Rakas (Elskling, 2024)

Rakas

Elskling, 2024

Ohjannut ja kirjoittanut: Lilja Ingolfsdottir

Trailerissa elokuvaa mainostettiin The Worst Person in the World (2021) -elokuvan tuottajan uutena elokuvana, mikä itsessäni saa aikaan lähinnä olkien kohautuksen. En ole koskaan pitänyt tuottajaa erityisemmin laadun takeena. Varsinkaan jos on kyse pienemmästä nimestä, jonka muita töitä en ole nähnyt. Rakas-elokuvan kohdalla ei tuottajan nimeä edes löydy tarkistettavaksi Wikipediasta tai Filmikamarin sivuilta. IMDb:n kautta hänen nimekseen selvisi Thomas Robsahm. Pointtini on, että mitään kummoisempia ennakko-odotuksia ei Rakasta kohtaan minulla ollut, kun sen menin pressinäytökseen katsomaan. Aluksi hiukan rasittavan oloinen elokuva paljastui kuitenkin lopulta todella mielenkiintoiseksi itseinhon tutkielmaksi.

Elokuva kertoo nelikymppisestä Mariasta (Helga Guren), joka huonon ensimmäisen avioliiton jälkeen on löytänyt uuden rakkauden Sigmund (Oddgeir Thune) -nimisestä miehestä. Uusi suhde vaikutti aluksi täydelliseltä, mutta seitsemän vuotta myöhemmin Marian lapsiluku on kaksinkertaistunut ja parisuhde Sigmundiin alkaa säröillä. Mies kun viettää pitkiä aikoja työmatkoillaan muusikkona, samalla kun Maria joutuu hoitamaan heidän lapsiaan, luopuen omista työprojekteistaan. Ja kun kaksikon oli tarkoitus vaihtaa rooleja, selviää että Sigmund onkin ottanut uuden työtarjouksen vastaan. Tästä syntyvä riita eskaloituu Marian ulosryntäykseen. Miten hänen miesystävänsä voikin olla niin kohtuuton? Parisuhdeterapiassa Maria kuitenkin joutuu itsetutkiskelun kautta miettimään perspektiivinsä kokonaan uusiksi.

Elokuva alkaa päähenkilön voice-overilla ja montaasilla siitä miten Maria ja Sigmund tapasivat ja aloittivat seurustelun. Tässä vaiheessa itselläni alkoivat hälytyskellot pääni sisällä soida. Ei tunnu hyvältä enteeltä, mikäli parisuhdedraama kiirehtii suhteen muodostumisen läpi. Varsinkin kun tästä kerronnasta ei tule juuri mitään esiin Sigmundin persoonasta. Lähinnä että hän tulee toimeen kaikenikäisten lasten kanssa ja on komea ja hyvä panemaan. Mietin että tähänkö suhteeseen minun sitten katsojana pitäisi kiintyä? Onko tarkoitus että samaistuisin tämän jälkeen kovastikin Marian pettymykseen kun Sigmund osoittautuukin huonoksi kumppaniksi.

Ohjaaja-kirjoittaja Lilja Ingolfsdottir on kuitenkin paljon älykkäämpi ja luovempi kuin annoin ennakkoasenteideni olettaa. Ruusuinen montaasi kerrottuna Marian perspektiivistä onkin tarkoituksella jätetty ideaaliseksi kuvaukseksi suhteen alusta. Tarinan alussa katsojan on todella helppo olla tämän vuoksi Marian puolella. Kotiin myöhään saapuva Sigmund, joka ilmoittaa rikkovansa parin aiemman sopimuksen työnteosta turhauttaa katsojaa siinä missä miestäkin. Marian tavassa reagoida ongelmiin on ongelmansa, mutta kestää aikansa ennen kuin Ingolfsdottir avaa koko kuvan tilanteesta katsojille. Pikkuhiljaa kun Maria lähtee parin kotoa alkaa hän tuntua kohtuuttoman läheisriippuvaiselta ja kiukuttelevalta.

Ingolfsdottir luottaa katsojaan hyvin paljon, sillä hän ei kuitenkaan myöskään kirjoita Sigmundia pelkästään väärinymmärretyksi hyväntekijäksi. Hänelläkin on selkeitä ongelmia kommunikaation kanssa. Esimerkiksi se että hän ei koskaan vastaa Marian puheluihin, mutta keskeyttää tärkeitä tapaamisia vastatakseen työpuheluihin tuntuu valtavalta punaiselta lipulta. Sigmund myös tekee tiettyjä asioita konsultoimatta ensin Mariaa, mistä tämä ymmärrettävästi on käärmeissään. Ingoldsdottirin käsikirjoitus pitää huolen siitä, että molemmat osapuolet tulevat ongelmissaan kuvatuksi mahdollisimman inhimillisinä kaikkine vikoineen.

Kun sitten tarinassa vihdoin aletaan kyseenalaistamaan Marian perspektiiviä, alkaa sen palat loksahdella kohdalleen. Kyseessä onkin todella voimakas tutkimus ihmisen tavasta sabotoida omia suhteitaan oman itseinhonsa vuoksi. Pelko toisen menettämisestä ajaa kylmään manipulointiin, vaikka ihminen itse ei sitä tarkoitakkaan tehdä. Mikä parasta, Ingolfsdottir oikeasti panostaa työhön mitä tämän huomaaminen vaatii. Elokuvassa kuvatut terapiasessiot ovat todella intensiivisiä pakottaessaan Marian tarkastelemaan tekojaan ja tunteitaan perinpohjaisesti. Ihmiset usein puhuvat siitä miten heidän pitää tehdä töitä kasvaakseen ja oppiakseen virheistään, mutta Ingolfsdottir oikeasti näyttää miten sitä työtä tehdään.

Ingolfsdottir myös ottaa ilon irti elokuvataiteen mahdollisuuksista. Hän käyttää jo aiemmin nähtyjä kohtauksia Marian muistojen pohjana ja näyttää nämä uudestaan aiempaa syvemmästä, tutkivasta perspektiivistä. Tästä muodostuu eräänlainen Rashomon-efekti, jossa usean ihmisen perspektiivin sijaan nähdäänkin asiat saman ihmisen perspektiivistä monella eri tavoin kuvattuna. On sitä mitä kirjaimellisesti tapahtui, sitä miltä se tuntui ja sitä mitä se todellisuudessa tarkoitti. Lilja Ingolfsdottir demonstroi hurjan vaikuttavaa elokuvakerronnan taitoa ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan.

Ingolfsdottir onnistuu myös vilkaisemaan siihen miten ympäristö ja kasvatus ruokkivat ihmisen itseinhoa ja vääristynyttä perspektiiviä. Maria nimittäin on perinyt vaikean luonteensa osittain äidiltään. Myös tällä on tapa laittaa lapsensa taistelemaan suosiostaan ja tätä kautta puskemaan näitä kauemmas itsestään, aivan kuten Maria on tehnyt puolisolleen. Maria myös kuvittelee varmasti korjaavansa virheen antaessaan tyttärelleen tilaa ja hakeutumalla tämän seuraan vain kun hänestä siltä tuntuu, mutta todellisuudessa tämä on vain johtanut siihen, ettei hän näe tytärtään kokonaisena ihmisenä. Näin ollen Ingolfsdottir pääsee kiinni sukupolvelta toiselle periytyvään traumaan ja siihen miten salakavalasti se eteneekään.

Vielä haastavampi on tapa millä Ingolfsdottir kuvaa Marian suhteen tämän ystävään (Marte Magnusdotter Solem). Tämä kun on kaikissa ystävysten välisissä hetkissä valmiina hyppäämään vaikka junan alle Marian puolesta ja kuuntelee kaikkia tämän huolia kuten hyvän ystävän kuuluukin. Mutta hyvä ystävyyshän ei ole pelkästään sitä, että antaa toisen purkaa tunteitaan ja tehdä mitä ikinä tämä mieliikään. Joskus ystävien pitäisi toimia myös voimakkaampana peilinä läheisilleen ja uskaltaa myös haastaa näitä katsomaan asioita useammalta kantilta. Se ei todellakaan ole helppoa ja itse ainakin pelkäisin suututtavani läheiseni, jos kyseenalaistan heidän perspektiivinsä osoittamatta hienotunteisuutta. Siksi tuntuukin niin voimakkaalta, kun Lilja Ingolfsdottir osoittaa katsojalle, miten ystävät voivat ruokkia toistensa myrkyllisempiä piirteitä.

Tästä kaikesta tiukasta itsetutkiskelusta huolimatta Rakas ei ole julma tai myötätunnoton. Elokuvan sanoma on lähtökohtaisesti positiivinen. Sinä olet rakkauden arvoinen ja riität sellaisena kuin olet. Ja olemalla sinut itsesi kanssa löydät voimaa kasvaa ja kehittyä itsenäsi, sekä sitä myötä voit myös olla parempi kumppani, vanhempi ja ystävä. Elokuvan valaistuksella ja värimaailmalla tekemä temppu lopussa on ehkä itsestäänselvyydessään lähes absurdi, mutta tuntuu silti myös matkan arvoisena. Katsoja itsekin kokee valaistuneensa sen myötä.

Rakas on erinomainen, syvällinen ihmissuhdedraama, joka edetessään paljastuu kiehtovaksi tutkimukseksi itseinhosta ja rakkaudesta. Ohjaaja-kirjoittaja Lilja Ingolfsdottir haastaa ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan katsojat monimutkaiselle matkalle päähenkilönsä pulmalliseen luonteeseen. Sivutuksi tulevat sekä periytyvät traumat, että ystävyyden haittapuolet. Kaiken ytimessä on kuitenkin positiivinen viesti ihmisen kyvystä oppia kasvamaan paremmaksi läheisilleen ja ennen kaikkea itselleen.

Kerro sinäkin omat mietteesi elokuvasta kommenttiosiossa! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!