Longlegs (2024)
Yhdeksänkymmentäluvun Oregonissa, Yhdysvalloissa, FBI-agentti Lee Harker värvätään tutkimaan kymmeniä vuosia jatkunutta sarjamurhatapausta, kun hänen todetaan mahdollisesti omaavan selvännäkijän lahjoja. Sarjamurhat ovat hyvin omituisia. Jokaisessa tapauksessa perheen isä on seonnut ja surmannut ensin vaimonsa ja lapsensa, ja sitten itsensä. Sarjamurhaksiki nämä tapaukset on kuitenkin nimetty siksi, että jokaiselta murhapaikalta on löydetty samanlainen, koodikielellä kirjoitettu kirje, jonka on allekirjoittanut “Longlegs” -niminen henkilö. Samana päivänä kun Lee on otettu mukaan tutkintaan, saapuukin Longlegs yhtäkkiä hänen kotiinsa. FBI-agentti ei ehdi nähdä murhaajaa selvästi, mutta tämä jättää jälkeensä kirjeen, jossa on avain hänen koodinsa selvittämiseen. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin FBI:n tutkimus etenee.
Longlegs on taas niitä elokuvia, joiden maine kiiri korviini hyvissä ajoin ennen Suomen ensi-iltaa. Osgood Perkinsin elokuva tuntui saavan paljon ylistystä, joskin omat suursuosikkini, kriitikot William Bibbiani ja Witney Seibold olivat maltillisempia arvosteluissaan. Elokuva kuitenkin oli pieni ilmiö, joten uteliaisuuteni heräsi ja ilahduin kun se tuotiin Tampereelle pressinäytökseen. Hiukan parantuneen unirytmini ansiosta olin keskiviikkoaamuna hyvissä ajoin teosta katsomassa. On ilo todeta, että Longlegs oli todella mukaansatempaava, intensiivinen ja jopa pelottava kauhujännäri, joka vangitsi huomioni täydellisesti sadan minuutin kestonsa ajaksi.
Heti alkuhetkiltä asti ohjaaja Osgood Perkins tarraa katsojaan kiinni voimakkaalla, hyytävällä otteellaan. Heti elokuvan 70-luvulle sijoittuva prologi näet tarjoaa karmaisevan vilkaisun elokuvan nimihirviöön, joka taisi saada minut jopa huudahtamaan ääneen teatterissa. Elokuvan astuessa siitä sitten ihastuttavien retrohenkisten alkutekstien kautta itse päätarinaan, ei jännitystä hellitetä juuri missään vaiheessa. Tarinan päähenkilö, FBI-agentti Lee Harker heitetään saman tien syvään päätyyn hänen ensimmäisellä keikallaan. Perkins kiristää tunnelmaa vihjaamalla että teoksen maailmassa on yliluonnollisia elementtejä, kasvattaen siten katsojan tuntemattoman pelkoa. Kun Leen on implikoitu omaavan psyykkisiä kykyjä, voi yhtäkkiä mikä vain olla mahdollista, mitä tulee tarinassa jahdattavaan sarjamurhaajaan.
Longlegs-hahmoa ei myöskään näytetä kunnolla pitkään elokuvassa. Perkinsin käsikirjoitus antaa katsojan kammon tätä mystistä henkilöä kohtaan kasvaa kunnolla ennen tämän kasvojen paljastusta. Kun sarjamurhaaja murtautuu Leen kotiin elokuvan alussa on katsoja hetkessä kauhusta kankea, vaikka olettaakin päähenkilön selviävän tilanteesta ja tämän olevan vain alkusysäys edessä olevalle matkalle.
Painostus tuntuu koko teoksen läpi erittäin toimivien valintojen avulla. Esimerkiksi kun katsojat tapaavat Leen seurassa hänen esihenkilönsä, agentti Carterin, perheen heti tarinan alussa, olettaa katsoja nopeasti näiden tulevan Longlegsin uhreiksi elokuvan loppupuolella. Dialogissa kun mainitaan selvästi Carterin tyttären, neiti Rubyn, syntymäpäivän lähestyvän ja tämän implikoidaan selkeästi olevan samaa ikäluokkaa kun Longlegsin muiden uhriperheiden tyttäret. Tuloksena on erinomainen esimerkki siitä minkä vuoksi “ennalta-arvattava” ei ole negatiivinen kuvaus elokuvasta. Katsojan kyky nähdä Perkinsin asettamat palikat tässä tapauksessa nimittäin vain kasvattavat jännitystä, kun katsoja nyt jää odottamaan sitä kauhistuttavaa hetkeä, kun Carter perheineen tulee sarjamurhaajan kohteeksi.
Näppärää kirjoitustaan Perkins tukee erinomaisella ohjauksellaan. Yhdessä kuvaajansa Andrés Arochin ja leikkaajiensa Greg Ng:n ja Graham Fortin kanssa hän tuo teokseensa hyytävää kuvastoa ja erinomaisia säikäytyksiä. Arochin kanssa luodut sommitelmat toimivat pysättävinä sukelluksina elokuvan maailmaan, tekijöiden erinomaisen tyylitajun ansiosta. Erityisesti symmetriaa imitoivat asetelmat, joissa kuvauksen kohde laitetaan keskelle ruutua antavat kuvastolle ihastuttavan mekaanisen tunnelman. Kuin kyse olisi nukkekodista, jolla leikkii tavallista sadistisempi keskenkasvuinen aikuislapsi.
Tämän päälle Ng ja Fort sitten heittelevät leikkauksellaan päänsisäisiä kiljahduksia kanavoivia, ahdistavia kuvia joiden tarkoitus ei tunnu koskaan täysin selvältä katsojille. Tämä antaa elokuvalle entistäkin psykoottisemman ja surrealistisemman tunnelman. Katsoja tuntuu itsekin olevansa osa jotain kieroa salajuonta, minkä myötä hänen on pakko liimautua penkkiinsä todistamaan miten tarina lopulta päättyykään.
Pressinäytöksen jälkeen satuin törmäämään “Pakko katsoa kanavan” Samiin, joka sanoi osuvasti Longlegs-elokuvan muistuttavan ysärikauhun klassikkoa Uhrilampaat. Longlegs nimittäin sijoittuu myös yhdeksänkymmentäluvulle, kertoo nuoresta FBI:n naisagentista ja karmivasta, kellarissa majailevasta sarjamurhaajasta. On liian varhaista sanoa onko Longlegs esikuvansa veroinen klassikko, mutta ainakin se onnistuu kanavoimaan kauhujännärin ja sarjamurhaajajahdin henkeä salpaavaa tunnelmaa ilman turhaa transfobiaa.
Kysymys kuuluukin sitten, miksi Longlegs on päätetty sijoittaa 90-luvulle? Ohjaaja-kirjoittaja Osgood Perkins on itse syntynyt seitsemänkymmentä luvulla ja kenties halusi kanavoida aikaa jolloin itse oli juuri täysi-ikäistynyt nuori aikuinen. Ymmärtääkseni 80-luvulta 90-luvulle jatkui Yhdysvalloissakin “saatananpalvontapaniikki”, missä kansa pelkäsi lasten joutuvat saatananpalvojien uhriksi milloin mistäkin syystä. Elokuvan edetessä tämä vainoharhaisuus siitä mikä on maailmassa mahdollista ja mikä ei kuitenkin kasvaa koko tarinan ajan, sitoen teeman hienosti tarinan tunnelmaan.
En kuitenkaan sitten tiedä onko Perkinsillä mitään merkittävää sanottavaa yhdeksänkymmentäluvusta tai saatananpalvonnan pelosta. Ei sillä että ohjaaja-kirjoittajan välttämättä tarvitsisi keskittyä muuhun kuin viihdyttävän elokuvan tekemiseen, mutta tapa millä Perkins elokuvansa päättää jättää kuitenkin miettimään kaiken ruudulla nähdyn merkitystä. Sen enempää spoilaamatta sanon vain että loppu ei ole täysin tyydyttävä, vaan jättää katsojan hiukan hämmentyneeksi. Selvisikö asia nyt lopulta vai ei? Kenties tämä voidaan nähdä myös leikittelynä saatananpalvontapaniikkiin sortuneiden ihmisten hyväuskoisuudella. Ikään kuin Perkins hiukan provosoisi näitä hölmöjä sukeltamaan vielä syvemmälle vainoharhaisuuteen.
