Pyhän temppeliviikunan siemen (Dāne-ye anjīr-e ma'ābed, دانه‌ی انجیر معابد, 2024)

Pyhän temppeliviikunan siemen

Dāne-ye anjīr-e ma'ābed, دانه‌ی انجیر معابد, 2024

Ohjannut ja kirjoittanut: Mohammad Rasoulof

Monet muistavat parin vuoden takaiset valtavat mielenosoitukset Iranissa, jotka alkoivat kun Mahsa Amini murhattiin oletetusti poliisin toimesta. Slogan “nainen, elämä, vapaus” kaikui läpi maailman, enkä itsekään voinut olla sitä huomaamatta. Iranilainen elokuva taas on niin ikään ollut jatkuvasti vaikeuksissa maan tiukkojen sensuurilakien vuoksi. Senkin vuoksi pyrin mielelläni katsomaan uusia iranilaisia teoksia teattereissa tilaisuuden tullen. Ohjaaja-kirjoittaja Mohammad Rasoulofin tuore elokuva on juuri tällainen vaikeissa olosuhteissa tehty elokuva, joka on vieläpä saanut inspiraatiota Mahsa Amini -mielenosoituksista. Vähemmän merkittävissä uutisissa, teos on saanut parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Kaiken tämän jälkeen voitte olla varmoja, että ryntäsin innolla Pyhän temppeliviikunan siemenen pressinäytökseen kun se Tampereella pidettiin.

Elokuvan tarina seuraa iranilaista perhettä, jonka isä Iman (Missagh Zareh) on juuri saanut ylennyksen työssään. Tutkivan tuomarin virassa hänen uusi tehtävänsä on selvittää syyttäjälle, ovatko näiden epäilemät henkilöt syyllistyneet rikoksiin. Käytännössä tämä tosin tarkoittaa tapausten pikaista lukemista ja hyväksymistä. Työnkuvan moraali arveluttaa Imania, mutta hän on silti innoissaan uransa etenemisestä, sekä siitä että hän sai valtiolta käsiaseen perheensä suojelemista varten. Koska tuomioistuimen työntekijät ovat hyvin epäsuosittuja kansalaisten keskuudessa ja tarkkaan vahdittuja valtion toimesta, käskee Imanin vaimo Najmeh (Soheila Golestani) lapsiaan käyttäytymään teokraattisen diktatuurin arvojen mukaisesti. Jo aikuiseksi kasvanut Rezvan (Mahsa Rostami) ja teini-ikäinen Sana (Setareh Maleki) eivät kuitenkaan reagoi tähän toivotulla tavalla. Tilanne eskaloituu kun eräänä päivänä isän ase katoaa.

Lähdetään nyt liikkeelle siitä, että Pyhän temppeliviikunan siemen on loistava elokuva. Se yhdistää upealla tavalla ajankohtaisten tapahtumien inspiroiman yhteiskuntakritiikin intiimiin perhedraamaan. Elokuva on miltein kolme tuntia pitkä ja välillä se väkisinkin tuntuu, mutta teoksen maailma ja hahmot ovat niin mielenkiintoisia, ettei se haittaa sekunttiakaan. Kuvauksesta vastannut Pooyan Aghababaei on tehnyt fantastista työtä teoksen kuvittamisessa, tehostaen tiettyjä kohtauksia kamerallaan ja osassa antamalla näyttelijöiden ja tarinan puhua puolestaan. Andrew Birdin etänä ohjaajastaan tekemä leikkaus pitää paketin kiinnostavana alusta loppuun ja tuo mukaan hälyyttävää energiaa tosielämästä napatuilla puhelinten kameroiden videoilla. Hommaa korostaa vielä Karzan Mahmoodin sävellykset, jotka nousevat korostamaan elokuvan trillerin omaista ahdistavuutta juuri oikeilla hetkillä.

Iranilaisten elokuvien tapa kuvata teokraattisen diktatuurin ongelmakohtia ei ole sinänsä uutta, mutta en koe samalla tavalla nähneeni näin voimakasta kuvausta ihmisestä, joka työskentelee kyseiselle hallinnolle. On kiehtovaa miten hyvin Mohammad Rasoulof on onnistunut luomaan Imanin hahmosta samaan aikaan kuvottavan ja myötätuntoa herättävän. Missagh Zareh’n esittämä mies on nimittäin tosiuskovainen mitä tulee hallitukseensa, mutta myös pätevän perheen isän oloinen mies. Hän selvästi haluaa tehdä parhaansa taatakseen perheelleen mahdollisimman hyvän elämän. Ongelma on tottakai siinä, että fundamentaalisen islamin opit ovat hänessä niin syvällä, että hän ei osaa kunnolla kyseenalaistaa saamiaan käskyjä. Vaikka hän aluksi onkin epävarma uudesta työstään hyväksyä syyttäjän vaatimukset kuolemaantuomioista mukisematta, päättää hän lopulta syleillä mahdollisuutta. Elokuvan edetessä työ alkaa pikkuhiljaa nakertamaan Imanin sielua ja hän tekee yhä vain kyseenalaisempia päätöksiä. Zareh tekee loistavaa työtä tulkitessaan hahmonsa sielunelämää, antaen tälle voimakkaan presenssin, joka tuntuu hiljaisempinakin hetkinä.

Imanin puoliso Najmeh’lla on myös oma vastuunsa tässä sopassa. Hän nimenomaan kannustaa miestään jatkamaan moraalisesti kyseenalaista työtään, sillä hänen mukaansa vastuu on lopulta syyttäjän itsensä, mikäli vaatii syyttömiä hirteen. Najmeh selvästi on itsekin yhtä uskollinen hallitukselle ja näiden tulkinnalle islamista kuin miehensäkin. Hänen voisi jopa sanoa olevan ylpeä tästä, sillä heti kun ylennys tulee hänen tietoonsa, hän haluaa kertoa tästä myös tyttärilleen. Tähän tosin liittyy ennen kaikkea se, että hän myös tietää työn mukana tulevan vaaran. Hän käskee tyttöjään käyttäytymään hallituksen toiveiden mukaisesti, tai enemmänkin alistumaan näiden tahtoon, sillä tietää että pienestäkin lojaalittomuuden epäilystä saatetaan maksaa väkivalloin. Elokuvan edetessä hän osoittaa suomalaisellekin katsojalle tuttuja piirteitä tiukasta sääntöuskovaisuudesta. Jos mielenosoittajia pahoinpidellään, se johtuu varmasti siitä, että he tekivät jotain väärin tai rikkoivat jotain lakia!

Soheila Golestani tekee erinomaista työtä kantaessaan Najmeh’n roolin tuomaa taakkaa. Hän sukeltaa syvälle tämän monipuoliseen maailmaan saattaen itsensä todella kylmään paikkaan. Tunteiden ja mielenmaiseman kuvaus onnistuu häneltä erinomaisesti. Performanssia ohjaa upea määrätietoisuus, minkä hän tarvittaessa onnistuu kääntämään hahmon epävarmuudeksi mitä hienoimmalla tavalla. Golestani pitää huolen siitä, että Najmeh tuntuu koko ajan moniulotteiselta ihmiseltä, aivan kuten tämän mieskin.

Perheen täydentävät Mahsa Rostami ja Setareh Maleki tytärten Rezvanin ja Sanan rooleissa. Nuorta aikuista ja teiniä esittävät naiset omaavat loistavan kemian keskenään, saaden heidän hahmojensa sisaruuden tuntumaan ihastuttavan eläväiseltä. Sekä Rostami, että Maleki löytävät hahmoihinsa vaikuttavaa autenttisuutta. Melkein tuntuu kuin olisin itsekin nähnyt heidänlaisiaan ihmisiä mielenosoituksissa. Rostami antaa Rezvanille nuoren aikuisen voimaa ja tietoisuutta ympäristöstään. Hänen tavassaan tulkita hahmonsa oikeudentajua ja saa Rasoulofin dialogin laulamaan tämän myötä. Vastaavasti Maleki taas näyttää hienosti miten nuoremman Sanan moraali on vasta pikkuhiljaa heräilemässä. Erityisesti hiljaisina hetkinä hän toimii upan magneettisena voimana, kuvatessaan sitä miten Sana imee pesusienen lailla itseensä ihailemiensa ihmisten ajatuksia.

Pyhän temppeliviikunan siemenen perhedynamiikassa on upeaa sen arkisuus. Keskustelut ruokapöydässä tai iltaisin makuuhuoneessa tuntuvat universaaleilta, vaikka laajemmassa kontekstissa Iranin tilanne ei olekaan suomalaisen elämälle tuttua. Nuoret katsovat sosiaalisesta mediasta mielenosoituksia, kun taas aikuiset televisiosta samoja asioita valtion filtteröimänä. Sukupolvien välinen ero tuntuu aivan samalta Iranissa kuin muuallakin maailmassa. Tätä kautta Rasoulof onnistuu tuomaan koko maailman lähemmäksi elokuvansa tarinaa ja viestiä. Samaistuttavuus tekee elokuvasta immersiivisemmän. Imanin ja Najmeh’n perheen poliittinen väittely on vain vielä akuutimpaa kuin vaikkapa keskiverto suomalaisperheessä käydyt väittelyt.

Mohammad Rasoulof on myös aivan erinomainen tunnelman rakentaja. Vainoharhaisuus mikä syntyy kun iranilaisessa valtion toimistossa kaikki kuuntelevat ja hahmot joutuvat kommunikoimaan hissuksiin on erinomaisen hiostavaa. Tätä korostavat kolkolla käytävällä karmivasti hymyileviä ihmisiä esittävät pahvihahmot, jotka edustavat valtion eri virkailijoita. Näiden joukkoon Rasoulof on välillä heittänyt oikeita ihmisiä luomaan entistä painostavampaa tunnelmaa. Yksi erinomaisista esimerkeistä tunnelman hallinnasta on kohtaus, jossa Iman ensimmäistä kertaa huomaa käsiaseensa kadonneen. Pitkällä otolla otettu kohtaus, jossa kamera kiertää hahmoa tämän etsiessä pistooliaan kanavoi täydellisesti ahdistusta, mikä syntyy kun ihminen on kadottanut jotain tuiki tärkeää. On hämmästyttävää miten Rasoulof onnistuu herättämään tämän tunteen katsojassa, antaen näiden kokea samaa stressiä mitä hahmotkin.

Pyhän temppeliviikunan siemenessä on kyse siitä miten uskollisuus valtiota ja uskonnollisia johtajia kohtaan korruptoi ihmisen totaalisesti. Kun ihmiset alkavat ostaa heille syötettyä propagandaa he alkavat sivuuttaa omaa kriittistä ajatteluaan. Kuten ylempänä jo mainitsin, ihmiset selittävät itselleen poliisin liioiteltuja otteita tai oikeuttavat ne vastapuolen rikollisuudella. Valtion tarkkailun alla oleminen oikeutetaan sanomalla, että eihän meillä mitään salaisuuksia ole. Syyllinen ongelmiin on aina jossain toisessa. Omat tulkinnat koraanista ja oma moraalinen kompassi alkavat haihtua, kun kaikkeen etsitään vastausta viisaammaksi ilman kyseenalaistamista todetuilta johtajilta. Korruptio lävistää hyvän ihmisen niin perinpohjaisesti, ettei tämä itsekään huomaa kuinka syvälle vajoaa ennen kuin on liian myöhäistä. Joku voisi verrata tätä vaikkapa temppeliviikunapuuhun, joka kasvaa emopuunsa ympärille ja lopulta tukahduttaa tämän tieltään taatakseen oman selviytymisensä toisen elämän uhraamalla.

Pyhän temppeliviikunan siemen on mestariteos teokraattisen diktatuurin korruptoivasta voimasta ja väkivaltaisesta tunkeutumisesta ihmisten yksityiselämään. Se kuvastaa upealla tavalla vainoharhaisuutta ja ahdistusta, jotka saavat ihmiset hylkäämään oman rakkautensa läheisiään kohtaan. Mohammad Rasoulof tiimeineen on tehnyt huikean työn täydellisen tunnelman takaamiseksi, luodessaan eeppisen tuntuisen perhedraaman, joka pitää otteessaan lähes kolme tuntia ihmisen elämästä, sekä jättää jälkensä tämän mieleen pitkäksi aikaa. 

Mitenkäs tämä elokuva toimi SINULLE? Mistä muista iranilaisista elokuvista olet viime aikoina nauttinut? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!