Risto Räppääjä ja kaksoisolento (2025)

Risto Räppääjä ja kaksoisolento 2025 Ohjannut: Samuel Harjanne Kirjoittanut: Tiina Nopola & Emma Nopola Risto Räppääjä ja kaksoisolento -kirjan kirjoittivat Sinikka Nopola ja Tiina Nopola


Risto Räppääjä on itselleni tuttu ennen kaikkea lapsena lukemistani kirjoista. Riston ja Rauha-tädin kommellukset olivat huvittavaa luettavaa kiitos Sinikka ja Tiina Nopolan nokkelan humoristisen kirjoituksen, sekä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen loisteliaan absurdin kuvituksen. Sitten kasvoin ja kirjat jäivät taakseni. Siinä vaiheessa kuin ensimmäinen Risto Räppääjä -elokuva saapui teattereihin vuonna 2008 olin jo yläasteen loppupuolella, eikä suomalaiset lastenelokuvat kiinnostaneet ollenkaan. Lisäksi jouduin kuuntelemaan kun minua kymmenen vuotta nuorempi veljeni hoilasi kotona sitä kuinka “elämä ei ole hassumpaa”, mikä metaforisesti sai korvani vuotamaan verta. Siitä huolimatta kun sain kutsun kymmenennen Risto Räppääjä -elokuvan pressinäytökseen, päätin mennä sitä katsomaan. Eihän sitä koskaan tiedä, jos tämä vaikka osoittautuisikin hyväksi. Näin ei valitettavasti käynyt.


Elokuvan tarina alkaa kun Risto Räppääjä (Aleksi Johansson) alkaa käyttäytyä omituisesti. Hän tekee oharit Lennartin (Ylermi Rajamaa) kalareissulle, ei tule hakemaan Nelliä (Alma Järvensivu) kirjastoon vaikka oli näin yhdessä sovittu ja ilmestyy kauppaan ostamaan karkkia, vaikka Rauha-täti (Iina Kuustonen) käski poikaa imuroimaan huoneensa. Risto itse on myös aivan ymmällään tapahtumasta. Hän ei koskaan kuullutkaan kalareissusta, ei löytänyt Nelliä tämän kotoa ja aivan varmasti imuroi huoneensakin. Paljastuu, että paikalle on ilmestynyt aivan Riston näköinen poika. Risto ja Nelli ottavat pojan kiinni. Selviää, että kyseessä on Visbystä suomeen lomalle tullut Frans (myös Aleksi Johansson). Mysteerit eivät kuitenkaan lopu tähän, sillä jostain syystä Rauha-täti kieltää Ristoa ja Nelliä leikkimästä Fransin kanssa. Samaan aikaan Rauha alkaa myös saada mystisiä hämähäkein kuvitettuja kirjeitä.


Suomalaisissa lastenelokuvissa minua vaivaa tietynlainen teennäisyys. Performanssit ovat usein liian lähellä nimenomaan lasten leikkimistä kuin ja artikulointi usein selkeydessään luotaantyöntävää. Sinänsä lasten voisi kuvitella olevan luontaisia näyttelijöitä, kun he jatkuvasti kuitenkin periaatteessa sitä leikeissään tekevät. Näitä leikkejä ei kuitenkaan ole ohjaamassa ammattilainen, joka pitäisi huolen että niistä tulee ulkopuoliselle viihdyttävää seurattavaa. Ja tässä hommassa “kaksoisolennon” ohjaaja Samuel Harjanne on valitettavasti epäonnistunut. Erityisesti lasten seuraaminen elokuvassa on valitettavan vaikeaa minulle. Tuntuu kuin näyttelijät olisi vain laitettu opettelemaan vuorosanansa ja vedetty heti kameran eteen niitä lausumaan. Kehonkielestä ja ilmeistäkin tuntuu näkyvän hiomattomuus, mikä saa ne tuntumaan itsestäänselvyydessään luonnottomilta. Tietenkään “luonnollinen” ja “realistinen” eivät ole ainoita valideja tapoja esittää hahmoja. Erilaiset, hyvinkin villit performanssit ovat erittäin tervetulleita taiteeseen. 


Ongelma Kaksoisolennossa onkin se, että kyse ei tunnu olevan selkeältä tyylivalinnalta, vaan kokonaan valinnan puutteelta. Elokuvaa muutenkin vaivaa useiden kotimaisten lastenelokuvien tavoin keskeneräisyyden tuntu. Mihinkään ei olla menty tarpeeksi lujaa kiinni. Kuin kunnollinen absurdius olisi elokuvan tekijöiden mielestä liikaa katsojille tai vaihtoehtoisesti todellinen realismi liian tylsää. Kokonaisuudesta tulee näin mitäänsanomaton kompromissi, mikä ei erityisemmin kosketa, eikä hämmennä. Yhdessä kohtauksessa eräs hahmo tekee luonnottoman korkean hypyn, mikä tuntuu vihjaukselta jostain paljon mielikuvituksekkaammasta elokuvasta.


Tiina ja Emma Nopolan käsikirjoituksen pohjalla tuntuu olevan kuitenkin ihan hauska tarina. Voisin hyvin kuvitella elokuvan lähdeteoksen olevan varsin huvittava. Idea paikalle ilmestyvän kaksoisolennon aiheuttamasta kaaoksesta ihmisille ja Riston kokemasta identiteettikriisistä on mainio. Elokuvassa kuitenkin rullataan näiden läpi käsittämättömällä vauhdilla. Vain 81 minuuttinen elokuva ei kunnolla tartu mihinkään mahdolliseen teemaan. Yksinkertaisessa opetuksessakaan ei sinällään olisi mitään vikaa, jos matka sen luokse olisi ollut perusteellisempi. Mieleeni jäi esimerkiksi kohtaus, jossa yhden laulun aikana hahmo yhtäkkiä vain päättää pitää toisesta hahmosta, koska näillä nyt sattui olemaan yksi yhteinen asia. Todellinen draamankaari jää kokonaan katsojalta kokematta.


Risto Räppääjä ja kaksoisolento on musikaali, eikä sellaisena ollenkaan onnistunut. Laulut ovat parhaimmillaan unohdettavia ja pahimmillaan aivan hirvittävää kuunneltavaa. Mitään itse esiintyjiä vastaan ei minulla ole, mutta heidän saamansa materiaali ei vain toimi. Siitä puuttuu ponnekkuutta mitä tällainen värikäs musikaali tarvitsee. Laulut eivät millään jää päähän ja Kerkko Koskisen sävelet tuntuvat tavattoman geneerisiltä, kuin miltä tahansa lasten rallatuksilta. Kaiken huippuna on Matias Nopolan suorastaan raivostuttavat sanat. Olemattomat, väkisin väännetyt riimit ja epätoivoinen yritys sisällyttää mukaan nuorten ja lasten nykykieltä on puistattavaa kuunneltavaa. Herää kysymys muistavatko elokuvan tekijät omasta lapsuudestaan yhtään sitä, miten karmivaa oli kun aikuiset yrittivät olla mukana lasten tai nuorten jutuissa? Jos olisin yhä taipuvainen myötähäpeään, tämä ehdottomasti herättäisi sitä.


Samuel Harjanne on ennen tätä elokuvaa ohjannut paljon musikaaleja teatteriin ja jopa oopperaakin ohjannut Tampereella La Traviatan muodossa. Yllätyksekseni huomasin tätä kirjoittaessani, että olen nähnyt Harjanteen version La Traviatasta, sekä hänen ohjaamansa Anastasia-musikaalin Tampereen teatterilla. Näiden erinomaisten tuotantojen vivahde on kenties nähtävissä joissakin hetkissä mitä tulee Kaksoisolentoon. Harjanteen ymmärrys musikaalien isoja tanssinumeroita kohtaan näkyy muutamassa hetkessä, jona lauma ekstroja pääsee kameran eteen tanssimaan. Näissäkään ei tosin ole erityisemmin hurraamista. Elokuvan ponneton yleisilme tarttuu väkisinkin myös varmasti muuten päteviin tanssijoihin, eikä Jari Mutikaisen kuvaus tai Toni Tikkasen ja Joel Olanderin leikkauskaan auta asiaa. Liian vähän pitkiä ottoja laajoista kokokuvista, jotka näyttäisivät tanssijoiden työn parhaassa mahdollisessa valossa.


Onneksi elokuvassa on mukana Iina Kuustonen Rauha-tädin roolissa. Hän tuntuu syystäkin olevan jatkuvasti parrasvaloissa mitä tulee suomalaiseen elokuvaan ja televisioon. Hänen performanssinsa tuo paljon kaivattua valovoimaa Kaksoisolentoon. Kuustonen onnistuu antamaan muuten ponnettomaan elokuvaan pienen buustin energiaa joka kerta ilmestyessään ruudulle. Hän saa kaivettua esiin Rauha-tädin omituisuuden vaikuttavalla voimalla. Erityisesti hänen performanssinsa taikuuden ymmärtää, kun hän pystyy vakuuttamaan katsojan siitä, että tämä versio Rauha-tädistä oikeasti on viehättynyt Ylermi Rajamaan huonolta vitsiltä tuntuvasta Lennartista. En kyllä koskaan itse Risto Räppääjiä lukiessani ajatellut, että itse voisin tuntea vetoa Rauha-tätiin mutta nyt sekin on koettu…


Risto Räppääjä ja kaksoisolento on kehno elokuva. Sen katsominen oli mielen turruttava kokemus ja sen purkaminen jälkikäteen saa teoksen tuntumaan vielä kehnommalta. Samuel Harjanne on valitettavan epäonnistunut nostamaan näytteilijöidensä karismaa esiin, eikä hänen lahjansa musikaalien ohjaajanakaan pääse oikeuksiinsa valkokankaalla. Tarinassa olisi potentiaalia kelpo kommelluksiin, mutta käsikirjoitus ei uskalla mennä tarpeeksi syvälle hahmoihin ja onnettomat laulut täyttävät vähäisen tarjolla olevan ruutuajan. Iina Kuustonen on ihastuttava toivon pilkahdus muuten väsyneessä teoksessa. En tiedä onko joku aiemmista Risto Räppääjä -elokuvista ollut parempi, mutta ei tämän jälkeen tee mieli kyllä kokeillakaan.


Mitä SINÄ pidit tästä elokuvasta? Entä Risto Räppääjistä yleensä? Ovatko kirjat tai elokuvat sinulle tuttuja? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Häjyt 2 (2025)

Kuvakarju-arvostelu: Kapina elämän puolesta (2025)

Ei koskaan yksin (2025)