Nopea vilkaisu Wikipediaan myös muistutti minua siitä, että saatananpalvontapaniikkihan on tehnyt pientä paluuta, erityisesti juuri Yhdysvalloissa, viime vuosina. Erityisesti entisen presidentin ja tunnetun rikollisen Donald Trumpin hallinnon ajalla QAnon-salaliittoon uskovat hörhöt levittelivät kaikenlaisia absurdeja valheita, joiden mukaan demokraattisen puolueen jäsenet käyvät ihmiskauppaa lapsista pizzerioiden kellareissa ja uhraavat ihmisiä Saatanalle. Perkinsin elokuva myös siinä mielessä voidaan nähdä ajankohtaisena katsauksena aiempaan samanlaiseen paniikkiin, joskin QAnonin seuraajien teot lienevät huomattavasti menneisyyden kukkahattutätejä absurdimpeja.
Tästä sitten herää tottakai se ajatus, että mitäs sitten kun Longlegs-elokuva esittää oman hirviömäisen Saatanaa palvovan murhaajansa oikeasti olemassa olevana ihmisenä? Kenties fanaattisimmat salaliittohörhöt voivat nähdä tämän heidän vainoharhojaan validoivana teoksena. Toisaalta sitten en usko, että taidetta voidaan tehdä yhteiskunnan pahimpien yksilöiden ehdoilla. Normaalille ihmiselle Longlegs on fantasiaelementeillä leikittelevä, piinaava mysteeri ja ennen kaikkea aivan selvää fiktiota. Olen okei sen kanssa, että Perkins ottaa hörhöjen vainoharhoista inspiraatiota massan viihdyttämiseen.
Maika Monroe esittää agentti Lee Harkeria mainiolla otteella, vaikka mistään omaperäisimmästä hahmosta ei kyse olekaan. Monroe on kuitenkin tarpeeksi karismaattinen pitämään katsojan elokuvan otteessa ja herättämään näiden empatian Leetä kohtaan. Muista rooleista agentti Carterina nähtävä Blair Underwood toimii loistavan viehättävänä tukena Monroelle, nostattaen perus poliisipomon roolia omalaatuisella kosketuksellaan ja viehättävällä aksentillaan. Alicia Witt nähdään Leen äidin Ruthin erakoituneena, uskonnollisena äitinä. Witt tuo hahmoonsa erinomaisen, hitusen epäilyttävän ja poissaolevan tunnelman, joka saa katsojan uteliaisuuden heräämään entistä vahvemmin mitä tulee tarinan yksityiskohtiin.
Elokuvan vetonaula näyttelijöiden osalta on tottakai kuitenkin Nicolas Cage. Teoksen nimiroolin tekevä Hollywoodin kenties villeimpien performanssien luoja pääsee myös Longlegsissä makustelemaan oikein kunnolla. Sarjamurhaajan roolia varten Cagen naama on piilotettu raskaiden kasvoproteesien alle, jonka avulla on luotu Longlegsin epämiellyttävä ulkonäkö. Elokuvan erikoismeikkauksesta vastannut Harlow MacFarlane on muuttanut elokuvaa varten Cagen rupsahtaneen Michael Jacksonin tai maailman huonoimman plastiikkakirurgin uhrin näköiseksi. Meikkaus korostaa Cagen perverssiä performanssia, jossa Longlegs-nimeä käyttävä sarjamurhaaja muuntautuu hihittelväksi ja lapsenomaista klovnia muistuttavaksi hyypiöksi. Katsoja tuntee väkisinkin epämukavuutta tämän seurassa, eikä koskaan voi olla aivan varma, mitä hahmo seuraavaksi tekee.
Longlegs on hyytävä kauhujännäri saatananpalvontapaniikin inspiroimasta sarjamurhaajasta. Osgood Perkins on ohjannut ja kirjoittanut teoksen joka nappaa katsojan mukaansa kuin aseella uhaten elokuvan alkusekunneista asti. Teos pitää piinaavaa jännitettä yllä läpi tarinansa, heittäen katsojien silmille välillä surrealistisen puolelle menevää kuvastoa. Teoksen viesti ei ehkä ole täysin selkeä, jos sellaista edes on, mutta piinaavaa kokemusta hakevalle katsojalle kyseessä on erinomainen valinta. Nicolas Cage loistaa ja karmii sarjamurhaajana.
Mä taas loistan kun saan teidän POSITIIVISIA ja ROHKAISEVIA kommenttejanne. Mitä mieltä te olitte Longlegsistä? Kertokaa painettuanne peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Muistakaa myös tsekata leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti