Nosferatu (2024)

Nosferatu

2024

Ohjannut ja kirjoittanut: Robert Eggers

Nosferatu (1922) -elokuvan kirjoitti Henrik Galeen

Dracula-kirjan kirjoitti Bram Stoker

Robert Eggers on yksi suosikki ohjaajistani. Hänen The Witch -elokuvansa vuodelta 2015 sai minut ensimmäistä kertaa innostumaan kunnolla kauhusta genrenä. Tämän jälkeen hänen seuraava teoksensa, The Lighthouse (2019), räjäytti tajuntani omituisuudellaan. Eggersin kolmas pitkä elokuva, The Northman (2022), oli sekin varsin pätevä teos. Niinpä odotin suurella innolla hänen seuraavaa projektiaan. Kun kuulin sen olevan uudelleenfilmatisointi vuoden 1922 elokuvasta Nosferatu, olivat tunteeni ristiriitaiset. Dracula-tarina ei koskaan ollut minua erityisemmin elokuvissa vaikuttanut. Mutta toisaalta tiesin sen tärkeyden maailman kulttuurille ja luotin Eggersin kykyyn tuoda se nykypäivään. Ja vähemmän yllättävästi luottoni palkittiin. Nosferatu on jälleen yksi loistelias sulka ohjaaja-kirjoittajan hattuun.

Eggersin Nosferatu seuraa aika tarkkaan samaa tarinaa kuin alkuperäinenkin Nosferatu. Vastikään naimisiin mennyt Thomas Hutter (Nicholas Hoult) saa työtehtävän kiinteistönvälittäjä herra Knockilta (Simon McBurney). Thomasin tulee matkata Transilvaniaan tapaamaan vanhaa kreivi Orlokia (Bill Skarsgård), joka suunnittelee Saksaan muuttamista. Thomasin vaimo Ellen (Lily-Rose Depp) kuitenkin aavistaa pahaa ja pyytää miestään jäämään. Rahankiilto silmissään Thomas kuitenkin lähtee matkaan, jättäen vaimonsa ystäväperheen luokse asumaan matkan ajaksi. Matka muuttuu yhä vain pelottavammaksi ja erityisesti Orlokin linnassa Thomas tuntee jatkuvan vaaran vaanivan raihnaisen kreivin silmissä. Samaan aikaan Saksassa Ellen alkaa hourailla ja kävellä unissaan. Kreivin ja Thomaksen lisäksi hirveä rutto saapuu Saksaan.

Witney Seibold sanoi hyvin omassa arvostelussaan Critically Acclaimed -podcastissä, että Robert Eggers on niin tarkka elokuviensa historiallisuudesta, että se ulottuu Nosferatussa jopa tarinan moraaliin. Ymmärrän oikein hyvin mistä tämä ajatus kumpuaa. Draculan tarinassa on kai aina ollut omanlaisensa jännite aikansa seksuaalisuutta kohtaan, mutta Eggersin Nosferatussa tähän nojataan todella paljon. Elokuva nostaa Ellen Hutterin hahmon tarinansa keskiöön entistä voimakkaammin ja tarina alkaa heti kuvauksella siitä, kun tämä rukoilee itselleen fyysistä kumppanuutta. Tätä seuraa karmaiseva hetki jossa hänen kroppansa tärisee ja hän ulvoo nautinnosta, kun jokin näkymätön olento harrastaisi seksiä hänen kanssaan.

Tämän kautta Eggersin elokuva pääsee alkuperäistä paremmin kiinni siihen, miksi kreivi Orlok mieltyy niin voimakkaasti Ellen Hutteriin. Orlokin verenhimo toimii metaforana hillittömälle seksuaaliselle himolle, jonka edessä muiden elämät eivät merkitse enää mitää. Ellen Hutter taas on koko elämänsä ollut erittäin seksuaalinen kulttuurissa, jossa sitä pidetään sairautena. Hän kertookin himojensa vasta vähentyneen kun hän tapasi Thomasin ja meni tämän kanssa naimisiin. Ikivanha viesti tuntuu implikoivan 1800-luvulle sopivaan tapaan, että seksi, erityisesti naiselle, kuuluu vain avioliittoon ja sen ulkopuolella aiheuttaa vain kärsimystä. Elokuvassa leviävän rutonkin voi nähdä tämän myötä metaforana seksitaudeille, joskaan se nyt tuskin ihan yksi yhteen menee tämän uhrien kanssa.

Haluan itse kuitenkin mennä tästä konservatiivisesta ideasta vielä eteenpäin. Tykkään usein painottaa myös elokuvien suhteen taiteen tulkitsemista hyvässä uskossa. Ei sillä, toki on ihan validia historiallisessa, aikuisille tarkoitetussa elokuvassa kuvata myös aikakauden moraalia sellaisenaan. Itse kuitenkin mietin menneisyyden pidättyväisyyttä ja sitä miten huonoksi se on ihmisen psyykkeelle. Mikäli Ellen olisi saanut terveempää seksuaalikasvatusta ja -opetusta, hänen tuskin tarvitsisi turvautua yliluonnollisiin keinoihin himojensa tyydyttämisessä. Jos maailma jossa hän elää olisi avoimempi seksin suhteen olisi hän voinut vapaasti etsiä itselleen sopivia kumppaneita, sekä suojata itsensä mahdollisilta seksitaudeilta. Itse näen Robert Eggersin Nosferatussa opetuksen puritaanisen kulttuurin vaaroista, mikä sopii hyvin yhteen myös hänen aikaisempien elokuviensa kanssa, jossa eristäytyminen aiheuttaa kaaosta ihmisten elämässä.

Historiallisuuden piikkiin voinee varmaan myös laittaa toiseuttavan silmäyksen romaneihin elokuvan alussa. Transilvaniassa Thomas Hutter saapuu pieneen kylään, jossa romanit ensin esiintyvät ja sitten nauravat hänelle. Heidät häädetään majatalon pitäjän toimesta pois ja yöllä Hutter todistaa heidän omituista rituaaliaan. Koska elokuvan perspektiivi on tässä vaiheessa tiukasti kiinni Thomasissa, voidaan romanien “erikoisuus” pistää hänen ennakkoluulojensa piikkiin. Thomasilla ei ole uteliaisuutta tutustua paikallisiin tai heidän kulttuuriinsa, joten ne näyttäytyvät hänelle vieraassa valossa. Tämän vuoksi hän myös vie mukanaan heiltä Saksaan vain hyvin pinnallisen ajatuksen siitä miten taistella vampyyreja vastaan. Idea on mielenkiintoinen, mutta jää elokuvan kokonaisuudessa sivuhuomioksi. Tulevaisuudessa toivoisin, että Eggers ei historiallisuutta hakiessaan kuitenkaan sivuuttaisi rodullistettuja ihmisiä, sijoitti hän tarinansa minne päin maailmaa tahansa.

Luonnollisesti elokuvan fyysinen tuotanto on huippuunsa hiottua oikean ajankuvan saavuttamiseksi. Toki historiallisuuden suhteen joudun itse vain luottamaan Eggersiin ja tämän kokoamaan tiimiin, sillä en itse siitä ole niin hyvin perillä. Tunnistan kuitenkin sen kun teos on kokonaisuutena immersiivinen ja aikakausi vie mukaansa. Korkeat silinterit, likaiset kadut ja voimakas Jumalan pelko ovat jatkuvasti läsnä elokuvassa. Eggersin kuvaama 1830-luvun Saksa on sopivalla tavalla epämiellyttävä, tuntumatta kuitenkaan inhorealistiselta tai vastenmieliseltä. Arkkitehtuuri ja puvustus ovat kuitenkin esimerkiksi todella komeaa katseltavaa. Eggers on myös ymmärtänyt sen, että maailman pitää tuntua ensin edes hiukan miellyttävältä, ennen kuin sitä lähtee hajottamaan. Parhaiten hän kuitenkin saa katsojat puolelleen hahmojensa kautta.

Lily-Rose Depp tekee suurenmoisen työn Ellen Hutterin roolissa. Hän heittäytyy performanssillaan koko vartalollaan, saaden aikaan todella vaikuttavan kuvauksen Ellenin kokemasta painajaisesta. Hän esittää voimakkaasti niin hahmonsa surun, kuin tämän epätoivoisen rakkautensa aviomiestään kohtaan. Paikoitellen myös lämmin ja ytimekäs Ellen tuntuu koko elokuvan ajan monipuoliselta hahmolta, joka yrittää riistäytyä irti menneisyyden himoistaan. Depp tekee onnistuu erinomaisesti kuvastamaan tämän kaiken teatraalisesti ilman turhaa hienovaraisuutta. Hän tarjoaa katsojille koko rahan edestä näyttelyä, luottaen siihen, että nämä ovat tulleet katsomaan fantastista kauhua.

Ellenin puolison, Thomasin, roolissa loistaa Nicholas Hoult. Aina luotettava ja innolla rooleihinsa heittäytyvä Hoult ei petä tälläkään kertaa. Hän ottaa alkuperäisessä Nosferatussa Hutteria esittäneen Gustav von Wangenheimin naiivistisen virneen ja kääntää sen hahmonsa vilpittömäksi, energiseksi rakkaudeksi. Thomasin into lähteä Transilvaniaan tienatakseen rahaa perheelleen paistaa performanssista läpi kuin aurinko keskellä Eggersin synkkää painajaista. Ja sitten Hoult pääsee saman tien rikkomaan tuon valon, kun tämä matkallaan alkaa kohdata kauheuksia. Houltille Thomasin koettelemukset tarkoittavat ruudun täyttävän pelon kuvaamista, sekä jatkuvaa epämukavuutta. Nicholas Houltin käsissä Thomasin kauhu kreivi Orlokin edessä tuntuu yhtä fyysiseltä kuin Deppin Ellenin vartalon väännökset.

Elokuvan nimihirviönä, Nosferatuna, alias kreivi Orlokina nähdään Bill Skarsgård. Näyttelijä on elokuvan erinomaisen erikoismeikkausryhmän toimesta peitetty päästä varpaisiin proteeseilla, jotka saavat hänet näyttämään totta puhuen enemmän isoveljeltään Gustaf Skarsgårdilta zombiena, kuin itseltään tai aiemmilta versioilta kreivi Orlokista. Robert Eggers tuntuu ottaneen riskin antaessaan Bill Skarsgårdille muhkeat viikset, sekä hitaan, lähes koomisen, Dracula-aksentin. Yhdistettynä hahmon repaleiseen, mätänevään vartaloon, kalkin vaaleaan ihoon ja syviin tummiin silmiin saadaan kuitenkin aikaan todella karmiva ilmestys. Skarsgård onnistuu valjastamaan tämän kaiken edukseen, täyttäen valkokankaan painostavalla ilmapiirillä aina ruudun itselleen saadessaan. Hänen käsissään kreivi Orlok on etova, mutta samaan aikaan mystisellä tavalla karismaattinen. Jotenkin kaikesta ällöttävyydestään huolimatta Bill Skarsgård onnistuu myös näyttämään mikä tässä pelottavassa vampyyrissa Ellen Hutteria viehättää.

Loputkin elokuvan roolikaartista ovat aivan huikeita. Eggersin kanssa yhteistyötä kolmatta kertaa tekevät Ralph Ineson ja Willem Dafoe ovat jälleen aivan timanttisia rooleissaan. He esittävät tohtori Sieversiä ja professori Von Franzia antaen molemmille hahmoille aimo annoksen karismaa ja inhimillisyyttä. Tohtori Sievers on kahdesta maanläheisempi, mutta nousee Inesonin otteessa edukseen tämän jyrisevän, mutta myötätuntoisen äänen käytön ansiosta. Von Franz on taas eksentrisempi, hullun professorin aseman kanssa flirttaileva okkultisti, joka kuitenkin Dafoen käsissä tuntuu miellyttävän lähestyttävältä ja vilpittömästi ihmishengistä välittävältä. Parivaljakosta elokuva saa sopivan tieteen ja taikauskon asiantuntijat, jotka tuntuvat vahvasti teosta vanhemman suhteen omaavilta henkilöiltä.

Aaron Taylor-Johnson esittää varakasta nuoren perheen isää Friedrich Hardingia ja Emma Corrin tämän vaimoa ja Ellenin parasta ystävää Annaa. Heidän hahmonsa auttavat täydentämään Huttereiden elämää ja tarinan maailmaa. Esimerkiksi pieni sivuhuomio siitä miten Thomas on veloissa Friedrichille, auttaa antamaan näiden väliselle suhteelle hienovaraisen alavireen. Taylor-Johnson ja Corrin uppoavat taitavasti hahmoihinsa ja toimivat jossain määrin myös katsojan silminä, mitä tulee Ellenin “sekoamiseen.” Anna Harding edustaa ystäväänsä tukevaa puolta, kun taas Friedrich kaikkea yliluonnollista kyseenalaistavaa puolta. Performansseillaan he myös antavat subtekstiä heidän hahmojen ja Ellenin väliselle suhteelle. En voinut olla miettimättä, josko Friedrich himoitsisi myös ystävänsä vaimoa, tai sitä voisiko Ellenin ja Annan välillä olla platonisen ystävyyden lisäksi seksuaalisia tunteita toisiaan kohtaan. Taylor-Johnson ainakin selvästi antaa hahmolleen villimmän nuoren miehen energian, joka ei aivan mene yhteen aikakauden siveyssääntöjen kanssa. Tämä sopisi myös yhteen sen kamalan tavan kanssa, kuinka hänen tarinansa elokuvassa lopulta loppuu.

Vielä pitää nostaa esiin Simon McBurneyn esittämä herra Knock. Mikä fantastisen likainen performanssi onkaan kyseessä. McBurneylle ei ole ehkä annettu yhtä radikaalia meikkiä ja kampausta kuin alkuperäisessä elokuvassa Alexander Granachille, mutta näyttelijäsuorituksen puolesta tätä ei kauaa edes ajattele. McBurneyn herra Knock on niin täynnä vastenmielisen, pakkomielteisen ja riivatun kulttimiehen energiaa kuin olla ja voi. Hän täyttää hahmonsa niin perinpohjaisesti pahuutta palvovalla energialla, että rottien ja pulujen syöminen vaikuttaa hänen kohdallaan normaalilta touhulta. Performanssi on valtava ja sopii täydellisesti Eggersin luomaan maailmaan.

Robert Eggers on yksi nykykauhun mestareita. Avaimia hänen työssään ovat painostava ilmapiiri, historiallisuus ja omituisuus. Nosferatulla hän demonstroi kykyään näissä kaikissa. Elokuva on tunnelmaltaan aivan huikea. Koko ajan se tuntuu painavan katsojaa syvemmälle penkkiin ja hengittävän tämän niskaan raskaan uhkaavasti. Ja silloin kun tämä painostus vapautetaan, tapahtuu se yleensä loistavasti ajoitetulla säikäytyksellä tai viemällä kuvasto omituiseen, erilailla pelottavaan paikkaan. Nosferatu on puhdasta fantasiaa, eikä hirveyksien ja taikuuden olemassaoloa juurikaan kyseenalaisteta muuten kuin sanallisesti. Esimerkiksi alkuperäisen elokuvan mystinen vankkurimies, joka kuljettaa Thomas Hutterin Orlokin linnaan, loistaa poissaolollaan. Sen sijaan Thomasin eteen ilmestyvät tyhjät vankkurit, joiden kyytiin tämä hyppää kauhusta kankeana.

Visuaalisesti elokuva loistaa. Fyysiestä tuotannosta jo puhuinkin, mutta myös Jarin Blaschken kuvaus ja Louise Fordin leikkaus ansaitsevat tulla mainituksi. Wisborgin kaupunki on masentavan harmaa, mutta öisissä kohtauksessa Blaschken kuvat pääsevät oikeuksiinsa. Voimakkaat siniset valot korostavat upeasti määrätietoisia sommitelmia. Eggers ja Blaschke käyttävät rohkeasti lähes suoraa hahmojen edestä otettuja kuvia, tehden katsojan olon epämukavaksi ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia. Nämä kuvat sitten on Louise Ford leikannut Eggersin ohjauksessa jouhevasti kulkevaksi elokuvaksi, joka tietää tismalleen minkä verran mikäkin kohtaus vaatii aikaansa. Hän ajoittaa säikäytykset erinomaisesti ja pakottaa katsojan pysymään jännityksessä juuri sopivan mittaisia aikoja. Kokemuksesta voi olla vain kiitollinen.

Nosferatu on jälleen yksi mestariteos ohjaaja-kirjoittaja Robert Eggersiltä. Teknisesti häikäisevä elokuva on piinaava tunnelmaltaan ja armoton ällöttävyydessään. Sen seksuaalisuus kanavoi elokuvan visuaalisen ilmeen tavoi erinomaisesti historiallista maailmaa, mutta tavalla joka saa katsojan pohtimaan puritaanikulttuurin haittoja. Elokuvan näyttelijäkaarti on aivan uskomaton, jokaisen näyttelijän pistäessä parastaan tulkitessaan Eggersin käsikirjoitusta suurin elkein. Jälleen kerran, Robert Eggers on näyttänyt miksi on yksi nykykauhun mestareita.

Kerro sinäkin omat mietteesi Eggersin Nosferatusta kommenttiosiossa. Arvostan myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Palautetta ja yhteistyöpyyntöjä voi lähettää myös osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!