Onnen asiamies (Agent of Happiness, 2024)

Onnen asiamies

Agent of Happiness, 2024

Ohjannut: Arun Bhattarai & Dorottya Zurbó

Bhutan on kuulemma oikeasti se maailman onnellisin maa Suomen sijaan. Tai näin ainakin muutama ihminen on mennyt viime aikoina möläyttämään, kun on puhuttu maahan liittyvistä elokuvista. En itse ole koskaan ollut kovinkaan vakuuttunut tästä, samaan tapaan kuin pidän Suomenkin nimittämistä maailman onnellisimmaksi parhaimmillaankin äärimmäisen vääristävänä. Bhutanilaisista elokuvista viime vuosina eteeni ovat nousseet Pawo Choyning Dorjin mainiot Koulu maailman laidalla ja The Monk and the Gun. Nyt taas oli vuoro bhutanilaisen Arun Bhattarain ja unkarilaisen Dorottya Zurbón yhdessä ohjaamalle Onnen asiamiehelle.

Bhutanilainen erikoisuus, valtion mittaama bruttokansanonnellisuus on tunnettu maailman ympäri ja varmasti iso osasyy maan positiiviseen maineeseen. Onnen asiamies on dokumenttielokuva, joka keskittyy Amber Kumar Gurungiin, joka yhdessä työparinsa Guna Raj Kuikelin kanssa kiertää maata valtion onnellisuuskyselyjä tehden. Aluksi vaikuttaa siltä, että elämä erityisesti Bhutanin maaseudulla on varsin onnellista, niin kauan kuin talosta löytyy muutama aasi tai lehmä. Kun Gurung ja Kuikel pääsevät syvemmälle maan kansalaisten joukkoon, alkavat myös maan epäkohdat tulla esiin. Transnainen pelkää henkensä puolesta, rikkaan farmarin kolme vaimoa eivät rakasta miestään ja nuori teini yrittää pitää alkoholistiäitiään elossa. Gurung myös itse kärsii romantiikan puutteesta, sekä siitä että häneltä puuttuu maan kansalaisuus, siitä huolimatta että hän on Bhutanissa syntynyt.

Arun Bhattarai ja Dorottaya Zurbó ovat kuvanneet elokuvansa rennolla, immersiivisellä otteella, jonka ansiosta en aluksi ollut edes varma katsoinko dokumenttia vai näyteltyä teosta. Bhutanin fyysinen kauneus tuntuu niin idylliseltä heidän kameransa edessä. Elokuva on myös tunnelmaltaan erityisesti alussa niin miellyttävän rennon tuntuinen, että kuvittelin sen olevan enemmän tai vähemmän lavastettu. Tässä tottakai tulee ottaa huomioon, että kaikki dokumenttielokuvat lavastavat jonkin verran kuviaan, saadakseen pointtinsa paremmin perille. Esimerkiksi on mielestäni ihan okei, että Bhattarai ja Zurbó tuntuvat usein olleen paikalla Amber Kumar Gurungin luona, kun tämä katsoi televisiostaan valtion propagandaa. Näin saadaan kuitenkin hyvin katsojalle selväksi miten voimakkaasti valtion viestintä lävistää kansalaisten arkea.

Bhattarai ja Zurbó tuntuvat olevan myös itse näkymättömissä elokuvan aikana, enemmän kuin dokumenteissa yleensä. Tähän vaikuttaa erityisesti se, että he seuraavat kun heidän elokuvansa päähenkilö suorittaa haastatteluja valtiolle kollegansa kanssa. Tämän myötä katsojalle tulee vahvempi immersio tilanteesta. Kuin olisimme kuvaaja-ohjaajien tavoin vain seuraamassa sivusta todellisia keskusteluja. Myöhemmin kun elokuva alkaa sitten enemmän keskittyä Gurungin henkilökohtaisiin ongelmiin ja syventyy myös muihin haastateltaviin, alkaa se taas tuntua enemmän perinteiseltä dokumentilta. Bhattarai ja Zurbó saavat kuitenkin haastattelutilanteet tuntumaan niin paljon perus asiantuntijakertomuksia rennommilta, että ne eivät silti tunnu pelkiltä puhuvilta päiltä. Esimerkiksi kohtaus jossa haastatellaan rikkaan miehen vaimoja, tuntuu enemmän palaselta pidemmästä keskustelusta, kuin suoralta kysymysten ja vastausten sarjalta.

Haastateltavien rentous luo luottamusta elokuvantekijöitä kohtaan, joka sitten johtaa entistä intiimimpään tarinan kerrontaan. Kun pinnallisemmasta, kenties Bhutanin hallintoa enemmän miellyttävästä, kuvastosta on päästy irti, alkaa katsojat kuulla syvempiä tarinoita paikallisilta. Heti kun ruudulle tulee transnainen, arvaa katsoja, että korkea bruttokansanonnellisuus ei todellakaan kerro koko totuutta. Kuten arvata saattaa, sukupuolivähemmistöt kokevat myös Bhutanissa syrjintää. Mahdolliseen väkivaltaan tai kiusaamiseen ei mennä kovin syvälle, mutta haastateltavana oleva nainen kertoo enemmän kuin tarpeeksi omia tunteitaan kuvailemalla. Hän on täynnä pelkoa, epävarmuutta ja epätoivoa. Hänen äitinsä on hänelle tuki, mutta tämäkään ei tule olemaan paikalla tytärtään auttamassa ikuisuuksia. Idyllisenä itseään mainostavan maan pinnan alla kytee suurempia varjoja.

Polygamia, eli moniavioisuus, on sallittua Bhutanissa. Elokuvassa tavattava kolmen vaimon mies pröystäilee onnensa määrällä haastattelijoille. Hän sanoo kaiken olevan kymmen kautta kymmenen. Mies ylpeilee myös sillä miten hän auttoi vaimonsa pois köyhyydestä ja tarjoaa näille yltäkylläisen elämän. Hän myös saarnaa siitä miten hän on ansainnut omaisuutensa kovalla työllä ja miten jokainen on oman onnensa seppä. Katsojalle tilanne on kiusallisuudessaan huvittava, kun mies ylpeilee äänekkäästi kolmen vaitonaisemman naisen vieressä. Ja tuleekin hyvin nopeasti selväksi, että vaimot eivät jaa miehensä onnellisuutta. Heille avioliitto oli järjellä tehty valinta ja ovat löytäneet enemmän samaistuttavaa toisistaan kuin miehestään. Pieni katsaus tähän suurperheeseen toimii erinomaisena mikrokosmoksena maasta, jossa onnekkaimmat ovat tottuneet huomioon ja saamaan äänensä kuuluviin.

Seitsemäntoista vuotias tyttö joutuu auttamaan alkoholisoitunutta yksinhuoltaja äitiään. Hänen ja nuoremman pikkusiskon väkivaltainen isä on lähtenyt lätkimään tai kuollut aikaa sitten. Äiti tottakai kieltää ettei mitään ongelmaa ole. Tyttö kuitenkin joutuu jatkuvasti luopumaan omista tavoitteistaan pitääkseen huolta äidistään. Esimerkiksi jos äiti sairastuu, jää tyttö pois koulusta voidakseen pitää hänestä ja pikkusiskostaan huolta. Tämä toimii mainiona demonstraationa siitä, miten valtaväestön onnellisuus ei auta niitä joihin iskee epäonni, mikäli valtiolla ei ole kunnollista sosiaaliturvaa. Kenellekään elokuvassa ei tule mieleenkään, että joltain voisi pyytää apua tilanteeseen, jotta tyttö voisi jatkaa kouluaan. Tämä vain otetaan itsestäänselvänä esimerkkinä kurjasta tuurista. Fakta on kuitenkin se, että toisin kuin vaikkapa edellä mainittu kokoomuslaista filosofiaa saarnaava polygaminen mies väittää, ei tämä seitsemäntoista vuotias voi tilanteelleen mitään, vaikka tekisi kuinka paljon töitä.

Ehkä bruttokansanonnellisuus tulee vilpittömästi halusta auttaa kansalaisia tai ehkä se on kuin onkin vain valtion propagandan työkalu. Joka tapauksessa se yksin ei riitä mihinkään. Ironista että sen mittauksen eteen töitä tekevä Amber Kumar Gurung itse on erittäin huonossa asemassa kotimaassaan. Hän on Lhotshampa, nepalilaista alkuperää oleva bhutanilainen. Näihin on kohdistunut etninen puhdistus 80-luvulta asti, jonka vuoksi Gurungilla ei ole Bhutanin kansalaisuutta. Luonnollisesti tämä on johtanut hänen elämässään suuriin vaikeuksiin. Esimerkiksi hän ei ole pystynyt pitämään yhtäkään työpaikkaa pitkään ja hänen kaikki romanttiset suhteensa ovat kaatuneen ensi alkuun, sillä kukaan ei ole halunnut seurustella miehen kanssa jolla ei ole kansalaisuutta. Ja nyt kun hänellä vihdoin on lupaava naisystävä, tämä haluaa muuttaa Australiaan. Minne passiton Gurung ei tietenkään voisi tätä seurata.

Viimeistään tässä vaiheessa Bhutanin valtion kaksinaamaisuus on selvää. Vaikka siellä onkin tapahtunut edistystä siitä asti kun aiempi kuningas luopui kruunustaan ja toi demokratian maahan, on töitä vielä valtavasti. Valtio tykkää ylpeillä korkealla onnellisuusprosentillaan, mutta 93% onnellisia ihmisiä ei merkitse mitään, jos loput seitsemän ovat jääneet kokonaan huomiotta. Ennakkoluulot ja konservatiiviset arvot ajavat Bhutanissakin erilaiset ja epäonniset ihmiset loukkuun. Vaikka kansa ei ole toivotonta, jättää elokuva vahvasti ilmaan ajatuksen siitä, että Bhutanin tulisi keskittyä enemmän kansalaistensa hyvinvoinnin takaamiseen, sen mainostamisen sijaan.

Yksi merkittävistä haastateltavissa mitä en vielä maininnut, on vanhempi herrasmies, joka suree kuollutta vaimoaan. En oikein tiedä miten tämän tarina sopii Onnen asiamiehen kokonaiskuvaan. Mies nimittäin selvästi on surkeana menetyksestään, mutta hänelläkin on silti jotain valoa tulevaisuudessa. Hänellä on esimerkiksi kuitenkin jälkikasvua joka hänestä välittää ja hän saa lohtua uskonnostaan. Kenties hänen tarinansa loppukaneetti sopii siinä mielessä kerrottuun tarinaan, että se demonstroi sitä miten ammattiavun puutteessa sureva mies tarttuu uskontonsa tarjoamiin harhoihin. Väkisinkin mietin sitä miten esimerkiksi Jehovan todistajat ja muut kultit rakastavat värvätä joukkoonsa vasta läheisensä menettäneitä ihmisiä, houkutellen näitä toivolla jälleennäkemisestä. Bhattarai ja Zurbó eivät kuitenkaan tunnu näin pitkälle menevän tällä tarinalla. Kenties miehen tarina vain kosketti heitä, eivätkä he lopulta raaskineet leikata sitä.

Onnen asiamies on rennon oloinen, mutta pintansa alla kiehuva kertomus ja todellisuutta valaiseva dokumentti. Se tuo sopivaa kriittistä silmää ja kyynisyyttä bhutanilaiseen elokuvaan, joka ehkä aiemmin kärsi hiukan liiallisesta kansallisromantiikasta. Ohjaajat Arun Bhattarai ja Dorottya Zurbó ovat koonneet elokuvaansa erinomaisen joukon tavallisia bhutanilaista, joiden kautta kurkistaa maan propagandan taakse. Intiimit haastattelut pitävät katsojan tiukasti otteessaan, antaen tuiki tärkeän opetuksen elämän realiteeteista. Onnen asiamies on muistutus siitä, miten työ onnellisuuden eteen on vielä kaukana valmiista.

Mitä ajatuksia Onnen asiamies herätti SINUSSA? Entä miten tuttu Bhutanin kulttuuri on sinulle? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!