Huviretki hirttopaikalle (Picnic at Hanging Rock, 1975)

Huviretki hirttopaikalle

Picnic at Hanging Rock, 1975

Ohjannut: Peter Weir

Kirjoittanut: Cliff Green

Ystävänpäivänä vuonna 1900 Victorian osavaltiossa Australiassa Appleyard-tyttökoulun oppilaat viedään huviretkelle Hanging Rock -nimisen kallion juurelle. Koulun rehtori, rouva Appleyard, ei kuitenkaan päästä orpoa Saraa mukaan retkelle tämän heikon koulumenestyksen vuoksi. Retkellä Miranda, Marion ja Irma päättävät mennä tutkimaan kalliota lähempää. Myös Edith-niminen luokkatoveri tunkee heidän mukaansa. Lähistöllä varakas, nuori engelsmanni nimeltä Michael hengailee ystävänsä ja palvelijansa, paikallisen Albertin kanssa todistaen Mirandan johtamaa pientä ekskursiota. Illalla rouva Appleyard odottaa turhautuneena myöhässä olevia retkeilijöitä takaisin koululle. Kun nämä viimein palaavat, tuovat he mukanaan kauheita uutisia. Miranda, Marion, Irma, sekä mukaan lähtenyt opettaja neiti McCraw ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen retkellä. Mitä ihmettä Hanging Rockilla oikein tapahtui?

Viime viikolla piti valita, menenkö maanantain pressiin katsomaan dokumenttia Christopher Leestä vai Peter Weirin teattereihin palaavaa klassikkoelokuvaa. Molemmat kiinnostivat, mutta aloittamani työkokeilun vuoksi vain toiseen olisi aikaa. Päädyin valitsemaan jälkimmäisen. Weirin nimi oli hämärästi tuttu entuudestaan ja vilkaisu Wikipediaan näyttikin hänen ohjanneen muun muassa Truman Shown ja Master and Commander: Maailman laidalla -elokuvat. Huviretki hirttopaikalle oli kuitenkin jotain ihan omanlaistaan. Mystisen tunnelman omaava draama osoittautui lopulta hyvin hämmentäväksi kokemukseksi. Olen iloinen että näin sen, mutta vaatii lisää pohdiskelua, että osaan sanoa miten paljon siitä oikeasti pidin.

Elokuva alkaa rauhallisesti kuvaaja Russell Boydin kauniilla otoksilla vehreän keltaisista Australian maisemista. Taustalla soi Gheorghe Zamfirin panhuilu tuoden perinteisen romanialaisen musiikin mystisen tunnelman teokseen. Kyseessä on omaan makuuni hiukan liian korkea ääninen soitin, jonka sävelet kuitenkin tuovat mieleen luonnossa piilottelevien taikaolentojen salaiset kekkerit. Musiikki saa katsojan heti tuntemaan jonkin yliluonnollisen läsnäolon alkavassa tarinassa. Uteliaisuus tulevaa kohtaan herää saman tien.

Tästä hypätään sitten elokuvan hahmojen maailmaan. Otokset kuvaavat Appleyardin tyttökoulun oppilaiden valmistautumasta päivän retkeen. Erityisesti kohtauksesta pomppaa esiin Miranda ja Sara -nimisten tyttöjen suhde. Itselleni on mahdotonta olla näkemättä näiden kemiassa hiukan romantiikkaa ja seksuaalisuutta. Vain yhdelle sukupuolelle tarkoitetut sisäoppilaitokset kuitenkin ovat kuin luotuja herättämään nuorten homoseksuaalisuus. Miranda puhuu rakastavasti perheestään ja odottavansa innolla, että hän voi esitellä nämä orvolle Saralle. Toive joka vaarantuu kun vain toinen tytöistä pääsee luokkaretkelle Hanging Rockille.

Tässä kohtaa on hyvä todeta, että en ole opiskellut kritisismiä, enkä siksi ole asiantuntija myöskään queer-teoriassa. Mutta mitä enemmän sitä tätä kirjoittaessa asiaa mietin, sitä enemmän näen Mirandan ja Saran suhteen sateenkaarevana. Miranda on säteilevän kaunis, suosittu tyttö, jota yksi hänen opettajistaan kutsuu renessanssimaalari Sandro Botticellin enkeliksi. Sara taas on se erikoinen, tummanpuhuva tyttö, joka mieluummin kirjoittaa omat runonsa, kuin opettelee opettajan määräämiä ja on jatkuvasti ongelmissa omapäisyytensä vuoksi. Sitten elokuvassa esiintyvä matriarkka, konservatiivinen rehtori, rouva Appleyard, erottaa tytöt toisistaan kieltämällä Saraa menemästä mukaan retkelle. Elokuvan ajan hän yrittää laittaa tytön ruotuun, kahliten tämän luovuuden. Vaikea olla myöskään huomioimatta nimeä “Appleyard”, joka totta kai viittaa omenatarhaan. Kuin rouva Appleyard olisi vartija, joka yrittää estää Saraa ja Mirandaa tarttumasta kiellettyyn hedelmään.

Samalla elokuvassa selvästi sivutaan myös yhteiskuntaluokkia. Ei ole sattumaa, että orpo Sara on se joka päätyy rouva Appleyardin ja tätä hännystelevän opettajan, neiti Lumleyn, silmätikuksi. Sivumainintana en ihmettelisi vaikka Lumleyn tunteet rouva Appleyardia kohtaan olisivat samat kuin Simpsoneissa Smithersin tunteet herra Burnsia kohtaan. Elokuvan edetessä selviää, että Saran holhooja on lopettanut tämän lukukausimaksujen maksamisen. Appleyardille tämä toimii erinomaisena tekosyynä päästä laitoksensa mustasta lampaasta eroon. On helppo kuvitella, ettei köyhälle orpotytölle koskaan annettu koulun henkilökunnan toimesta mahdollisuutta onnistua. Tämä varmasti nähtiin aina hyväntekeväisyyskohteena ja rasitteena hienostuneelle laitokselle.

Teemaa luokasta kuvastaa myös Hanging Rockilla tavattavat Michael ja Albert. Nuoret kundit ovat kavereita, mutta heidän suhdettaan varjostaa silti luokkaero. Michael on varakas englantilainen perijä, Albert taas orpona kasvanut Michaelin perheelle työskentelevä työläinen. Ollessaan kahdestaan nämä pystyvät rentoutumaan ja unohtamaan luokkaerot hetkeksi, mutta heti kylään mennessä Albertin on esitettävä nöyrää ja kuuliaista Michaelin isän, eversti Fitzhubertin edessä. Kun Michael sitten lähtee itsekseen tutkimaan kadonneiden tyttöjen tapausta, on mahdotonta sanoa seuraako Albert tätä ystävyyden vai työntekijän uskollisuudesta. Elokuvan mysteerinen ja keinotekoinen tunnelma jättää hahmojen sisimmät katsojan oman mielikuvituksen varaan.

Siitä en ole ihan varma, miksi Michaelille ylipäätänsä on niin tärkeää löytää kadonneet tytöt. Toki hän oli viimeinen joka heidät näki ennen katoamista ja hän ja Albert pitivät tyttöjä viehättävinä, mutta motivaationa pojan omalle etsintäoperaatiolle se ei ole kovinkaan vahvasti resonoiva. Toisaalta Hanging Rockilla tuntuu olevan jonkinlainen maaginen vetovoima elokuvassa. Sitä tutkimaan lähteneet tytöt tuntuivat välillä olevan kuin hypnoosissa kallion onkaloissa kierrellessään. Kallion lähellä ihmisten kellot pysähtyivät ja koko Appleyardin retkikunta nukahti sen ääreen. Elokuvan kamera-ajot ja äänimaailma myös antavat Hanging Rockista mystisen kuvan. Kuin joku tuntematon koko ajan tarkkailisi kallion ympärillä liikkuvaa väkeä ja vetäisi näitä puoleensa.

On tottakai huomion arvoista, että Hanging Rockin alkuperäiset asukkaat, Dja Dja Wurrung-, Woiwurrung- ja Taungurung-heimot häädettiin alueelta brittiläisten kolonialistien toimesta. Alkuperäiskansat pitivät Hanging Rockilla erilaisia seremonioita ja se oli ilmeisesti tärkeä kokoontumis- ja kauppapaikka, mitä nopea vilkaisu Wikipediaan antoi ymmärtää. Tämä yhteys alkuperäiskansoihin ei suoraa esiinny elokuvassa. On tottakai mahdotonta olla ajattelematta Australian historiaa kolonialismin kanssa. Esimerkiksi on selvää, että kaikki elokuvan yläluokkaan kuuluvat hahmot ovat brittejä tai ranskalaisia, kun taas työläiset paikallisia valkoisia. Aboriginaaleja nähdään ainoastaan yhden hahmon verran. Nimettömäksi jäänyt jäljittäjä, joka yhdessä kohtauksessa auttaa kadonneiden tyttöjen etsintäyrityksessä.

Taidetta tulkitessa mitään ruudulla olevaa tai siitä puuttuvaa ei toki tule kohdella sattumana. Näin ollen myös Huviretki hirttopaikalle -elokuvan kohdalla on syytä miettiä, miksi Australian alkuperäiskansat eivät ole näkyvämpi osa tarinaa, jonka keskeisenä paikkana on kolmelle heimolle merkittävä paikka. En tunne Australian historiaa, mutta vilkaus Wikipediaan kertoo brittien kolonisaation alkaneet maassa jo 1700-luvulla. Niinpä paikallisella valkoisella väestöllä ja brittiläisellä yläluokalla on elokuvan tapahtuma vuonna ollut jo ainakin sata vuotta aikaa asettaa juurensa Australiaan. Siinä vaiheessa voin hyvin kuvitella valkoisen väestön pitävän alueen alkuperäiskansoja merkityksettöminä ja siksi myös tarinassa heidän olemassa oloaan ei noteerata. En nyt lähde mitään typerää teoriaa alkuperäiskansojen kummituksista tässä ajamaan, mutta kenties Hanging Rockin alkuperäiset asukkaat olisivat kysyttäessä osanneet kertoa tarkemmin paikan vaaroista. Huviretki hirttopaikalle -elokuva voidaan siis tulkita kuvaukseksi länsimaisten kolonialistien ylimielisyydestä ja välinpitämättömyydestä.

Hanging Rockin mysteeri ei myöskään koskaan selviä elokuvan aikana. Se tapahtuiko kalliolla jotain yliluonnollista vai hukkuivatko tytöt vain liian syvälle sen onkaloihin jätetään kokonaan katsojien päätettäväksi itse. Elokuvan lopun perusteella Peter Weir ja käsikirjoittaja Cliff Green eivät itsekään tunnu pitävän sitä tarinan pointtina. Kuvat ja tiedot mitkä he katsojalle jättävät implikoivat tarinan sydämen olleen rehtori Appleyardin ja Saran välisessä jännitteessä. Kyse ei ole elokuvassa ollut niinkään mysteeristä vaan sen ympärillä liikkuvista hahmoista ja ihmissuhteista. Tarinan viesti tuntuu olevan juurillaan yläluokan tavassa kohdella alemman luokan ihmisiä ja miten he eivät käsitä tekojensa merkitystä ennen kuin on liian myöhäistä. Aivan kuten rehtori Appleyard ei tajua hirttopaikalle tehdyn huviretken vaaraa, ei hän myöskään tajua miten vaarallista on kohdella nuorta ihmistä vähempi arvoisena.

Tätä arvostelua kirjoittaessa olen huomannut arvostukseni elokuvaa kohtaan kasvaneen suuresti. Sen temaattinen rikkaus on aivan upeaa, vaikka analyysini menisivätkin mönkään. En kuitenkaan voi olla huomioimatta vaikeuksia mitä koin itse teosta katsellessani. Aluksi ihastuttanut mystisyys ja verkkaisuus kääntyivät jossain vaiheessa teosta vastaan. Sen mekaanisuus jätti kylmäksi mitä tulee henkilöhahmoihin persoonina. En voi sanoa välittäneeni erityisemmin kenestäkään hahmosta tarinan päätyttyä. Sen vuoksi myöskään tarinan loppu ei iskenyt sillä voimalla mikä olisi ollut mahdollista vahvempien hahmonkaarten avulla. Elokuvan tapa pitää katsojat hiukan etäällä hahmoista auttaa ehkä teoksen teemojen analyysia, mutta puhdasta viihdearvoa se omalla kohdallani laski merkittävästi.

Huviretki hirttopaikalle on temaattisesti rikas klassikko, joka vaatii katsojaltaan paneutumista näkemäänsä. Se kuvastaa hienosti luokkaeroja vuoden 1900-luvun Australiassa ja saa pohtimaan maan kolonialistista historiaa. Teoksen hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta niiden kautta on mahdollista tehdä mielenkiintoisia tulkintoja tekijöiden maailmankuvasta. Kauniisti kuvattu teos on paikoitellen pitkäveteinen, mutta palkitsee katsojan jättämällä tähän voimakkaan jäljen, joka säilyy vielä pitkään lopputekstien valumisen jälkeen.

Minun mukanani kulkevat myös teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne. Mitä mieltä te olette tästä elokuvasta tai Peter Weirin muusta tuotannosta? Kertokaa painettuanne peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Muistakaa myös tsekata leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Free Palestine and thanks for everything good!