Tatami (2023)
Minähän itsekin harrastin puoli vuotta judoa ala-asteella. Ei sillä, että sillä olisi juuri mitään väliä, mutta tuli mieleen kun nyt judoon liittyvää elokuvaa lähden arvostelemaan. Myös Espoo Cinén ohjelmistoon kuuluva Tatami herätti mielenkiintoni voimakkaiden promokuvien ansiosta. Se että toinen elokuvan ohjaajista, Guy Nattiv, on israelilainen taas herätti huolta. Vaikka hänen kollegansa Zar Amir Ebrahimi onkin iranilaistaustainen, mietin pilaako Nattivin perspektiivi teoksen. Tatami on kuitenkin todella mukaansa tempaava elokuva, vaikka tosielämän konteksti tuokin siihen arveluttavia vivahteita.
Elokuvassa seurataan Iranin maajoukkuetta judon MM-kisoissa, Georgian Tbilisissä. Joukkueen suuri lupaus on kapteeni Leila Hosseini (Arienne Mandi), jonka uskotaan mahdollisesti tuovan kultamitalin kotimaalleen. Leilan edetessä kisoissa, hänen valmentajansa Maryam Ghanbari (Zar Amir Ebrahimi) saa huolestuttavan puhelun Iranin judoliitolta. Myös kansanmurhaa suorittavan Israelin edustaja on menestynyt kisoissa. Iranin hengellisen johtajan mukaan iranilainen ja israelilainen eivät missään nimessä saa kohdata kisoissa. Valmentaja joutuukin pian käskemään suojattiaan esittämään loukkaantumista ja luopumaan haaveestaan tulla maailmanmestariksi. Leila ei kuitenkaan olekaan niin kuuliainen kuin hänen valtionpäämiehensä haluaisivat.
Todd Martinin tiukka 3:4-kuvasuhde ja terävän mustavalkoinen visuaalinen ilmiö tempaavat katsojan heti mukaansa. Kuvauksen avulla katsojaa autetaan tulemaan lähemmäs hahmoja ja tuntemaan ahdas metaforinen häkki, johon Iranin valtio heidät kahlitsee. Fundamentalistisen islamilaisen valtion mustavalkoinen käsitys oikeasta ja väärästä on valloittanut kokonaan näiden elämän. Ja vaikka hahmot voisivatkin henkilökohtaista tilannettaan helpottaa ei vaikutusvaltaisen maan politiikkaa sillä kaadeta. Tatami saa näin visuaalisella ilmeellään aikaan tehokkaan kuvan nykyisen Iranin kylmyydestä.
Iranin ja Israelin väliset jännitteet eivät ole juuri kellekään tuntemattomia, mutta Tatamin ohjaajat haluavat myös näyttää, että kyse on nimenomaan kahden valtion välisestä riidasta. Yksittäisiä ihmisiä tämä ei lähtökohtaisesti hetkauta. Päinvastoin elokuvan alussa nähdään Leila ja Israelia edustava Shani Lavi (Lirr Katz) iloisesti vaihtamassa kuulumisia keskenään. He näkevät toisensa kollegoina ja kilpailijoina, eivätkä vihollisvaltioiden edustajina. Ajatus tässä on lähtökohtaisesti kaunis. Valtion toimet eivät ole lähtökohtaisesti yksittäisten kansalaisten syytä ja toisia tavatessaan ihmiset osaavat myös nähdä toisensa yksilöinä. Tähän pehmeään ajatukseen on kuitenkin hyvin vaikea tuudittautua.
Vuonna 2023 Israel pisti kansanmurhan pyörät pyörimään entistäkin voimakkaammin. Pääministeri Benjamin Netanjahu tukijoineen on läpi vuoden pommittanut palestiinalaisia siviilejä, käyttäen sotaa terroristijärjestö Hamasia vastaan tekosyynä hirmuteoilleen. Israelin murhattua ainakin 41 000 ihmistä, joista suuri määrä lapsia, on vaikea katsoa elokuvaa joka kuvaa valtion täysin neutraalissa valossa. Ainoastaan yhdessä puhelinkeskustelussa elokuvan antagonistit, Iranin judoliiton edustajat, sanovat Israelia rosvovaltioksi. Vaikka Tatamissa onkin kyse nimenomaan Iranin hyvinkin todellisista ihmisoikeusrikkomuksista ja Israelin tutkiminen tekisi elokuvasta liiaan monimutkaisen, on myös todella keljua implikoida etteikö Israelin valtio itse olisi aiheuttanut muiden valtioiden vihamielistä suhtautumista itseään kohtaan. Israelilla ei ole yhtään sen enempää asiaa MM-kisoihin kuin Iranilla, Venäjällä tai vaikkapa Pohjois-Korealla.
Ja kun ottaa huomioon ohjaaja Guy Nattviin israelilaisuuden, on vaikea olla ajattelematta tätä tarkoituksen mukaisena. Varmasti Iranin hallituksen motiivia haluta vetää Leila pois kisoista olisi voinut muokata fiktiivisessä tarinassa sellaiseksi mikä on yhtä uskottavaa, mutta ei liity Israeliin mitenkään. Nyt elokuva väkisinkin väittää Israelin olevan viaton raukka, jota ilkeä Iran ikävästi yrittää syrjiä. Muuten erittäin onnistuneeseen elokuvaan tämä antaa kieroutuneen vivahteen ja ymmärrän hyvin jos se pilaa koko teoksen osalle yleisöstä.
Elokuvan iranilais-ranskalainen ohjaaja Zar Amir Ebrahimi on itsekin kokenut Iranin hallituksen hirveyden. Hän on esimerkiksi joutunut pakenemaan Ranskaan saatuaan kohtuuttoman tuomion epäreilun lain rikkomisesta, mitä Amir Ebrahimi ei itse edes tehnyt. Näin ollen elokuvan kritiikki Irania kohtaan on reilua ja todelliseen kokemukseen perustuvaa. Tämän vuoksi itse pystyin sen Israel-sokeudesta huolimatta uppoamaan kerrottuun tarinaan ja sen viesteihin. Amir Ebrahimi myös itse esittää Leilan valmentajaa Maryamia. Hänen performanssistaan loistaa oman kokemuksen tuoma voimakas katkeruus, auttaen luomaan hahmojen välisestä dynamiikasta entistäkin voimakkaamman.
Tatamin yksi voimakkaimmista aspekteista on se, että katsoja ymmärtää sekä periaatteisiinsa tarttuvaa Leilaa, että valtion miellyttämiseen pyrkivää Maryamia. Valkoiselle länsimaiselle katsojalle tuntuu aivan itsestään selvältä, että urheilijan pitää pystyä kisaamaan kisoissa ilman ulkopuolista painetta, tuli se sitten omalta valtiolta tai jostain muualta. Samaan aikaan elokuva tekee erinomaista työtä Iranin poliisien työn kuvauksessa. Pelko läheisten turvallisuudesta kuvataan täysin oikeutettuna, eikä katsoja voi syyttää ketään joka sellaisen paineen alla murtuu. On mahdotonta olla vihainen ihmiselle, joka luopuu pelistä pitääkseen perheensä elossa. Käytännön ja oikeuden yhteentörmäys nostaa valmiiksi jännittävän elokuvan todella kiehtovaksi moraaliseksi dilemmaksi.
Elokuvan jännitys on myös todella hienosti rakennettua. Leikkaaminen Leilan otteluista yleisössä piilotteleviin iranilaisiin agentteihin, tai kotonaan vakoojia karttelevaan Leilan aviomieheen on toteutettu todella nätisti. Judo kiedotaan yhteen taisteluun valtiota vastaan, tavalla jossa otteluiden merkitys kasvaa joka kerta entistäkin suuremmaksi. Elokuva tekee vaikuttavalla tavalla selväksi, miten valtio saa aikaan vainoharhaisen tunteen kansalaisissaan ja kuinka todellisia heidän esittämänsä uhkaukset ovatkaan. Vainoharhaisuus tarttuu katsojaan, joka itsekin alkaa pelätä elokuvassa nähtävien henkilöiden puolesta.
Iranin tapa painostaa kansalaisiaan ei tietenkään ole elokuvan maailmassakaan uusi asia. Kansainvälisen judoliiton edustaja Stacy Travisi (Jaime Ray Newman) huomaa aikaisessa vaiheessa jonkin olevan vialla Leilan ja Maryamin interaktiossa. Hän on kiireen vilkkaa ojentamassa auttavaa kättään. Todellisuus ei kuitenkaan aina suosi hyviä tarkoituksia. Ennen kuin liitto voi iranilaisia auttaa, tulee näiden itse tulla apua hakemaan. Myös elokuvan loppukaneetti korostaa sitä, miten suurikin järjestö voi auttaa yksilöä, mutta ei välttämättä ole valmis taistelemaan suurempaa ongelmaa vastaan. Kritiikki länsimaista pelastajaa kohtaan on vähäistä, mutta tarpeellista. Sitä myös syö hiukan eräs “voimaannuttava” hetki elokuvassa, jossa teoksen länsimaisuus paistaa läpi. Iranilaisen ohjaajan ansiosta tosin se ei onneksi tunnu niin limaiselta kuin voisi vaan peitetään osittain kontekstin avulla.
Tatami on erittäin onnistunut kuvaus Iranin hallituksen pyrkimyksestä kontrolloida kansalaisiaan. Fundamentalistisen valtion kuristusote on kuvattu onnistuneen pelottavana ja painostavana. Ohjaajat Guy Nattiv ja Zar Amir Ebrahimi ovat veistäneet todella väkevän urheilujännärin valitettavan ajankohtaisesta ongelmasta. Samaan aikaan elokuvan kyvyttömyys puhua Israelin valtion sotarikoksista antaa sille häivähdyksen tekopyhyyttä, joka pahimmillaan pilaa kokemuksen katsojilta. Teos on kuitenkin myös erittäin onnistuneesti luotu kertomus naisurheilijan päättäväisyydestä ja rohkeudesta mahdottoman tilanteen edessä.
Kerro mitä mieltä sinä olet Tatamista jos olet sen nähnyt? Voit myös tukea kanavaani YouTubessa painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somessa löydät minut nimellä okuvakarju. Olen myös mukana leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi -projekteissa. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti