärmeitä pidetään jumalina. Ihmisten aseet näyttävät mitättömiltä pikku kepeiltä näiden tuhovoiman edessä.
Lohikäärmeet on animoitu erinomaisesti. Niiden rumat, kuhmuraiset ja suomuisat vartalot liukuvat ilmojen läpi voimakkain syöksyin, luoden illuusion oikeasti painavista eläimistä. Ja kun ne käyvät toistensa kimppuun, pääsee katsoja nauttimaan todella mainiosta koreografiasta. Ilmassa kamppailevien petojen painista on saatu selkeää ja omaperäisen näköistä. Ei tule itselläni mieleen juurikaan vastaavanlaisia mittelöitä muista sarjoista. Myös lohikäärmeiden koko ja luonne korostuvat kohtauksessa, samoin kuin heidän ratsastajiensa. On vaikea kuvitella että kukaan lohikäärmeistä innostunut sarjan fani ei olisi tyytyväinen tähän näytökseen. House of the Dragon näyttää mitä se lohikäärmeiden tanssi tarkoittaa.
House of the Dragon -sarjan toinen kausi on seikkaperäinen sukellus kahden hovin sisäisiin jännitteisiin. Sen aikana katsojat oppivat tuntemaan sarjan päähahmojen sisäistä maisemaa paremmin kuin ensimmäisellä kaudella koskaan, luoden voimakkaamman immersion George R. R. Martinin maailman faneille. Kaudella muistutetaan myös valtaistuinpelin turhuudesta, vilkaisemalla tavallisten tallaajien elämään keskiajan inspiroimassa fantasiamaailmassa. Sarjalle tyypillinen väkivalta on jälleen armotonta ja karua katseltavaa, tyydyttäen varmasti katsojien verenhimon, puhumattakaan huikeasta lohikäärmeillä käydystä sotakohtauksesta. Jään innolla odottamaan sarjan kolmatta kautta.
Innolla odotan myös teidän POSITIIVISIA ja ROHKAISEVIA kommenttejanne. Kertokaa omat mietteenne House of the Dragonista kun olette sen nähneet. Muistakaa myös tsekata leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti