Maria (2024)

Maria

2024

Ohjannut: Pablo Laraín

Kirjoittanut: Steven Knight

Pablo Laraín on ohjaajana itselleni tuttu hänen kahdesta aiemmasta elokuvasta, erinomaisesta Spenceristä ja huonommin onnistuneesta Kreivistä. Kreivikin oli kuitenkin vioistaan huolimatta mielenkiintoinen idealtaan ja upeasti kuvattu. Tämän vuoksi olin yhä utelias näkemään lisää elokuvia Laraínilta. Hänen uusin teoksensa, Maria, saapuikin Tampereelle pressinäytökseen. Joten matkasin kylmänä ja pimeänä maanantaiaamuna sitä katsomaan. Valitettavasti näytöksen aikainen ajankohta osoittautui jälleen todella vaativaksi ja huomasin silmieni painuvan jatkuvasti kiinni näytöksen aikana. Koitan kuitenkin raportoida parhaani mukaan sen minkä näin, sillä elokuva on selvästi keskustelun arvoinen.

Maria-elokuva saa nimensä päähenkilöltään Maria Callakselta (Angelina Jolie), kuuluisalta tosielämän oopperalaulajalta. Elokuva kertoo tämän viimeisestä viikosta elossa vuodelta 1977. Pariisissa asuvan laulajan ääni on alkanut murtua, eikä hän ole aikoihin käynyt lavalla esiintymässä. Pää täynnä Mandrax-lääkettä, Maria alkaa nähdä hallusinaatioita. Nämä ottavat televisiohaastattelijan (Kodi Smit-McPhee) ja tämän kameramiehen muodon. Haastatteluissa Maria reflektoi elämäänsä, mukaan lukien hänen suhdettaan bisnesmies Aristotle Onassikseen (Haluk Bilginer). Laulajan hortoillessa läpi Pariisin, hänen hovimestarinsa Ferruccio (Pierfrancesco Favino) ja sisäkkönsä Bruna (Alba Rohrwacher) alkavat huolestua työnantajansa hyvinvoinnista.

Maria alkaa varsin hitaalla kameran pannauksella, mikä saa saman tien veden herahtamaan kielelleni. Kun ikää ja kokemusta karttuu olen oppinut nauttimaan aikansa ottavista teoksista. Näin ohjaaja Pablo Laraín kertoo heti katsojalle millä asenteella elokuva tulee kohdata ja otostensa itsevarmuudesta, sekä määrätietoisuudesta. Kreivi-elokuvasta Oscar-ehdokkuuden saanut Edward Lachman tekee jälleen yhteistyötä Laraínin kanssa ja yhdessä he antavat Marialle erinomaista visuaalista pistävyyttä. Esimerkiksi leikittely eri kuvatyypeillä tuntuu elokuvalle juuri oikealta. Välillä kuva on mustavalkoista ja välillä se muistuttaa nostalgisesti vanhan filmin rakeisuutta. Elokuvan nykyajan kuvauksessa hyödynnetään paljon laajoja kokokuvilla, jotka tuovat aavemaisen henkäyksen tarinaan. Kuin Maria olisi jo viimeisinä elon hetkinään vain muistoissaan vaeltava kummitus.

Aavemaisuus on varmasti osittain perujaan Laraínin Spenceristä, Prinsessa Dianasta kertovasta elokuvasta, jota moni kuvaili tositapahtumiin perustuvaksi kummitustarinaksi. Marian ja Spencerin on myös sanottu muodostovan trilogian 1900-luvun merkittävistä naisista, yhdessä Jackie Kennedystä kertovan Jackien kanssa. Jälkimmäistä en ole nähnyt, mutta mielenkiinto on nyt todella suuri. Onko kenties tämä aavemaisuus jatkuva teema Laraínin teoksissa ja mitä hän haluaa sillä sanoa näistä kuuluisista naisista? Itselleni tulee ainakin mieleen se, miten naiset jatkuvasti historiassa tunnetaan enemmän miestensä kautta kuin omina itsenään. Ikään kuin he eivät olisi oikeasti olleet paikalla, vaikka jättivätkin jälkensä koko maailmaan. Tätä teoriaa tukee ainakin jossain määrin se, miten paljon Laraín keskittyy Mariassa Maria Callasin ja Aristotle Onassisin suhteeseen.

Callas ja Onassis ilmeisesti olivat vuosia ei-ollenkaan-salaisessa salasuhteessa toistensa kanssa. He olivat jatkuvasti julkisuudessa ruodittavana juorulehtien toimesta, mikä lopulta oli myös osasyy sutheen kariutumiseen. Tämän lisäksi Callas koki Onassiksen itsensä liian kahlitsevana partnerina. Dialogissa Steven Knightin käsikirjoitus tekee selväksi, että Callas itse ei esimerkiksi suostunut avioitumaan miehen kanssa, sillä halusi säilyttää vapautensa. Tämän myötä koen Laraínin pyrkivän elokuvallaan antamaan Maria Callasille itselleen oikeuden määrittää oma elämänsä. Hän ei ollut niinkään Onassiksen salarakas, vaan Onassis hänen miesystävänsä, joka sattui olemaan naimisissa toisen kanssa.

Tämän sanottuani, pitää myöntää että tässä kohtaa väsymykseni ja mahdollinen torkahtelu varmasti jättivät osan elokuvan sanomasta itseltäni piiloon. Kuulen siksi mielelläni myös muiden tulkintoja elokuvan sanomasta arvosteluni kommenttiosiossa. Callasin itsemäärittely oikeuden esiin tuomista korostaa kuitenkin mielestäni myös muu tarina elokuvasta. Esimerkiksi takaumat ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin hänen äitinsä laittoi hänet laulamaan saksalaisille ja italialaisille sotilaille rahasta. Sanomaton implikaatio tuntuu olevan, että äiti mahdollisesti laittoi Callasin ja tämän siskon tekemään myös muita “palveluksia” sotilaille rahaa vastaan. Elokuvan nykyhetkessä siskokset tapaavat aikuisena ja keskustelevat kokemastaan traumasta ja äitinsä tavasta kohdella heitä. Näin ainakin Wikipedian mukaan, itse olin kohtausta katsellessani niin väsynyt, että missasin ison osan dialogista.

Iso osa elokuvan tarinaa on myös Maria Callasin menettämä ääni. Hän selvästi kipuilee sen kanssa ja hakee validaatiota nykyiselle äänelleen sisäköltään Brunalta, joka ei kuitenkaan tiedä oopperasta mitään. Callas käy myös kapellimestari Jeffrey Taten (Stephen Ashfield) luona laulamassa, jotta tämä voisi antaa ammattilaisen näkemyksen Callasin nykyisestä tasosta. Tässä kohtaa katsojana elokuva oli hiukan haastava, sillä en ainakaan itse pystynyt erottamaan hyvää oopperalaulua huonosta. Tai ainakaan se huonommaksi tarkoitettu ei tuntunut millään merkittävällä tavalla heikommalta kuin takaumissa kuvatut suoritukset. Ongelma lienee siinä, että jos ero olisi maallikon korvaan merkittävä, voisi se tuntua kunnianloukkaukselta todellisen Maria Callasin muistoa kohtaan. Tämän vuoksi voin ainakin itse antaa sen anteeksi.

Maria-elokuvan tarinan pointti Callasin hahmonkaaren kannalta tuntuu kuitenkin olevan hänen nykytilanteensa ja siihen johtaneen elämän hyväksyminen sellaisena kuin se on. Hänen hovimestarinsa Ferruccio yrittää jatkuvasti saada Callasin tapaamaan lääkäriä ja vähentämään Mandraxin käyttöä, mutta laulaja kieltäytyy näistä kehoituksista jatkuvasti, väittäen että tietää mitä tekee. Jossain määrin hän on toki oikeassakin. Lääkehuuruissa vaeltelu antaa hänelle mahdollisuuden käydä läpi kokemaansa elämää ja sitä myötä tulla sinuiksi sen kanssa. Tämän vuoksi myös hänen lopullinen kuolemansa aivan liian nuorena ei tunnu niin kamalalta tragedialta, kuin sen olettaisi. Elokuvan loppu on voimakas kohtaus, joka juhlistaa Maria Callaksen elämää ja uraa täysin voimin.

Angelina Joliesta ei minulla ole aiemmin ollut kovinkaan merkittävää mielipidettä. Tottakai muistan hänen olleen jatkuvasti pinnalla 00-luvulla, mutta en välttämättä itse niin paljoa hänen tähdittämiä leffoja katsonut. Viime vuosilta muistan hänet ennen kaikkia rakastamastani Marvelin Eternals-elokuvasta. En siis ole oikea ihminen sanomaan miten Jolien roolisuoritus Maria Callaksena vertautuu hänen uransa aiempiin performansseihin. Mutta sen pystyn minäkin hyvällä omalla tunnolla sanomaan, että Jolie tekee aivan fantastista työtä Pablo Larraínin ohjauksessa.

Jolie tuntuu Maria Callaksena äärimmäisen voimakkaalta, elämää suuremmalta ilmestykseltä. Mikäli ihmiselle joka ei tiedä mitä tarkoittaa elokuvatähti, pitäisi näyttää esimerkki sellaisesta, toimisi Angelina Jolie Mariassa erinomaisesti. Kamera tuntuu rakastavan Jolieta, joka sitten pistää performanssinsa terävyydellä sen ojennukseen. Hänen pelkässä läsnäolossaan ruudulla on tavaton määrä elämää ja syvyyttä, mikä tekee katseen irroittamisesta ruudusta liki mahdotonta. Jolien käsissä Maria tuntuu sopivan oikukkaalta ja itsepäiseltä tähdeltä, mutta myös myötätunnon omaavalta. Little Richardin sanat siitä, miten hän ei ole ylimielinen vaan vakuuttunut omasta paremmuudestaan tulevat mieleen positiivisella tavalla.

Valmistautuessaan rooliinsa, Jolie käytti seitsemän kuukautta oopperalaulamisen harjoitteluun. Tästä huolimatta Larraínin kuvatessa Callasin parhaita päiviä esiintyjänä, käytettiin elokuvassa yli 90 prosenttia ajasta todellisen Maria Callasin äänitteitä. Tämä on erityisesti teoksen alussa selvää, kun ääni tuntuu niin selvästi Jolien huulisynkkauksesta huolimatta tulevan taustalta. Tämä hiukan rikkoo immersiota, kun Edward Lachman kuitenkin kuvaa Jolien suoraa edestäpäin. Mutta toisaalta katsojan korville tämä tarkoittaa aivan voittamatonta herkkua, elokuvan demonstroidessa aidon Callasin maailmankuulua ääntä. Eikä Jolien harjoituksetkaan menneet hukkaan. Erityisesti teoksen lopussa Larraín päästää tämän näyttämään työnsä tuloksia, jättäen katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.

Maria on pysäyttävä, vahva otteinen elämänkertaelokuva, jonka psykologinen ote korottaa teoksen genrensä huippujen joukkoon. Ohjaaja Pablo Larraín ja kuvaaja Edward Lachman tulkitsevat Steven Knightin käsikirjoitusta visuaalisesti häikäisevällä itsevarmuudella, saaden katsojan hetkessä pauloihinsa. Kokonaisuuden sitoo yhteen Angelina Jolien järisyttävä roolisuoritus Maria Callaksena, joka saa ihastumaan hahmon säteilevään tähtivoimaan ja rakastumaan oopperalaulun koko vartaloa tärisyttävään potentiaaliin.

Mitä sinä pidit Mariasta, tai muista Larraínin elokuvista? Kerro mietteesi kommenttiosiossa! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!