Parthenope – Napolin kauneus (Parthenope, 2024)

Parthenope – Napolin kauneus

Parthenope, 2024

Ohjannut ja kirjoittanut: Paolo Sorrentino

Tulipa taas mentyä lehdistönäytökseen ilman minkäänlaista tietoa luvassa olevasta elokuvasta. Etukäteen olin lukenut ainoastaan nimen Parthenope – Napolin kauneus ja siitäkään en millään saanut muistiini ensimmäistä osaa. Eteeni avautui visuaalisesti äärimmäisen viehättävä kasvutarina, niin ikään mahdottoman kauniista naisesta. Jälkikäteen teos herätti paljon ajatuksia, enkä malttanut olla katsomatta muiden mietteitä. Kokonaisa arvosteluja en lukenut, mutta muutamat negatiiviset reaktiot herättivät tarkastelemaan teosta uudesta vinkkelistä. Korruptoivatko nämä oman mielipiteeni? Siitä en ole varma vielä.

Teos alkaa vuonna 1950 Napolin kaupungissa Italiassa. Rikas kummisetä (Alfonso Santagata) saapuu juhlimaan kummityttönsä syntymää. Rantavedessä syntyneelle tytölle annetaan mytologisen, Napoliin päätyneen seireenin nimi, Parthenope. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin Parthenope (Celeste Dalla Porta) on kaikkien ihailun kohde. Hänellä on romanttinen suhde siivoojan poikaan Sandrinoon (Dario Aita), jonka lisäksi myös hänen oma veljensä Raimondo (Daniele Rienzo) tuntuu himoitsevan siskoaan. Muutama vuosi myöhemmin kolmikko lähtee yhdessä matkalle elelemään omillaan. Parthenope jatkaa flirttailua muiden miesten kanssa ja ihastuu erityisesti kirjailija John Cheeveriin (Gary Oldman), joka ei tunnu vastaavan tämän tunteisiin. Parthenope menee yliopistoon opiskelemaan antropologiaa tiukan professori Marottan (Silvio Orlando) johdolla. Vuodet vierivät nuoren naisen tutkiessa Napolin kaupunkia ja ihmisiä.

En tiedä onko Celeste Dalla Porta maailman kaunein, mutta tämän elokuvan keston ajan olin asiasta täysin vakuuttunut. Nätisti sanottuna ohjaaja-kirjoittaja Paolo Sorrentinon ja kuvaaja Daria D’Antonion kamera rakastaa nuorta näyttelijää. Rehellisimmin voisi puhua jopa himoitsemisesta. Dalla Porta on jatkuvasti ruudun keskellä poseeraamassa vähissä vaatteissa tai kokonaan ilkosillaan. Sommittelu pitää huolen ettei katsojalla ole mitään muuta katsottavaa ja valaistus korostaa näyttelijän ulkonäköä häikäisevällä tavalla. Sorrentinolle ja D’Antoniolle tuntuu olevan mahdotonta löytää kuvakulmaa joka ei heidän tähteään imartelisi. Kamera tuntuu palvovalta, kauneuden edessä nöyrtyvältä pieneltä mieheltä. Tässä on toki jotain karmivaakin, mutta on myönnettävä, että itseni se onnistui hypnotisoimaan täysin koko elokuvan ajaksi.

Suomalaisen julkaisun alaotsikko Napolin kauneus kuvastaa myös Sorrentinon ja D’Antonion kuvausta hyvin kirjaimellisella tavalla. Italialainen kaupunki on saatu näyttämään uskomattoman ihastuttavalta. Välimeren sinisenä loistava meri, vuosisatoja vanha arkkitehtuuri ja paahtava aurinko saavat katsojan itsekin siirtymään kylmästä pohjolasta pois tai vähintään haaveilemaan lomasta muualla. Erityisesti elokuvan alkupuolella Sorrentino pitää huolen siitä, että hänen kotikaupunkinsa näyttää paremmalta kuin mikään muu paikka maailmassa. Myöhemmin elokuvan kuvaus alkaa myös tuoda kuvastoon pimeämpiä hetkiä, jotka eivät enää omaa samaa raikkautta, mutta ajavat hyvin asiaansa Napolin esittelyssä.

Elokuvan ytimessä on Parthenopen kasvutarina ja Napolin kaupunki. Joku arvostelija Letterboxdissa sanoi Parthenopen hahmonkin edustavan Napolia, mikä auttaa kieltämättä teoksen palasia loksahtamaan kohdalleen. Parthenope on hahmona samaan aikaan voimakastahtoinen ja nokkela, mutta samaan aikaan tuntuu ettei hänellä ole omaa tahtoa mitä seurata. Hän siirtyy ailahtelevasti paikasta toiseen lähes aina muiden toiveita seuraten. Erityisesti tämän suhde vanhoihin ukkoihin tuntuu välillä, erityisesti elokuvan loppupuolella epäilyttävän alistuvaiselta. Sorrentino yrittää maalata sen kirjoituksellaan hahmon omapäisyydeksi, mutta tarve saada hahmo vanhojen ukkojen hiplattavaksi tuntuu paistavan läpi. Mutta jos Parthenope on allegoria Napolin kaupungille, auttaa tämä ymmärtämään elokuvan tapahtumia enemmän. Kaupunkihan ei sulje ketään pois luotaan vaan antaa ihmisten toteuttaa paheitaan, oli kyse sitten korruptoituneesta papista tai outoja yhdyntäriittejä järjestävistä rikollisjärjestöistä. Parthenope kaupunkia edustavana sivustakatsojana käy järkeen kerronnallisesti, mutta en voi olla sanomatta etteikö se olisi erittäin esineellistävää teoksen päähenkilönä kuvattua naishahmoa kohtaan. Parthenope tuntuu näin enemmän kauniilta nukelta tai videopelin avatarilta, jonka avulla Sorrentino tutkii kotikaupunkiaan.

Eniten omaa tahtoaan Parthenope saa yliopistossa, jossa hän tuntuu olevan vilpittömästi kiinnostunut antropologian, eli ihmistutkimuksen, opiskelusta. Tämän myötä elokuvaan tulee paljon aihetta käsittelevää dialogia, joka totta puhuen meni itseltäni suurilta osin yli hilseen. Jatkuvana vitsinä elokuvassa on myös se, että Parthenope ei muka tiedä mitä antropologia tarkoittaa, mikä oli ihan hupsu yksityiskohta hahmon ja tämän professorin välisissä keskusteluissa. Tähän kohtaan liittyy varmasti myös elokuvan saama kritiikki pseudoälykkyydestä. Siitä miten teos esittää pohdiskelevaa ja puhuu paljon, sanomatta yhtään mitään. Henkilökohtaisesti en ole asiasta ollenkaan varma. Johtuuko oma ymmärtämättömyyteni siitä etten keskittynyt tarpeeksi, siitä etten tajunnut mistä oli kyse vai Sorrentinon heikosta itseilmaisusta käsikirjoituksessaan. En ole täysin varma mihin näistä nojautuisin, mutta kovin tyydyttävä tulos ei kuitenkaan ole.

Silvio Orlandon tiukka, mutta lämmin tulkinta professorista on myös tuulahdus elokuvaan vilpitöntä ystävyyttä. Kaikki muut Parthenopen suhteet ovat seksuaalisesti latautuneita. Kamerakin jatkuvasti kuvaa sitä miten kaikki miehet hänen ympärillään himoitsevat häntä ja kuinka harvat muut naisetkin sarjassa lähinnä reagoivat hänen ulkonäköönsä. Professorin kanssa hän pystyy kuitenkin keskustelemaan antropologiasta ja saamaan todellista älyllistä haastamista. Kaikki muut tuntuvat lähinnä aliarvioivan Parthenopen älykkyyttä, sokeana tämän kauneudesta. Kaupunkimetaforaankin tämä sinänsä sopii. Jos Napolista huomaa vain sen pintapuolisen kauneuden jää iso osa sen kulttuurista huomiotta. Samaan aikaan Sorrentino ei tunnu olevan kiinnostunut millään tasolla tuomitsemaan ihmisiä, jotka vain jahtaavat Parthenopea seksuaalisessa mielessä, joka tuntuu enemmän pelkuruudelta kuin ihmisluonnon kommentoinnilta. Sen voisi tulkita kyynisenä tapana katsoa ihmisiä, mutta elokuvan visuaalinen kauneus sotii tälläistä tulkintaa vastaan.

Haluan korostaa, että Celeste Dalla Porta ei ole elokuvassa pelkästään visuaalisesti viehättävä. Hänen performanssinsa Parthenopena on erinomainen. Osa syy miksi minulta kesti hetki tajuta hahmon ongelmat käsikirjoituksen suhteen johtuivat siitä miten luontaisesti Dalla Porta on hahmoon sujahtanut. Hän huokuu itsevarmuutta ja leikkisyyttä, mitkä sopivat erinomaisesti hänen kuvaamalleen nuorelle naiselle. Dalla Porta esittää Parhenopea kahdeksantoista vuotiaasta aina vähän yli kolmekymppiseksi asti ja antaa tälle aina ikään sopivan määrän lisää energiaa. Vanhempi Parhtenope tuntuu hänen ansiostaan kokeneemmalta ja varmemmalta, siitä huolimatta että käsikirjoitus saa hänet jälleen tekemään kyseenalaisia asioita erään vanhan ukon kanssa. Dalla Porta auttaa elokuvan heikkoa hahmokuvausta tuntumaan todellisuutta paremmalta.

Kun teoksen keskiössä on kaunis nainen jota kaikki himoitsevat on luonnollista, että tarinassa on paljon seksuaalisuutta ja seksiin liittyviä elementtejä. Paikoitellen ne kuitenkin tuntuvat todella oudoilta. Heti ensi alkuun elokuva esittelee Parthenopen veljen Raimondon joka himoitsee siskoaan yhtä paljon kuin kaikki muutkin näitä ympäröivät miehet. Jatkuva flirttailu insestin kanssa on kiusallista katsottavaa katsojalle, varsinkin kun Sorrentino jatkuvasti laittaa Parthenopen aivan liian lähelle veljensä himoille myöntymistä. 

Tämän lisäksi omituinen vitsi kuullaan kahdelta naisnäyttelijältä elokuvassa, jotka juoruavat toistensa pitävän anaaliseksistä. En tiedä onko kyseessä joku italialainen kiertoilmaisu, vai Sorrentinon oma hassu vitsi. Vai halusiko hän muuten vain laittaa katsojan mielen kakkoseen? Olisi kai Sorrentino voinut tässä mennä humoristempaan suuntaan ja kuvata nämä vanhemmat naiset pyllyhommissa keskenään.

Vielä oudompi on kohtaus jossa Parthenope tapaa nuoren mafioson, joka vie tämän ensitreffeille katsomaan kahden rikollisjärjestön yhdistymistä, jossa molempia järjestöjä edustavat nuoret laitetaan harrastamaan yhdyntää kaikkien silmien edessä. Parthenopelle tämä on kiusallista katsottavaa, mutta ei se häntä silti estä tämän jälkeen harrastamasta seksiä nuoren mafioson kanssa. Kai tässä on tarkoitus kuvata sitä miten Napolin maanalainen maailma on täynnä synkkiä salaisuuksia ja kuinka koko kaupunki on obsessoitunut seksistä. Tunnelma näissä kohtauksissa on valitettavan puolitiehen jäänyt. Hitusen humoristinen, mutta enemmän kiusaantunut, eikä kuitenkaan tarpeeksi karmiva.

Parthenope – Napolin kauneus on visuaalisesti fantastinen elokuva, joka tuntuu kuitenkin olevan hitusen hukassa hahmon rakennuksensa kanssa. Teos tuntuu samaan aikaan naiskauneutta arvostavalta, että myös esineellistävältä epämiellyttävällä tavalla. Napolin kaupungin tutkiskelu tuntuu mielenkiintoiselta ja paikan kuvaus sopivan monipuolista. Elokuva kuitenkin kompuroi paikoitellen epäselvän, mahdollisesti teennäisen dialoginsa kanssa, jonka vuoksi lopullinen sanoma jää sumeaksi. Epätasainen elokuva, jota ei kuitenkaan voi kokonaan jättää huomiotta kiitos Celeste Dalla Portan häikäisevän kauneuden ja vakuuttavan roolisuorituksen.

Mitä mieltä SINÄ olit tästä elokuvasta? Onko Napoli tuttu kaupunki sinulle? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!