Fanfaari elämälle (En Fanfare, 2024)

Fanfaari elämälle

En Fanfare, 2024

Ohjannut: Emmanuel Courcol

Kirjoittanut: Emmanuel Courcol, Irène Muscari, Oriane Bonduel, Marianne Tomersy

Jonossa odottaa kolme videoimatonta arvostelua ja takana on pitkä viikonloppu, mutta siitä huolimatta päätin mennä maanantaiaamuna pressinäytökseen. Eihän sitä koskaan tiedä millainen mestariteos saattaa olla kyseessä. Elokuvasta Fanfaari elämälle en ollut tehnyt mitään taustatutkimusta. Olin kai trailerin nähnyt aiemmin jossain ja muistin että leffalla oli jotain tekemistä musiikin kanssa. Näytöksessä eteeni avautui kelpo elokuva aikuisiällä toisiinsa tutustuvista veljistä, joita yhdistää rakkaus musiikkiin. Elokuva sai pressinäytöksessä pienet aplodit, mutta en nyt ihan niin myyty ollut itse, että olisin niihin yhtynyt. Vaikka elokuvan loppu olikin todella päräyttävä.

Elokuva lähtee liikkeelle kun arvostettu kapellimestari Thibaut Desormeaux (Benjamin Lavernhe) pyörtyy kesken harjoitusten. Lääkärissä hänelle todetaan leukemia, jonka vuoksi hän tarvitsee luuydinsiirron. Tähän hän pyytää avuksi siskonsa Rosen (Mathilde Courcol-Rozès), joka ei kuitenkaan ole sopiva luovuttajaksi. Tämä nimittäin ei olekaan biologista sukua Thibaut’lle. Mies saa tietää olevansa adoptoitu ja että hänellä on Lillen kaupungissa veli, Jimmy Lecocq (Pierre Lottin). Thibaut matkustaa tämän luokse luuytimen perässä. Operaation Thibaut’lle paljastuu myös Jimmyn intohimo musiikkia kohtaan. Miesten välinen suhde alkaa muodustua pikkuhiljaa lämpimäksi. Vauraudessa elänyt Thibaut’n ja työväkeä edustavan Jimmyn välillä on kuitenkin myös suuria eroja.

Kun eri ympäristöissä kasvaneet biologiset veljet tapaavat herää tottakai paljon kysymyksiä kasvatuksen ja geenien vaikutuksesta ihmisluontoon. Emmanuel Courcolin elokuva selvästi tahtoo puhua tästä aiheesta, näyttäessään miten Thibaut on päässyt taiteen saralle pitkälle elämässän, siinä missä hänen veljensä Jimmy on huippulahjakas, täydellisen sävelkorvan omaava nero, joka kuitenkin on musiikin suhteen vain harrastelija. Implikaatio on selvästi, että molemmat veljet ovat perineet jostain musikaalisuuden, mutta vain toinen heistä eli tarpeeksi etuoikeutetussa asemassa tehdäkseen siitä elämäntyönsä. Thibaut muutamassa kohtauksessa jopa naljailee tästä äidilleen ja siskolleen, selvästi katkerana siitä ettei hänelle koskaan kerrottu adoptiosta. 

Courcolin, Irène Muscarin, Oriane Bonduelin ja Marianne Tomersyn käsikirjoitus tuntuu nimenomaan liittävän taidot tiukasti veren perimään, joka itselleni on toki aika luotaantyöntävää. Mutta kevyt ja hyväntuulinen elokuva saa sen tuntumaan positiiviselta asialta. Aurinkoisimpia hetkiä elokuvassa ovat kohtaukset joissa veljekset löytävät toisensa musiikin keinoin. Tarina kommentoi myös mielenkiintoisella tavalla ympäristön vaikutusta tähän. Vähävaraisessa sinikauluksisessa perheessä ei ole pystytty samalla tavalla kannustamaan nuorta tekemään uraa taiteen parissa, kuin varakkaammassa perheessä. Tätä myötä elokuva myös pääsee kommentoimaan eri ympäristöjen luomaa katkeruutta ihmisessä ja maailman epäreiluutta. Luokkaerot on nähtävissä ihmisen potentiaalia polkevaksi ongelmaksi elokuvassa. Vaikka vastustankin ajatuksia lahjakkaista neroista, tekee Fanfaari elämälle kuitenkin selväksi sen valtavan vaikutuksen mikä ympäristöllä ja kasvatuksella on ihmiseen.

Elokuva sivuaa myös asenne eroja mitä syntyy eri luokissa. Työväenluokka on huomattavasti solidaarisempaa ja rakastavampaa kuin ylempi luokka. Tämä on selvää esimerkiksi siinä, että Thibaut’n vanhemmat olisivat aikanaan voineet halutessaan adoptoida myös Jimmyn, mutta jättivät tämän tekemättä, sillä saivatkin tämän siskon biologisesti, vaikka todennäköisyydet olivatkin tätä vastaan. Samaan aikaan taas Jimmyn kasvattanut täti sanoo, että olisi hetkeäkään epäröimättä adoptoinut myös Thibaut’n mikäli olisi saanut tähän tilaisuuden. Vähävaraisuus tai useat omat lapset eivät olisi häntä hidastaneet. Tämä kuvastaa hienosti vähävaraisempien ihmisten optimistisuutta ja selviytymiskykyä. Kun rahaa ei ole, muuttuvat läheiset ihmiset entistäkin tärkeämmiksi ja voi myös syntyä varmuutta selviytymisestä, kun on jo tottunut pyristelemään suurta maailmaa vastaan.

Fanfaari elämälle saa sielunsa ja sydämensä Thibaut’n ja Jimmyn roolit suorittavilta Benjamin Lavernhelta ja Pierre Lottinilta. Kummaltakin löytyy erinomaista karismaa ja miellyttävää charmia, jonka myötä katsoja kiintyy heihin nopeasti. Hahmot omaavat jotain luokkiinsa liittyviä stereotypioita, kuten Thibaut’n tiedostamaton ylimielisyys ja Jimmyn heikko kyky sanoittaa tunteitaan, mutta taidokkaiden näyttelijöiden ansiosta he tuntuvat silti moniulotteisilta ihmisiltä. Keskenään heiltä löytyy juuri oikeanlaista kemiaa, mikä saa katsojan kannustamaan näitä yhteisen suunnan löytämisessä. Kummaltakin löytyy taitoa esittää hahmojen hyviä ja huonoja puolia sopivassa tasapainossa mukaansa tempaavan muotokuvan takeeksi. Arvostan myös sitä, että käsikirjoittajat ovat vastustaneet kiusausta tehdä Thibaut’sta snobia tai Jimmystä sivistymätöntä moukkaa.

Jimmy työskentelee Lillen kaupungissa paikallisen tehtaan keittiössä. Myös hänen orkesterinsa koostuu tehtaan työntekijöistä. Tämän myötä osaksi elokuvaa tulee myös yhteisön merkitys, jota voimistaa myös taustalla käytävä työntekijöiden lakko, joka pikkuhiljaa muuttuu tarinassa oleellisemmaksi osaksi kokonaisuutta. Emmanuel Courcol haluaa selvästi teoksellaan kuvata työväenluokan solidaarisuutta ja lämpöä, tuoden taiteella itsensä elävän Thibaut’n ikään kuin osaksi todellista elämää. On mukava nähdä miten kovaa työtä tekevien tehdastyöntekijöiden joukosta löytyykin musikaalisesti yhä vain lahjakkaampaa porukkaa. Thibaut’lle ja samalla katsojille kyseessä on mainio opetus ihmisen monipuolisuudesta ja siitä miten lahjakkuuksia löytyy aivan kaikkialta.

Fanfaarin elämälle keskiössä on tottakai myös musiikki. Onhan se yhdistävä intohimo Thibaut’lle ja Jimmylle. En ole itse suuri musiikki-ihminen, mutta yleisesti taiteen ja ihmisten ystävänä on ihastuttavaa nähdä kun veljekset löytävät toisensa tämän kautta. Jossain määrin teosta tosiaan vaivaa synnynnäisten nerojen palvominen, mutta kokonaisuuden hyväntuulisuus peittää tämän altaan. On muikeaa nähdä hahmot intohimoisesti tarttuvan kiinni musiikkiin ja pyrkiä luomaan mahdollisimman toimiva kokonaisuus orkesterina. Erityisesti elokuvan tunnukseksi nousee Maurice Ravelin Boléro, jonka voimakkaat, mukaansatempaavat sävelet saavat erityisesti elokuvan loppuhuipennuksen loistamaan. Musiikista tulee niin luokkarajat kuin perheen sisäisetkin ongelmat ylittävä silta.

Ottaen huomioon, että Fanfaari elämälle alkaa Thibaut’n leukemiadiagnoosilla, on elokuva nimensä mukaisesti elämää juhlistava ja tämän myötä varsin positiivinen äänensävyltään. Dramaattisista käänteistä huolimatta siinä on jatkuvasti iloista, eteenpäin vievää tunnelmaa. Vaikka hahmoilla onkin vaikeuksia kommunikaation kanssa ja he kokevat pettymyksiä, ei elokuva juuri koskaan tunnu kurjalta. Lopussa tapahtuvat käänteet uhkaavat viedä tämän kyynisempään suuntaan, mutta tässäkin Courcol pitää kiinni optimismistaan ja saa katsojan mielet kohotettua taivaisiin elokuvan lopputekstejä varten. Tämän vuoksi ymmärrän mistä muun yleisön aplodit tulivat. Elokuvan loppuhuipennus tuntuu kirjaimelliselta huipennukselta ja jättää katsojalle todella hyvän tunnelman. 

Fanfaari elämälle on hyvän mielen elokuva, joka ei kuitenkaan kaihda katsoa elämän realiteetteja silmiin. Se onnistuu aloittamaan tarinansa tappavalla diagnoosilla, sekä paljastuksella miehen kokemasta elinikäisestä valheesta ja jatkamaan siitä elämäniloisella tahdilla loppuun asti. Elokuva loistaa erityisesti nappisuorituksen tekevien näyttelijöidensä vuoksi, jotka saavat katsojan hetkeksi unohtamaan elämän harmauden. Tästä huolimatta teos on kiinni todellisuudessa, kommentoiden luokkaeroja, sekä pohtien näiden aiheuttamia ongelmia taiteilijoille. Kokonaisuudesta jäi varsin positiivinen tunne itselleni.

Mitä mieltä SINÄ olit tästä elokuvasta? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!