The Penguin (kausi 1, 2024)


The Penguin
Kausi 1, 2024 Luoja ja showrunner: Lauren LeFranc


Vuoden 2022 Matt Reeves -elokuva The Batman olikin melkoinen tapaus. Miltein kolmituntinen lepakkomiestrilleri, jota monet ovat jo kerenneet ylistää yhdeksi parhaista adaptaatiosta mitä tulee Bruce Waynen seikkailuihin. Itsekin pidin siitä varsin paljon. Ajatus Pingviini -spin-off -sarjasta herätti uteliaisuutta. Colin Farrell oli Pingviinin roolissa toimiva, jos nyt ei kuitenkaan mitenkään tajuntaani räjäyttänyt. Kun Lauren LeFrancin sarja sitten alkoi, huomasin viikosta toiseen sukeltavani antaamuksella sarjan maailmaan. Erityisesti sen keskittyminen hahmoihin ilahdutti suuresti.


Sarjan tapahtumat sijoittuvat aikaan pian The Batman -elokuvan jälkeen. Gothamin kaupungissa on vaikeat ajat, johtuen Arvuuttajan aiheuttamista tulvista. Lisäksi muutoksen tuulet puhaltavat rikollisten parissa. Falcone-rikosperheen patriarkka Carmine (Mark Strong) on kuollut ja hänen pojastaan Albertosta (Michael Zegen) odotetaan hänelle seuraajaa. Maronin perheen johtaja Salvatore (Clancy Brown) taas viruu vankilassa. Tähän väliin päättää Pingviiniksi haukuttu Oswald “Oz” Cobb (Farrell) tarttua. Carminen entisenä tukijana hän pääsee helposti surmaamaan Alberton ja lähtee rakentamaan omaa tietään rikosmaailman huipulle. Avukseen hän saa nuoren pikkurikollisen Victorin (Rhenzy Feliz), tämän yritettyä ryöstää Ozin auton. Tie huipulle ei kuitenkaan ole helppo, sillä pahamaineinen sarjamurhaaja Sofia Falcone (Cristin Milioti) vapautuu Arkhamin psykiatrisesta sairaalasta ja tavoittelee kostoa veljensä Alberton puolesta.


Ensimmäisenä pitää sanoa, että olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että jos Pingviinin halutaan näyttävän arpeutuneelta ja lihavalta Richard Kindilta, kannattaa rooliin palkata Richard Kind tai hänen näköisensä näyttelijä. The Penguin -sarjassa, aivan kuten tätä edeltäneessä elokuvassakin, on Colin Farrell paksun “läskipuvun” ja meikin alla. Kukaan tuskin voi kiistää sitä etteikö sarjan meikkausryhmä olisi tehnyt huikeaa työtä muodonmuutoksessa, mutta moraalisesti pidän sitä silti arveluttavana. Colin Farrellin kaltaiselta länsimaisten kauneustandardien mukaiselta komistuksella tuskin on pulaa tähtirooleista, siinä missä mielenkiintoisemman näköiset näyttelijät joutuvat tyytymään sivuosiin. Puhumattakaan siitä, että tv-sarjan Pingviini kuvataan epämuodostuneen jalan omaavana vammaisena, jota esittää vammaton Farrell.


Pingviini-Oz on myös ainakin toistaiseksi tämän Batman-universumin ainut merkittävästi arpeutunut ja vammainen hahmo. Se että hän on myös julma, sosiopaattisia ja oidipaalisia taipumuksia omaava kriminaali saa sarjan vajoamaan ikäviin trooppeihin. Ajatus siitä että rumaa sisäistä elämää kuvaa myös rujo ulkokuori saattaa kuulostaa runolliselta oikeudelta, mutta käytännössä se on täysin elämälle vierasta. Tosielämässä arvet, lihavuus tai vammaisuus eivät ole millään tavalla yhteydessä ihmisen moraaliseen rappioon. Näin ollen The Penguin päätyy ruokkimaan haitallisia stereotypioita ja ennakkoluuloja tavallaan kuvata Ozia. Voit huviksesi miettiä ihmisiä joita omassa elämässäsi pidät “pahoina” ja kuinka moni heistä oikeasti näyttää Ozilta tai on jollain tavalla vammautunut.


Totta on myös se, että Colin Farrell on erinomainen roolissaan Oswald Cobbina. Hän täyttää hahmon pontevalla energialla sekoitellen juuri oikeissa määrin limaista kieroutta, epävarmaa sydäntä ja taipumatonta kunnianhimoa. Farrell pitää huolen että Lauren LeFrancin ja muiden kirjoittajien luoma moniulotteinen hahmo pysyy performanssin puolesta jatkuvasti johdonmukaisena. Näyttelijän karisma paistaa hienosti läpi erinomaisesti toteutetun, lähes saumattoman meikin, saaden katsojan usein unohtamaan että katsoo todellisuudessa hyvinkin viehättävää Irlannin lahjaa maailmalle. Farrellin otteessa Ozia alkaa väkisinkin hiukan kannustaa, vaikka koko sarjan ajan tämä kuvataan jakso jaksolta huonommassa valossa. Kyseessä on performanssin ja kirjoituksen osalta upean moniulotteinen potretti kamalasta henkilöstä.


Ozin arvaamattomuus ja jatkuva pyrkiminen huipulle on The Penguinissa avainasemassa. Tämä kuvataan heti ensimmäisessä jaksossa todella pikkumaisena ja väkivaltaisena, kun hän pienen provosoinnin jälkeen yhtäkkiä ampuu Falconen mafiaperheen perillisen, miettimättä sen enempää seuraamuksia. Samassa jaksossa hän kuitenkin osoittaa myös myötätuntoa heikompia kohtaan, säästäessään nuoren Victorin, joka yritti ryöstää hänen autonsa. Sarjan ajan näemme miten Victorin kaltaiset pikkurikolliset alkavat pikkuhiljaa nähdä Ozin symbolina heikommassa asemasta ponnistaville suurille rikollisille. Eräänlaisena kieroutuneen amerikkalaisen unelman manifestoitumana.


Katsojalle mielenkiintoista on kuitenkin se, että he saavat koko sarjan ajan katsella miten Ozin henki on kuitenkin jatkuvasti vaakalaudalla. Kunnianhimo ajaa tämän jatkuvasti vastakkain suurten rikollispomojen kanssa, kun tämä yrittää olla samaan aikaan liittolainen näille kaikille ja puukottaa heitä kaikkia selkään. Hahmolla ei missään vaiheessa tunnu olevan todellista uskollisuutta ketään kohtaan. Ainakaan hierarkiassa ylöspäin, minkä vuoksi Victorin kaltaiset raukat ovat Ozin johdateltavissa. 


Ainoa jolle Ozin voi sanoa olevan oikeasti uskollinen on hänen äitinsä. Ja siinäkin tapauksessa uskollisuudesta puhuminen on hiukan liioiteltua. Sarjan alussa näiden suhde vaikuttaa hitusen omituiselta, mutta kenties perheen rikollisuuden vuoksi ei niin myrkylliseltä kuin se todellisuudessa onkaan. Ozin äidillä Francisella (Deirdre O’Connell) on todella vaikea dementia ja tämä usein luulee Ozin kuolleiden veljien olevan paikalla. Oz myös pitää äitinsä olemassaolon salassa muilta kuin Victorilta. Aluksi tämän olettaa johtuvan luonnollisesta tarpeesta suojella äitiä, mutta sarjan edetessä tästä suhteesta paljastuu pelottavan oidipaalisia puolia. Ozin rakkaus äitiään kohtaan on todella mustasukkaista ja omistushaluista, seksuaalisuuden kanssa filttareivan epämukavaa. Tämän myötä Ozin hirveys korostuu entisestään sarjan lähestyessä loppuaan.


Ozin tarinasta tulee kokonaisuudessaan todella kiehtova hirviön syntytarina. Vaikka Farrellin karisma onkin hypnoottista ja saa katsojan jaksosta toiseen palaamaan sarjan pariin ja jopa kannustamaan tämän kuvaamaa hahmoa, on Ozin toimet välillä todella vaikeaa katseltavaa. Erityisesti sarjan lopussa huomasin katsovani yhtä vastenmielisemmistä televisiohahmoista mitä olen koskaan nähnyt. Järkytyksekseni huomasin jopa pohtivani onko se Batmanin periaate olla tappamatta vihollisiaan sittenkään niin hieno asia. Vastaus on tottakai kyllä, mutta jään joka tapauksessa odottamaan sitä, että Oz saisi tulevaisuudessa ansionsa mukaan. Mitä ikinä se sitten tämän Batman-universumin arkkitehdeille merkitseekään.


Katsojien iloiseksi yllätykseksi The Penguin ei kuitenkaan ole ainoastaan Oswald Cobbin syntytarina. Cristin Milioti esittää Sofia Falconea, lehdissä The Hangman -aliaksen saanutta murhaajaa. Tämä vapautuu mielisairaalasta ainoastaan oppiakseen että hänen isänsä lisäksi myös hänen veljensä Alberto on kuollut. Sarjan aikana tutustutaan paremmin myös Sofian taustoihin ja yhdessä kauden kohokohdista toimineessa takaumajaksossa opimme ansaitsiko hän todella hirttäjän lempinimen. Sofian tarina ja Miliotin performanssi ovat välillä niinkin kiehtovia, että he uhkaavat kaapata koko sarjan Ozin ja Farrellin alta.


Milioti on haastatteluissa sanonut haaveilleensa pitkään Batman-konnan rooleista ja näyttää kuinka haaveen toteutumisesta otetaan ilo kunnolla irti. Hänellä on huima määrä energiaa mukanaan kun hän päästää Sofian kunnolla valloilleen. Farrellin tavoin hänkin tuo hahmoon niin inhimillisyyttä, kuin sarjakumaista särmääkin. Milioti pääsee esittelemään todella mehukkaalla tavalla kykyjensä skaalaa hiljaisista kuiskauksista epätoivon kiljuntaan ja sadistiseen itsevarmuuteen. Sarjan edetessä hän pääsee esittämään yhä vain voimakkaampia kohtauksia hahmollaan.


Ozin tavoin myös Sofia on ulkopuolinen Gothamin kaupungin rikollisten maailmassa. Vaikka hän onkin Falconen-mafiasuvun perijä, pitää hänen sukulaisensa hänet etäämmällä bisneksistään. Häntä ei edes harkita isänsä paikan perijäksi, vaan kun Alberto on menettänyt henkensä saakin hänen setänsä Luca (Scott Cohen) paikan perheen päänä. Konservatiivisessa mafiaperheessä ei tule kuuloonkaan, että nainen pääsisi tarpeeksi korkeaan asemaan tehdäkseen päätöksiä. Vaikka sitä ei ehkä suoraan sanotakaan, on taka-alalla selvästi koko ajan ajatus siitä, ettei nainen voi kestää rikoselämän rankkuutta. Esimerkiksi se että Sofia ei ennen reissuaan psykiatriseen sairaalaan kunnolla käsittänyt isänsä valtaa, kertoo siitä miten pimeässä häntä todellisuudessa pidettiin. Myös se että hänen isänsä kirjaimellisesti sai kiksinsä naisten hengiltä kuristamisesta, kertoo paljon siitä mitä hän todellisuudessa myös tyttärestään ajatteli.


Tämä kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että Sofia ei ole oppinut rikollisjärjestöjen sääntöjä tai toimintatapoja. Sarjan aikana hänen mielensä perheen tulevaisuuden suhteen muuttuu usein, kun hän yrittää löytää omaa tietään eteen päin. Haluaako hän aloittaa uuden perheen Falconen jäännösten pohjalta vai haluaako hän vain nähdä rikosperheiden palavan ja siirtyä elämässään eteen päin. Tätä epävarmuutta myös Oz pääsee hyödyntämään, joutuen kuitenkin lopulta Sofian kanssa vastakkaisille puolille jengisodassa.


The Penguinissa nähdään useita vallankaappauksia rikollisliigojen sisällä ja jatkuvia juonia ja petoksia, pääasiassa kiitos Ozin. Se saa minut miettimään erityisesti The Sopranos -sarjan lopetusta. Sitä miten Tony Soprano jäi ylistetyssä rikossarjassa jumiin kuoleman ja elämän väliseen limboon. Ikuiseen välitilaan, josta ei koskaan tiedä näkeekö seuraavaa aamua. The Penguin -sarjassa Oz tuntuu tämän opetuksen oppineen Sopranosista ja katsoneen että ainoa tapa selvitä kaaoksesta on olla sen aiheuttaja ja jatkuva muuttuja rikosperheiden yhtälöissä. Hänen suurin temppunsa onkin sitten saada muut vähemmän valtaa omaavat rikolliset uskomaan, että tämä paska ei valu alaspäin. Oz asettaa itsensä kansan rikolliseksi mallintaen lapsena ihailemaansa rikollista, jota sekä kunnioitettiin että pelättiin naapurustossa. Ozin kierous on kuitenkin siinä, että häntä ei kiinnosta pätkääkään se miten hän maineensa saavuttaa tai onko se todellista vai pelkkää lumetta. Kaikki paitsi kenties hänen äitinsä, ovat hänelle uhrattavissa.


Kuten Matt Reevesin The Batmania, myös The Penguinia vaivaa yritys tehdä sarjakuviin perustuvasta maailmasta mahdollisimman vähän sarjakuvien kaltainen. The Penguinia voisi hyvinkin erehtyä pitämään minä tahansa rikossarjana, mikäli se ei kantaisi Pingviinin nimeä ja tekisi välillä löyhiä viittauksia Reevesin elokuvaan. Ozin sukunimi on sarjakuvissa alunperin Cobblepot, mutta se lyhennettiin tätä maailmaa varten muotoon Cobb. Tämä kun on maanläheisempää ja realistisempaa. Samaan tapaan ei sarjassa nähdä hahmolla kirkasta silinteriä tai sateenvarjoon piilotettua pyssyä. Sentään hän saa muutamassa ajaa hävyttömän violetilla autolla.


Eikä Reevesin Batman-universumin tarvitsekaan olla niin tyylitelty kuin vaikkapa Tim Burtonin ja Joel Schumacherin Batman-maailma oli. Mutta Christopher Nolan näytti jo yleisölle tavallista suurkaupunkia muistuttavan Gothamin omassa Batman-trilogiassaan. Eikä Reevesin hahmot kuitenkaan kaikesta huolimatta ole niin kaukana sarjakuvien sivuilta, etteikö niitä voisi vielä vähän enemmän piristää eri keinoin. Farrellin paksu aksentti ja Miliotin poseeraukset ovat kuitenkin kaukana naturalismista, mitä elokuvan tuottajat tuntuvat niin kovasti palvovan. Sama sarja kuitenkin toimisi aivan yhtä hyvin jos miljööllä olisi hiukan enemmän luonnetta ja sarjakuvakonnat uskaltaisivat käyttää hiukan enemmän väriä. Uskallus tuntuukin olevan asian ytimessä. Sarjan tekijät eivät Nolanin elokuvien jälkeen uskalla viedä maailmaa villimpään suuntaan, luoden kahlitun tuntuisen kokonaisuuden. 


The Penguin on synkkyydessään ja kieroudessaan erittäin toimiva kuvaus hirviömäisen hahmon noususta huipulle. Sitä tähdittävät Colin Farrell ja Cristin Milioti saavat pitää kunnolla hauskaa maalatessaan kuvaa Gothamin kaupungin pahimmista konnista. Mukaansa tempaavaa tarinaa hidastaa hiukan tekijöiden kyvyttömyys syleillä sarjakuvien värikkäämpää puolta, mutta tämä pelkuruus ei onneksi estä teoksen toimimista kokonaisuutena. Samaan aikaan sormien läpi päästetty ableismi on turhauttavaa ja ymmärrän vallan hyvin, mikäli se on osalle yleisöstä syy jättää teos omaan arvoonsa. Joka tapauksessa nautin matkasta Pingviinin seurassa hyvin paljon ja jään mielenkiinnolla odottamaan mitä tässä Batman-maailmassa seuraavaksi tapahtuu.


Omat mietteenne sarjasta voitte kertoa minulle kommenteissa. Voit myös tukea kanavaani YouTubessa painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Myös arvostelujeni jakaminen auttaisi valtavasti. Kannustan myös tsekkamaan projektit leffamedia.fi ja Marvel Podcast Suomi, joissa olen mukana. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Prinsessa Mononoke (Mononoke-hime, もののけ姫, 1997)

The Beatles: Get Back (2021)

Star Wars, The Acolyte – jakso 1x08 (sisältää SPOILEREITA)