Rosalie (2023)
1870-luvun Ranskan maaseudulla nuori Rosalie haaveilee naimisiin pääsystä ja perheestä. Hänen isänsä onkin löytänyt potentiaalisen sulhasen, kahvilan velkaantuneen omistajan, sotaveteraani Abelin. Mies vaikuttaa kovasta kuorestaan huolimatta erittäin lupaavalta. Hääyönä häntä kuitenkin odottaa yllätys. Kun hän alkaa riisumaan Rosalieta, paljastuu tämän vartalo yltäpäältä karvan peittämäksi. Abel raivostuu, tuntien itsensä petetyksi, särkien hyväksynnästä unelvoivan Rosalien sydämen. Eräänä päivänä työskennellessään miehensä kahvilassa Rosalie päättää lyödä vetoa erään asiakkaan kanssa. Hän sanoo pystyvänsä kasvattamaan kuukaudessa muhkean parran. Parran myötä myös kahvilan asiakaskunta kasvaa. Tässä saattaa olla tilaisuus saada Abel vapaaksi veloistaan, mutta kaikki kylällä eivät ole ilahtuneet parrakkaasta naisesta yhteisössään.
Kun pressinäytökset ovat Tampereella aamulla yhdeksältä tai puoli kymmeneltä, on aina vaarana että nukahdan. Ei sen takia että teos olisi tylsä, sillä sitäkin kyllä jaksaa virkeänä analysoida, vaan siksi että aikaiset aamut eivät vain tule toimeen kroppani kanssa. Silmäluomet alkavat hyvin herkästi painamaan. Sen takia olen joutunut jättämään monen kiinnostavankin elokuvan arvostelematta. Onneksi kun tuli vuoroa katsoa ranskalaisella ja belgialaisella rahalla tehty Rosalie pysyin virkeänä koko näytöksen ajan. Tarina parrakkaasta naisesta osoittautui nimittäin todella mielenkiintoiseksi ja suurella sydämellä tehdyksi draamaksi.
Elokuvaa tähdittää itselleni aiemmin tuntematon Nadia Tereszkiewicz. Lienee monelle tärkeää, että mainitsen hänen olevan suomalaisen äidin tytär ja suomea äidinkielenään puhuva nuori ranskalainen lupaus näyttelijäkentällä. Se mikä on itselleni oleellisinta on kuitenkin se, että Rosalien nimiroolissa Tereszkiewicz on aivan erinomainen. Hänellä on karismaa ja presenssiä ruudulla koko teoksen kantamiseen mikäli tarve sen vaatii. Tereszkiewiczin tunteiden ilmaisu on ihastuttavan voimakasta, vetäen katsojaa puoleensa kuin magneetti. Hänen käsissään Rosalien tarinan ylä- ja alamäet saavat tarvittavan painon, katsojan vuoroin riemuiten ja surren roolihahmon kohtaloa. Erityisesti Tereszkiewiczin kyky näyttää miten Rosalie voi säteillä itsevarmuutta ja kauneutta päästäessään partansa valloilleen on aivan ihastuttavaa, demonstroiden performanssillaan kauneusstandardien haurautta ja teennäisyyttä.
Kuten voi arvatakin 1870-luvulle sijoittuvasta, parrakkaasta naisesta kertovasta premissistä, on kauneus ja ennakkoluulot vahvasti elokuvan teemoja. Stéphanie Di Giuston ohjauksessa maalataan hienosti kuvaa epävarmuudesta ja pelosta minkä yhteiskunta langettaa normista poikkeavien ihmisten niskaan. Heti elokuvan alkumetreillä on huomattavissa, että Rosalie kantaa jotain salaisuutta. Toki katsojat jo markkinoinnista tietävät tarinan kertovan parrakkaasta naisesta, mutta Di Giuston ohjaus kutsuu katsojan mukaan kokemaan siihen liittyvän pelon yhdessä Rosalien kanssa. Di Giusston, Sandrine La Coustumerin ja Alexandra Echknazin käsikirjoitus keskittyy alussa tiukasti Rosalien perspektiiviin auttaen katsojaa tuntemaan saman mitä tarinan päähahmokin. Katsoja huomaa nopeasti toivovansa hahmon tavoin, että tämän uusi puoliso, kahvilaa pitävä sotaveteraani Abel hyväksyisi nuoren vaimonsa sellaisena kuin tämä on.
Elämä 1870-luvun Ranskassa ei tietenkään ole kuitenkaan niin kivaa kuin toivoisi. Abelin reaktio hääyönä paljatuvaan puolisonsa karvaiseen rintaan ei olekaan yhtään positiivinen. Mies huutaa tulleensa petetyksi ja siirtyy nukkumaan tulevat yöt verstaassaan. Tätä on mahdotonta olla näkemättä metaforana nykypäivän transnaisten kokemuksille. Kuinka usein kuulemmekaan tarinoita cismiehistä, jotka väittävät tulleensa huijatuksi, kun heidän deittinsä paljastuukin transtaustaiseksi. Yleisesti miehisenä yhteiskunnan pitämä voimakas karvankasvu on helppo rinnastaa vaikkapa transnaisen aataminomenaan tai mahdollisiin sukuelimiin. Rosalie-elokuvan tarinan edetessä nähdään myös miten Abel saa osansa pilkasta, kun jotkut hänen tovereistaan alkavat vihjailla josko Rosaliekin piilottelisi jotain muutakin kuin karvoja hameensa alla.
Rosalie-elokuvan kuvaus yhteiskunnan reaktiosta yhteisössä olevaan parrakkaaseen naiseen on sopivan monipuolisesti kuvattu. Kyse ei ole siitä, että kaikki vain saman tien vihastuisivat ja alkaisivat jahdata kummajaista talikot tanassa. Rosalien tarina pääsee kunnolla vauhtiin kun hän lyö vedon sanomalehdessä näkyvän karvaisen naisen inspiroimana. Hän sanoo lehden naista epäilevälle Abelin kollegalle pysyvänsä kasvattamaan paljon lehden naista muhkeamman parran. Kun sovittu aika koittaa on Abelin vaivoin pystyssä pysyvät kahvila täynnä uteliaita asiakkaita. Ja kun he näkevät Rosalien täydessä koreudessaan ovat he uteliaisuudessaan vilpittömiä ja pääasiassa hyväntuulisia asian suhteen. Erityisesti kylän nuoret orpotytöt ja vedon Rosalien kanssa lyönyt mies pitävät uudesta ystävästään tämän karvoista huolimatta.
Elokuva kuvaa näin hyvin sitä, miten paras keino ihmisten mielen kääntymiseen on kokemus. Kukaan joka viettää paljon aikaa Rosalien kanssa, ei voi olla ihastumasta tämän valloittavaan persoonaan ja luonnolliseen kauneuteen. Ja vaikka tämän massasta erottuva karvoitus onkin Abelin kahvilalle uusi myyntivaltti ja tietää sanomalehtiartikkelia ja valokuvien myymistä tursteille, ei Rosalien ja asiakkaiden välillä ole pahaa mieltä. Päinvastoin Rosaliekin koko elämänsä totuuden partaterän voimin piilottaneena saa tuntea itsensä yhä vain vapautuneemmaksi, kun hänen salaisuutensa kääntyykin voimavaraksi metaforisen kaapista ulos tulon myötä.
Parhaiten ennakkoluulojen purkautuminen ja mielen avartuminen näkyy totta kai Rosalien miehessä. Stéphanie Di Giusto ottaa aikansa avioparin suhteen rakentamisessa, mikä kuvastaa hyvin todellisen elämänkin mielen muuttumista. Kuinka usein olen itsekin ollut mielestäni vahvasti yhtä mieltä ensin, uutta faktaa saadessani ensin sen hylännyt vain huomatakseni muutaman kuukauden päästä olleeni väärässä. Nadia Tereszkiewiczillä ja Abelia esittävällä Benoît Magimelilla on välillään erinomaista jännitettä, joka tekee heidän suhteensa kehittymisen seuraamisesta todella herkullista. Jo leffan alkuminuuteilla on nähtävä kipinää heidän välillään, joka sitten vuoroin tukahdutetaan ja tuodaan taas esiin tarinan edetessä. Di Giusto kiusoittelee Abelin matkalla mahdollisimman pitkään, kunnes vie tämän hahmonkaaren luonnolliseen päätepisteensä.
Ja siitä vielä pidemmälle! Di Giusto kirjoittajatovereineen ei ole niitä tarinaseppoja jotka kuvittelevat pariskunnan muuttuvan tylsiksi toisensa löydettyään, vaan tuovat haasteita ja kitkaa heidän välilleen vielä pitkään varsinaisen liekin leimahduksen jälkeen. Tästä voisi tulevaisuudessa monet muut, erityisesti romansseihin keskittyvät, kirjoittajat ottaa mallia. Kyllä sekä draamaa, että huumoria, että seksiä löytyy vielä parin alkuhuuman jälkeenkin.
Yhteiskunnan pahempaa puolta pääsevät edustamaan Benjamin Biolayn kylmän viileästi esittämä rikas tehtaanomistaja Barcelin, sekä pienemmässä määrin Guillaume Gouixin esittämä alkoholismiin taipuvainen Pierre. Mutkia hiukan suoristamalla voisin väittää Barcelinin edustavan aikansa Kokoomusta, siinä missä Pierre on rinnastettavissa perussuomalaisiin. Sori vaan, mutta elokuvat, kuten kaikki taide, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan poliittisia.
Barcelinin ennakkoluuloisuus ja viha Rosalieta kohtaan perustuu tähän uhkana status quolle ja hänen vallalleen. Parrakas nainen ei todellisuudessa satuta ketään, mutta hänen vaikutuksensa nostaa Abelin kahvilan suosiota, ja tätä kautta auttaa Abelin pois veloistaan. Hän oli syystä tai toisesta suuria summia velkaa Barcelille ja kun nämä velat maksetaan heikentää se rikkaan miehen otetta vähempi varaisesta toveristaan. Rosalie ja Abel tarjoavat myös alkoholijuomia kahvilassaan, jonka Barcelin väittää pilaavan hänen tehtaansa työntekijät. Sen sijaan että hän miettisi mikä ajaa hänen työntekijänsä juomaan päänsä täyteen tai luottaisi näiden kykyyn tehdä omat päätöksensä siitä mitä vapaa-ajallaan tekevät, hän on heti valmis syyttämään totutun järjestyksen haastavaa naista, kun tehtaalla sattuu onnettomuus.
Pierren viha taas on paljon yksinkertaisempaa ja perinteisempää erilaisuuden pelkoa. Barcelinin kaltaista rikasta miestä ei todellisuudessa kiinnosta pätkääkään millaisia naisia hänen kylässään on, niin kauan kuin hänen oma asemansa kylän rikkaimpana ja eniten valtaa omaavana ei ole uhattuna. Pierrelle kyse taas on yksinkertaisesti siitä, että hän vihaa kaikkea mitä ei ymmärrä. Hän ei ole ennen tavannut tai kunnolla seurustellut kenenkään merkittävällä tavalla normista poikkeavan ihmisen kanssa. Niinpä hän nojautuu omiin ennakkoluuloihinsa ja stereotypioihin. Hänen heikkoutensa on uteliaisuuden ja hyvän uskon puute. Ja kun hän on tarpeeksi kovassa maistissa hän uskaltautuu vihdoin lähteä huutelemaan vihansa värittämiä ajatuksia Rosalielle ja Abelille, aivan kuten twitterin suojissa vihaa jakava perussuomalainen peikko. Pierre on ääliö, joka ei ole koskaan oppinut haastamaan aiemmin oppimaansa ja ajautuu siksi vain nolaamaan itsensä osana väkivaltaista ja humaltunutta massaa.
Rosalie-elokuvassa kuvataan näin hienolla tavalla yhteiskunnan kamaluutta marginalisoituja ihmisiä kohtaan. Kuvaus menee välillä todella julmaksi, erityisesti elokuvan edetessä. Näemme miten kiusaaminen johtaa masennuksen oireisiin ja miten ihmiset ruokkivat toistensa ennakkoluuloja ja yhteistuumin pyrkivät eristämään erilaisuuden yhteisöstään. Elokuva rankkuudessaan meinaa välillä vierähtää toivottoman puolelle. Tähän onneksi ei täysin vajota. Stéphanie Di Giusto tovereineen pitää huolen, että teoksessa nähdään myös voimavara mikä rakkaudesta ja lähimmäisistä muodostuu. Tämän myötä teatterista voi lähteä tuntematta täydellistä kyynisyyttä maailmaa kohtaan. Näin ollen koen elokuvan olevan voimakkaasti parempaan käytökseen kannustava, samalla kun se myös häikäilemättä tuomitsee yhteiskunnan epäoikeudenmukaiset konstruktiot.
Rosalie on todella voimakas kertomus massasta erottuvan ihmisen taakasta ja sitä keventävästä rakkaudesta. Sen ytimessä on Nadia Tereszkiewiczin valloittava performanssi teoksen nimihenkilönä, joka toimii koko tarinan ajan katsojien empatiat mukana pitävänä ankkurina. Stéphanie Di Giuston elokuva käsittelee voimakkain ottein ennakkoluuloja, rinnastaen 1870-lukuun sijoittuvan tarinansa voimakkaasti nykypäivään. Sen ajankohtaisuus on valitettavaa, mutta myös teoksen voiman valtti. Kuinka hienoa olisikaan jos sen kuvaama yhteiskunta olisikin joskus historiaa?
Hienoja ovat myös teidän POSITIIVISET ja ROHKAISEVAT kommenttinne. Kertokaa omat mietteenne Rosaliesta kun olette sen nähneet! Muistakaa myös painaa peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Tsekatkaa leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi. Merci pour tout bien!
Kommentit
Lähetä kommentti