The Substance (2024)
Pääkaupunkiseudulla Espoo Cinén aikaan ehdin käydä myös paikallisissa pressinäytöksissä. Näistä mieleenpainuvin oli Coralie Fargeatin uusi elokuva, The Substance. Muun muassa Cannesin elokuvajuhlilla palkittu vartalokauhuteos oli jo valmiiksi herättänyt mielenkiintoni ja teatterissa nähty räväkkä, suorastaan hyökkäävä traileri vain lisäsi intoani. Lapsuuteni vakioteatterissa, Finnkinon Tennispalatsissa, huomasin katoavani kokonaan elokuvan maailmaan.
Demi Moore esittää Elisabeth Sparkle -nimistä kuuluisaa näyttelijää. Oscarin voittanut tähti menettää työnsä jumppaohjelman vetäjänä, kun hänen tuottajansa toteaa hänet liian vanhaksi televisioon. Tämän jälkeen Elisabeth joutuu auto-onnettomuuteen. Harvinaisen kehno 50-vuotispäivä siis. Elisabeth saa sairaalassa tapaamaltaan mieheltä ohjeistuksen kokeilla mystistä substanssia. Substanssin luvataan antavan hänelle nuorempi, kauniimpi ja vahvempi keho. Tähän kuitenkin liittyy tiukkoja sääntöjä, kuten se, että Elisabethin on joka toiseksi viikoksi palattava alkuperäiseen vartaloonsa. Mutta sehän nyt tuskin tulee olemaan ongelma? Ellei tämä nuorempi keho sitten ala tuntua kokonaan eri ihmiseltä…
Ohjaaja-kirjoittaja Coralie Fargeat on värjännyt elokuvansa todella energisellä, sanoisinko jopa maanisella, asenteella. Benjamin Kracunin kuvaus, sekä Fargeatin, Jérôme Eltabet’n ja Valentin Feronin leikkaus tuntuvat hyökkäykseltä katsojan aistien kimppuun. Hahmot tulevat välillä aivan kiinni kameraan tungettelevissa lähikuvissa. Stanislas Reydellet’n tuotantosuunnittelu luo tähän sopivan scifin tuntuisen version Los Angelesista, joka tuntuu samaan aikaan vieraalta, että tutulta. Kaiken lisäksi Raffertien musiikki ja Valérie Deloofin tiimin luoma äänimaailma pistävät parastaan tehdäkseen katsojan kokemuksesta koko ruumista ravisuttavan, surrealistisuuden kanssa painivan elämyksen. Lähtökohtaisesti koneellinen musiikki ei ole juttuni, mutta The Substanceen se sopii kuin botox huuliin.
Teoksellaan Fargeat käyttää scifi-kauhun keinoja Hollywoodin kauneusihanteiden kritisointiin. Me kaikki olemme kuulleet miten naisnäyttelijöiden tulee pysyä ikuisesti nuorena jotta he saavat merkittäviä rooleja kameran edessä. Kun ensimmäiset ikääntymisen merkit alkavat näkyä, heivataan heidät pois nuorempien tieltä. Takaisin he pääsevät vasta kun he ovat tarpeeksi vanhoja esittämään mummoja tai äitejä, jotka voivat tukea tärkeiden miesten matkaa. The Substancessa Elisabeth Sparkle on tähän nähden pärjännyt oikein hyvin. Hän on huikean elokuvauran jälkeen saanut vakiopestin jumppaohjelman kasvoina, pitäen itsensä jatkuvasti ihmisten mielessä. Tämä ei tietenkään voi loputtomiin jatkua hänen niljakkaan tuottajansa mukaan. Hänen mukaansa yleisö tarvitsee nuoremman ja seksikkäämmän tähden seuratakseen.
Tuottaja-Harveyn roolin tekevä Dennis Quaid ei pelkää tehdä totaalisen vastenmielistä performanssia. Hän tuo niljakkaan tuottajan häikäilemättömän perversion esiin ilman minkäänlaista kainostelua. Fargeatin ohjauksessa Quaid saa luoda täydellisen karikatyyrin, jonka läpi katsoja haluaa iskeä nyrkkinsä saman tien elokuvan alettua. Tuskin lienee sattumaa, että hahmolla on sama etunimi kuin pahamaineisella pervertikolla ja seksuaalisella saalistajalla, Harvey Weinsteinilla. Hienovaraisuus on pelkureita varten.
Fargeat myös ymmärtää miten Hollywoodissa työskentelevät tähdetkin ovat sisäistäneet patriarkaalisen kauneusihanteen. Elisabeth on uransa alusta asti tottunut kuulemaan ylistystä itsestään ja näkemään itseään esittävän mainoskyltin omasta valtavasta ikkunastaan. Ja saman huoneen toisella puolella koristelee maalaus hänestä itsestään. Hollywood ei vain kannusta ihmisiä priorisoimaan julkisuutta elämän suurimpana hyveenä, vaan saa nämä myös itse uskomaan sen totuutenaan. Elisabeth ei hetkeäkään harkitse sitä, että elämää voisi olla julkisuuden ja täydellisen vartalon ulkopuolella, vaikka hänen mukava, joskin hiukan kiusallinen, vanha luokkatoverinsa yhä häntä maailman kauneimpana neitona pitääkin. Mutta mitäpä kyseinen ukkeli mistään tietäisi. Eihän hän ole edes kuuluisa.
Elisabeth ei paljoa pohdi hänelle tarjotun substanssin mahdollisia vaaroja. Lupaus paremmasta vartalosta riittää. Ja tämän päätöksen myötä Fargeat pääsee asiaan. Vartalokauhu ei ole itselleni tuttu genre, mutta tiedän kun jokin itseeni tehoaa. Elokuvan erikoistehosteet ja -meikkaus pääsevät valloilleen, kun Elisabethin selkään avautuu valtava arpi, josta ponnahtaa ulos aikuinen nainen. Substanssi kirjaimellisesti antaa käyttäjälleen uuden vartalon.
Voidakseen oikeasti hyötyä uudesta vartalostaan, Elisabeth tottakai tarvitsee uuden henkilöllisyyden. Pian Margaret Qualleyn esittämä Sue ilmestyy Elisabethin entisen ohjelman uudeksi tähdeksi, hurmaa tämän tuottajan ja sen jälkeen koko maan. Fargeatin ohjauksessa liioitellaan huikealla tavalla miehistä katsetta. Erikoislähikuvat Qualleyn ruumiinosista asettavat katsojan likaisen perverssin asemaan, kuin koko teatteriyleisö olisikin yhtäkkiä kotonaan kuolaamassa aikuisviihteen tahtiin. En voi kieltää etteikö Qualley olisi äärimmäisen kivaa katseltavaa, mutta ennen kaikkea arvostan miten Fargeat ei anna katsojan täysin nauttiakaan tästä himosta, tuntematta syyllisyyttä patriarkaaliseen kulttuuriin osallistumisesta.
Substanssin ohjeet sanovat selvästi “kahden olevan yksi.” On vain yksi Elisabeth Sparkle, jolla on nyt kaksi ruumista. Elisabethiltä itseltään tämä totuus kuitenkin karkaa hyvin pian. Sue tuntuu aivan eri ihmiseltä, jolla on oma tahto ja omat ambitiot. Elisabeth ei enää tunnista itseään nuoremmasta naisesta, mutta samaan aikaan ei myöskään voi sietää sitä kuka hän itse on. Fargeat kuvaa menestystä ja kuuluisuutta addiktoivana huumeena, joka saa ihmisen unohtamaan kaiken muun. Kyse ei ole siitä että substanssissa olisi ollut jotain vikaa, vaan siitä, että Elisabeth on Suen hahmossa niin rakastunut ihailtuna olemiseen, että hänen koko ajatusmaailmansa vaihtuu ruumiin mukana. Tämän maineen ylläpitoon ei kuitenkaan sovi substanssin sääntöjen rajoitukset.
On vaikea spoilaamatta sanoa mihin tämä kaikki johtaa. Kaikki kuitenkin tiedämme että tässä elokuvassa on kyse vartalokauhusta, eikä pelkkä selän kautta aikuisen synnyttäminen riitä aiheuttamaan sitä tavatonta kuvotusta minkä itse elokuvaa katsoessa sain kokea. Lapsena minua järkytti SpyKids-elokuvan lopussa nähty äijä jonka naamasta tuli ulos käsiä. The Substance tekee jotain monin verroin absurdimpaa ja kuvottavampaa. Sanotaan vaikka että kun näkee ihmisen oksentavan tissin silmästään, saa tuntea jotain aivan uudenlaistan ällötystä, johon ei suomenkielen sanat tunnu riittävän.
Mietin toki myös hiukan miten moraalista on näyttää kauhuhahmona tällainen epämuodostunut möhkäle. Maailmassahan on oikeasti erilaisia epämuodostumia omaavia ihmisiä, jotka erittäin usein joutuvat pilkan ja kiusaamisen kohteeksi. Ajatus siitä, että sellaiseksi ihmiseksi muuttuminen olisi kauheaa, on tottakai loukkaus näiden ihmisten olemassaoloa kohtaan. The Substance ei kuitenkaan mielestäni sorru tähän. Elokuvan luomus on niin kaukana mistään epämuodostumasta mitä itse tiedän, että se siirtyy puhtaan fantasian puolelle. Vaikka katsojan sympatiaa ruudulla herättävä olento kyllä herättää, ei sitä kuitenkaan voi mihinkään todelliseen ihmiseen verrata. En näe että katsojan tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa tunteista, mitä The Substance heissä herätään. Kyseessä on Coralie Fargeatin kertoman fiktion luonnollisen tuntuinen huipentuma. Genreen sopiva liioiteltu rangaistus turhamaisuudesta.
Demi Moore ei ole itselleni entuudestaan kovinkaan tuttu. Parhaiten muistan hänet Frendit-sarjan vitsistä, jossa Monica olisi halunnut Demi Mooren kampauksen, mutta saikin Dudley Mooren kampauksen. Joka tapauksessa, The Substancessa Demi Moore on aivan huikea. Elokuvan absurdissa maailmassa Moore toimii ankkurina todellisuuteen. Vaikka Elisabethillä ei ole maineensa lisäksi muuta elämää, pitää Moore huolen, että kyseessä on kuitenkin aitoja, monimutkaisia tunteita tunteva ihminen. Ironisesti Moore tekee äärimmäisen pinnallisesta ihmisestä syvemmän kuvauksen patriarkian aivopesemästä ihmisestä. Kyseessä on magneettinen suoritus, jonka soisi tulevan palkituksi ensi vuoden gaaloissa.
The Substance on yksi tämän vuoden vaikuttavimpia elokuvia. Vartalokauhun saralla se onnistuu luomaan jotain äärimmäisen vastenmielistä, jonka näkemisestä katsoja kuitenkin jälkikäteen kiittää, kiitos Coralie Fargeatin hienosti rakentaman tarinan. Elokuvan yhteiskuntakritiikki ei ole hienovaraista, kuten ei tärkeistä asioista puhuttaessa kuulukaan olla. Jos taiteilija tietää mitä haluaa sanoa, on se sama sanoa suoraan kainostelematta. Demi Moore on aivan huikea teoksen pääosassa, Margaret Qualleyn ja Dennis Quaidin tarjotessa mainiota taustatukea hänelle. Kyseessä on audiovisuaalinen kokovartalokokemus, jota ei voi hetkeen unohtaa.
Kertokaa omat mietteenne The Substancesta kun olette sen nähneet. Kiinnostaa myös kuulla oletteko nähneet Coralie Fargeatin tai Demi Mooren muita töitä. Painakaa kuitenkin YouTuben puolella ensin tilaa-nappia, kelloa ja peukkua. Menoani voi seurata somesta nimellä okuvakarju. Olen myös mukana leffamedia.fi:ssä ja Marvel Podcast Suomessa. Kiitos kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti