Memory (2023)
Jessica Chastain ja Peter Sarsgaard itkemässä kylpyammeessa Michel Franco -nimisen ohjaaja-kirjoittajan elokuvassa. Sen verran tiesin elokuvasta Memory kun lähdin sitä maanantaiaamuna Arthouse Cinema Niagaraan katsomaan. Totta puhuen oli hyvin lähellä etten jäänyt kotiin nukkumaan. Viikonlopun jälkeen varsinkin 9:30 alkavat pressinäytökset ovat kovin vaikeita. Mutta jälleen kerran herääminen ja liikkeelle lähtö kannattivat. Memory osoittautui vallan toimivaksi draamaksi aikuiseen makuun.
Elokuva kertoo alkoholistista yksinhuoltajaäiti Sylviasta (Chastain), joka on syvästi traumatisoitunut lapsena kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hänen high-schoolinsa luokkakokous päättyy kun tutun oloinen mies seuraa häntä kotiin. Selviää, että kyseessä on samaa koulua käynyt Saul (Sarsgaard), joka sairastaa varhaista dementiaa. Sylvia itse muistelee Saulin olevan yksi hänen raiskaajistaan. Dementikko, joka kuulemma muistaa menneisyyden hyvin, vaikka lähimuistin kanssa onkin heikko, väittää ettei muista tälläistä. Epävarmuudesta huolimatta Sylvia päätyy viettämään paljon aikaa Saulin kanssa. Pian kaksi traumojensa kanssa painivaa sielua löytävät toisistaan kauan kaivattua kumppanuutta.
Jostain syystä tätä arvostelua on vaikeampi kirjoittaa kuin yleensä. Pohjustus ja juonikuvaus syntyivät kyllä varsin helposti, mutta jostain syystä asiaan pääsemisen kanssa minulla on vaikeuksia. Asiaan vaikuttaa varmasti monet asiat, kuten se että näytöstä seuraavana viikkona olen ollut päivät kiireinen muun muassa työkokeilun parissa ja katsonut paljon muitakin elokuvia. Memoryn näin maanantaiaamuna ja tätä kirjoittaessani ollaan jo lauantaissa, elokuvan ensi-iltaa seuraavassa päivässä. Koska Peter Sarsgaard voitti elokuvasta parhaan miesnäyttelijän Coppa Volpin Venetsian elokuvajuhlilla, tuntuu hyvältä idealta aloittaa elokuvan näyttelijöistä ja hahmoista. Ovathan he muutenkin koko elokuvan tärkeimmät elementit.
Chastain ja Sarsgaard toimivat erinomaisesti Memoryn tähtinä. Heidän faneilleen teosta voi suositella jo yksinomaan roolisuoritusten vuoksi. Molemmat performanssit ovat täynnä raakaa, rehellistä surua, joka ei kuitenkaan tunnu missään vaiheessa liian teatraaliselta. Memory on hyvin naturalistinen elokuva ilman erikoisempaa teknistä kikkailua, jolloin näyttelijät saavat paljon tilaa esiintymiselle. Michel Franco ymmärtää kuitenkin teoksensa vaativan maanläheistä otetta, eikä pelkää antaa näyttelijöilleen hiljaisempia hetkiä ruudulla. Chastainin ja Sarsgaardin roolisuorituksille tämä on vain plussaa. Katsoja saa näiden performanssien hienovaraisuudesta niin paljon irti, että jatkuva pälätys voisi jopa rikkoa teoksen tunnelman.
Minkäänlaisesta monotonisuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Chastain erityisesti saa elokuvan edetessä esittää yhä voimakkaampia tunteiden purkauksia. Teoksen verkkainen tahti ja näyttelijöiden muuten hillityt performanssit saavat nämä tuntumaan todella tyydyttäviltä. Katsoja lukittautuu kiinni hahmojen tunneskaalaan koko elokuvan ajaksi, tuntien vahvasti sen minkä nämäkin.
Chastainin ja Sarsgaardin hahmot, Sylvia ja Saul, ovat molemmat omalla tavallaan rikkinäisiä, eksyksissä olevia sieluja. Sylvia kantaa syviä traumoja lapsuudessa kokemansa seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Saul taas on varhaisen dementian vuoksi jatkuvasti kirjaimellisesti eksyksissä ja kamppailee autonomiansa vähentymisen kanssa. Riitaisan ja jopa huolestuttavan alun jälkeen nämä alkavat löytää toisistaan lohtua ja ymmärrystä, mitä eivät muilta läheisiltään saa. Tämän tekstin pohjalta Chastainin ja Sarsgaardin välille syntyy erinomaista kemiaa, mikä saa katsojan kannustamaan näitä vastaan tulevista ongelmista ja virheistä huolimatta.
Oleellista on myös se, että Francon käsikirjoitus ei ole tehnyt Sylviasta ja Saulista itsesäälissä rypeviä raukkoja, vaan kokonaisia, moniulotteisia henkilöitä. Chastain ja Sarsgaard saavat tuoda esiin hahmojen karisman monissa kohtauksissa, joiden tarkoitus on kuvata hahmojen ihmisyyttä. He eivät ole traumojensa mannekiineja, vaan ihmisiä joita on satutettu. Traumat eivät määritä heidän persooniaan vaan ovat vain osa kokonaisuutta, aivan kuten oikeassakin elämässä. Kummankaan elämä ei ole pilalla, eikä elokuva missään vaiheessa edes vihjaa sellaista.
Vertaistuen tarve ja elämän jatkaminen ovatkin Memoryn ydinviestejä. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä tarkoituksilla, jollaisia päähenkilöiden lähipiiristä riittää vaikka muille jaettavaksi. Sukulaiset yrittävät olla tukena rakkailleen, mutta ovat valitettavan sokeita omalle epätäydellisyydelleen. Saulin veli Isaac (Josh Charles) yrittää vilpittömästi suojella sairasta veljeään, mutta todellisuudessa päätyy tukahduttamaan tämän vapauden jatkuvalla holhouksellaan. Memory demonstroi hienosti miten sairasta tai vammaista sukulaista aletaan kohdella kuin lasta, vaikka tämä olisikin jo aikuinen.
Sylvia on liian pidättyväinen kertoakseen traumasta teini-ikäiselle tyttärelleen Annalle (Brooke Timber), jonka ei näin ollen voikaan ymmärtää äitinsä tarvitsemaan tukea. Sylvian pikkusisko Olivia (Merritt Wever) miehensä Robertin (Tom Hammond) kanssa loistavat hyödyttömyydellään. Nämä tuntuvat mieluummin esittävän ettei mitään pahaa koskaan ole tapahtunutkaan. He eivät anna Sylvian edes kertoa alkoholismistaan lapsilleen, vaikka tällä on tauti hyvin hallussa. Paljastavinta lienee se kun Olivia sanoo, että Sylvian työpaikka on täynnä omituisia ihmisiä. Sylvia nimittäin työskentelee aikuisten vammaisten asumisyksikössä. Olivia selvästikään ei pidä vammaisia, eikä näin ollen traumatisoitunutta alkoholistia siskoansakaan selväjärkisenä ihmisenä.
Pisteenä iin päällä seisoo Sylvian ja Olivian äiti Samantha (Jessica Harper). Sylvia on katkaissut välit kokonaan tähän ja elokuvan lopussa tulee päivän selväksi tämän olleen täysin oikea ratkaisu. Spoilaamatta voin kuitenkin sanoa Samanthan olevan luultavasti juurisyynä Oliviankin ennakkoluuloille. Hän nimittäin on esimerkiksi Sylvian kodin nähdessään huolissaan tämän turvallisuudesta, ihan vain koska tämän asuinalue on hiukan keskivertoa ränsistyneempi ja köyhempää. Samantha myös pitää Saulin ilmestymistä Sylvian ja Annan elämään valtavana turvallisuusriskistä. Elokuvan lopussa olevat paljastukset tekevät selväksi, että hänellä ei ole todellakaan minkäänlaista kykyä arvioida yhtään kenenkään turvallisuuden tilaa.
Näiden vaikeiden perhesiteiden vuoksi Sylvian ja Saulin suhde värjääntyy tavallistakin kauniimmaksi. He kohtaavat toisensa oikeina ihmisinä. Sylvia jopa tekee melkein jotain todella pahaa dementoituneelle miehelle kaksikon toisen tapaamisen aikana. Tarina alkaa siitä kun ympäristöstään pihalla oleva Saul seuraa Sylviaa stalkkerin lailla kotiin, tajuamatta itse mitä tekee. Näiden asioiden pitäisi kai olla valtavia punaisia lippuja, mutta tälle kaksikolle ne tarkoittavat sitä, että he näkevät toisensa kokonaisina ihmisinä. He arvostavat ja välittävät toisistaan vilpittömästi. Vaikka heidän traumansa ovat aivan erilaiset, he ymmärtävät toistensa taakkoja ja pystyvät tämän myötä paremmin tukemaan toisiaan kantamisessa. Sylvia ja Saul ovat malliesimerkki kahdesta ihmisestä, jotka vahvistavat toisiaan samaistuttavien elämänkokemusten kautta.
Memory on pieni, mutta voimakas draama aikuiselle yleisölle. Michel Francon käsikirjoitus puhuu todella vaikuttavalla tavalla traumasta ja vertaistuen merkityksestä. Samalla se pitää myös huolen siitä, että teos ei jää pelkäksi kurjuuspornoksi. Elokuvan päähenkilöt ovat monipuolisia ja rikkaita henkilöhahmoja, joihin teoksen tähdet, Jessica Chastain ja Peter Sarsgaard, puhaltavat elämän vaikuttavan hallituilla performansseillaan. Erinomainen elokuvaelämys!
Millainen suhde SINULLA on näihin näyttelijöihin tai ohjaaja Michel Francoon? Löytyykö suosikki elokuvia heiltä? Entä toimiiko tämä teos sinulle miten hyvin? Jaa mietteesi kommenteissa. Voit myös tukea työtäni YouTubessa painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa, sekä jakamalla arvostelujani eteen päin. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Olen myös mukana leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi -projekteissa. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti