Mielensäpahoittajan rakkaustarina (2024)
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoista minulle tulee lähinnä mieleen se, miten aikanaan mummuni piti hauskana kun se “panee että ‘minä niin mieleni pahoitin’”. Sittemmin terminä “mielensäpahoittajasta” on tullut yksi internetin rasittavimmista ilmiöistä. Mitään epäkohtia maailmassa ei saa osoittaa tai mistään antaa kritiikkiä ilman, että joku oman elämänsä älykkö tulee valittamaan miten “mielensäpahoittajat” hermostuu aina jostakin. Kun nyt kuitenkin Nordisk Film päätti tuoda uusimman Mielensäpahoittaja-elokuvan Tampereelle pressinäytökseen, kävin minä ensimmäistä kertaa tutustumassa hahmon maailmaan.
Mika Kaurismäen ohjaamassa elokuvassa Heikki Kinnunen hyppää kolmatta kertaa Mielensäpahoittajan rooliin valkokankaalla. Tarina alkaa kun Mielensäpahoittajan pojat yrittävät saada isänsä muuttamaan vanhainkotiin. Tämä ei tietenkään omiin rutiineihinsa juurtuneelle äijälle kelpaa. Yksinäisyydestä hänkin kuitenkin kärsii. Niinpä kun ruokakaupassa hänen huomionsa herättää Saimi-niminen nainen, huomaa Mielensäpahoittaja pian uuden rakkauden heräävän. Taiteilijana työskentelevän naisen elämän tavat eivät toki kaikki ole sitä mihin Mielensäpahoittaja on tottunut. Ja tottakai hänen poikansa haluavat työntää nokkansa tähänkin soppaan.
Elokuvakriitikko William Bibbiani on muutaman kerran puhunut siitä, miten jotkut komediaelokuvat eivät lopulta edes pyri erityisemmin naurattamaan yleisöään, vaan tyytyvät olemaan vain miellyttäviä. Mielensäpahoittajan rakkaustarina on malliesimerkki tällaisesta elokuvasta. Taisin koko elokuvan aikana nauraa ääneen ehkä kerran tai kaksi. Teosta lävistää kevyt tunnelma, joka ei missään vaiheessa pyri ottamaan riskejä huumorinsa suhteen. Kyseessä on turvallisen ja mukavan tuntuinen teos, jonka voi pistää pyörimään vaikka isovanhempien kanssa.
Tämä mukavuudenhaluisuus ei ole pelkästään elokuvan vahvuus, vaan myös sen heikkous. Kun Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus ei uskalla ottaa juuri minkäänlaisia kerronnallisia riskejä, ei se myöskään onnistu jättämään katsojaan kovinkaan voimakasta jälkeä. Mielensäpahoittajan ja Saimin romanssin edetessä katsojan voimakkaimmat tunteet liikkuvat tasolla “aika söpöä”, “voi tuota höpsöä” ja “no, tuo ei kyllä ollut täysin soveliasta.” Elokuvateatterissa kotiutuessaan katsojan huomio on jo aivan muualla.
Kinnusella ja Saimia esittävällä Jaana Saarisella on elokuvan tunnelmaan sopivan heppoinen kemia. Mistään kipinöistä on turha puhua Mielensäpahoittajan ja Saimin tutustuessa toisiinsa. Heidän välillään on korkeintaan rentoutta ja uutuuden viehätystä. Kenties heidän hahmonsa ovat aseksuaaleja, eikä heidän suhteensa siksi saa katsojaakaan erityisemmin hengästymään, mutta mielestäni romanssia olisi voinut puskea pidemmälle elokuvassa. Mielensäpahoittajan ja Saimin suhde ei tunnu kovinkaan merkittävältä. Kun jo pelkkä elokuvan nimi lupaa “rakkaustarinaa”, soisi elokuvan tekevän siitä elokuvauksen arvoisen tapauksen.
Elokuvan ongelmana on myös se, että Mielensäpahoittaja ei tunnu kovinkaan dynaamiselta hahmolta. Hänen nimensä tuntuu implikoivan kovinkin raskasta ihmistä, mutta lopulta kyse on vain omissa oloissaan viihtyvästä ukkelista, jota ei paljoa muu maailma kiinnosta. Tämän vuoksi hän ei myöskään saa juuri minkäänlaista hahmokaarta elokuvassa. Suurin osa potentiaalisesti mehukkaista kasvun hetkistä lakaistaan nopeasti maton alle. Esimerkiksi Mielensäpahoittajan orastava mustasukkaisuus Saimin miespuolista ystävää lakaistaan maton alle ihan vain sillä, että tämä paljastuukin homoseksuaaliksi. Näin ollen Keski-Vähälän ei tarvitse käsiksellään kommentoida mitenkään mustasukkaisuuden hyötyjä ja haittoja, vaan voi turvallisin mielin jatkaa turvallista tarinaansa.
Elokuvassa tavataan myös Saimin tytär, Ona Huczkowskin esittämä Kukka, joka paljastuu poliisiksi. Tämän ammatin mainitaan dialogissa aiheuttavan kitkaa Saimin taiteilijaystävien joukossa, mutta tällä elokuvalla tai Mielensäpahoittajalla ei ole mitään kantaa asiaan. Maininta tuntuukin viitteltää johonkin tätä elokuvaa kiinnostavampaan maailmaan, jossa ihmisillä on voimakkaita eroja arvoissa ja nämä joutuvat haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Tästä ei kuitenkaan Mielensäpahoittajan rakkaustarinassa ole kyse.
Iikka Forss ja Ville Tiihonen esittävät Mielensäpahoittajan aikuisia poikia, Hessua ja Pekkaa. Nämä elokuvassa saavat tietää isänsä omistavan metsän olevan varsin arvokas ja ovat heti epäilemässä, josko tämän uusi naisystävä olisikin vain poikien perinnön perässä. Ainekset mehukkaaseen perheriitaan ja opetukseen ennakkoluuloista on siis olemassa. Tästä tuodaan hiukan jännitettä tarinaan, kun katsoja jää odottamaan miten suuresti miespojat asian suhteen mokaavat. Lähinnä he saavat opetuksen siitä kuinka ihmisiä ei pidä tuomita ennen kuin heidät tuntee. Elokuva olisi voinut syventyä siihen miten he rikkovat Saimin yksityisyyttä tutkimalla tämän luottotietoja, mutta sekin tuntuu olevan Sami Keski-Vähän ja Mika Kaurismäen kuvittelemalle yleisölle liian kovakouraista.
Mielensäpahoittajan rakkaustarinaa on totta puhuen vaikea arvostella. Lähtökohtaisesti uskon, että elokuvia tulee arvioida niiden itse asettamien tavotteiden perusteella, sen sijaan että katsojana miettisin mitä minä olisin halunnut nähdä. Tämä on kuitenkin todella vaikeaa, kun elokuvantekijöiden tavoitteet ovat niin matalalla. Koska tavoitteena on ollut tehdä mahdollisimman kevyt ja riskitön elokuva, on helpompi puhua asioista mitä elokuva ei tee, kuin niistä mitä se tekee. Mielensäpahoittajan rakkaustarina menee siitä mistä aita on matalin. Toiselle puolelle on päästy ilman kompurointia, mutta vaikuttavaa se ei ole.
Kertokaa omat mietteenne Mielensäpahoittajasta ja tämän seikkauilista, kun olette painaneet peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Kanavan sometilit löytyvät nimimerkillä okuvakarju. Vilkaiskaa myös leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi, joissa olen mukana. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti