Your Friendly Neighborhood Spider-Man – jaksot 1x09-10 (sisältää SPOILEREITA)

Your Friendly Neighborhood Spider-Man

1x09-10

Kirjoittanut: Jeff Trammell (09), Charlie Neuner & Jeff Trammell (10)

Ohjannut: Liza Singer (09), Stu Livingston (10)

Spider-Man ja Peter Parker -hahmot loivat Steve Ditko ja Stan Lee

Ja niin vierähti neljä viikkoa uuden Hämähäkkimies-sarjan parissa. Viikosta toiseen sarja on ollut aivan tolkuttoman viihdyttävää katsottavaa. Showrunner Jeff Trammell on tiimeineen luonut Spider-Man -tarinan joka samaan aikaan tuntuu autenttiselta kuvaukselta Peter Parkerista ja tuoreelta vaihtoehtoiselta versiolta Marvel Cinematic Universesta, joka ei pelkää rikkoa sarjakuvien alkuperäistä kaanonia. Luonnollisesti hyppäsin katsomaan sarjan ensimmäisen kauden kahta viimeistä jaksoa heti keskiviikkona, kun muilta kiireiltä kerkesin. Ja ai ettien että, kuinka tyydyttäviä viimeisetkin jaksot osasivat olla. Ensimmäisen kauden tarina saatiin tyydyttävään päätökseen ja samalla herätettiin saman tien himo tulevaa toista kautta kohtaan.

Tarina hyppää saman tien nollasta sataan yhdeksännessä jaksossa. Lonnie (Eugene Byrd) ja 110-kadun jengi hyökkäävät Oscorpin pakettiautoon, joka kuljettaa Otto Octaviukselta (Hugh Dancy) takavarikoituja tavaroita poliisilta Oscorpille. Tavoitteena heillä on tottakai saada käsiinsä teknologiaa, jolla pistää vastaan Mac Garganille (Jonathan Medina) ja tämän skorpioni-jengille. Viholliset kuitenkin saavuttavat nämä kesken ryöstön. Syntyy valtava jengitappelu, joka vaarantaa myös lähistöllä olevat siviilit. Onneksi Spider-Man (Hudson Thames) saapuu paikalle. Kymmenennessä jaksossa Norman Osbornin (Colman Domingo) paljastaa harjoittelijoilleen projektin jota he ovat todellisuudessa edistäneet. Oscorpin tieteilijät ovat rakentaneet madonreiän hankkiakseen resursseja ulkoavaruudesta. Pian paikalle ilmestyy uusi supersankari ja velho Doctor Strange (Robin Atkin Downes) varoittamaan madonreiän vaarallisuudesta.

Tykkään kovasti siitä, että Harry Osborn (Zeno Robinson) on se joka tässä sarjassa auttaa Peter Parkeria tekemään Hämähäkkimiehelle tämän ikonisen puna-sinisen asun. Se korostaa hienosti kaksikon nopeasti kehittynyttä ystävyyttä. Herttaista on myös se, miten tässä versiossa Spider-Manin tarinaa nämä värit tulevat nimenomaan Peterin ja Harryn yhteisestä rakkaudesta Captain Americaa kohtaan. Eihän sinänsä ole muuten mitään syytä, miksi hämähäkistä inspiraation ja voimansa saanut hahmo pukeutuisi näihin väreihin. Varsinkaan kun edes voimat antanut hämähäkki ei sekään ollut puna-sininen. 

Säästämällä klassisen Hämähäkkimies-asun kauden kahteen viimeiseen jaksoon, saa Jeff Trammell sen näkemisen tuntumaan tavallista merkittävämmältä, muistuttaen katsojia klassikkopuvun designin toimivuudesta. On valtava ilo nähdä Peter Parker ikonisessa asussaan taistelemassa ja auttamassa ihmisiä läpi New Yorkin. Sille on syynsä miksi kaikenlaisista variaatioista huolimatta kaikki adaptaatiot aina lopulta palaavat tähän versioon Peter Parkerin puvusta. Sen terävät piirteet ja suuret silmät, sekä hämähäkki-symboli tekevät siitä hyökkäävän, mutta kirkkaat värit tuovat siihen ystävällistä tasapainoa, jotka pitävät huolen siitä, että kaikki tunnistavat hahmon heti sankariksi ja ystäväksi.

Viime arvostelussani spekuloin mahdollista supervoimilla käytävää jengisotaa, jonka keskelle Spider-Man päätyisi. En ollut aivan väärässä. Skorpionit ja 110-kadun jengi kyllä kohtaavat New Yorkin kaduilla, aiheuttaen suurta vaaraa sivullisille, mutta superteknologiaa ei mukana ole lopulta kovinkaan paljon. Aluksi Mac Gargan on ainut lisävoimia rokkaava konna, joka kohtaa Hämähäkkimiehen samalla kun muut jengiläiset nujakoivat nyrkein. Ainoa voimanlisäys osuu Lonnie Lincolnin kohdalla, joka Oscorpille Otto Octaviuksen teknologiaa kuljettavassa autossa hengittää vahingossa kaasua, joka antaa hänelle yliluonnollisen kestävyyden ja vahvuuden.

Vaikka määrällisesti valtavaa superteknologian yhteentörmäystä ei jaksoissa saadakaan, on lopullinen taistelu silti todella vaikuttavaa katsottavaa. Yhdeksännen jakson käsikirjoittanut Trammell ottaa hienosti huomioon aiempien jaksojen tapahtumat. Peter Parker on selvästi jännittynyt kohdatessaan hänet jo kertaalleen melkein tappaneen Garganin uudestaan. Tämä sitten vain korostaa hänen rohkeuttaan ja sankaruuttaan, kun hän siitä huolimatta käy taisteluun murhaajaa vastaan. Samalla Norman Osbornin sanat kaikuvat hänen päässään, mikä lopulta saa hänet siirtymään vaaravyöhykkeelle, ei niinkään henkensä vaan sielunsa puolesta.

Kohtaus muistuttaa hiukan Spider-Man: No Way Home -elokuvan loppua, jossa Peter uhkaa surmata Green Goblinin. Tämä ei toki aivan yhtä tunteellinen ole, mutta vaikuttava silti. Gargan on saatu kumottua maahan ja Peter uhkaa iskeä hänet hengiltä hänen omalla pistimellään. Normanin sanojen merkitys ja Garganin osoittama uhka tulevaisuudelle ovat hyvin ymmärrettävästi sekoittaneet pojan pään. Onneksi Trammell ei kuitenkaan sorru rikkomaan Spider-Manin ydintä liikaa, vaan kirjoitti Lonnien väliintulon tarinaan. Tämä estää Peteriä tekemästä virhettä mitä ei voisi enää peruuttaa. 

Seuraa keskustelu siitä, miten jos Peter nyt surmaa Garganin, ei hän ole yhtään tätä parempi. Pointti on kliseinen ja hiukan turhauttava. Olen ehdottomasti pasifismin kannalla tällaisessa asiassa, eikä Spider-Manin missään tilanteessa kuulu tappaa yhtään ketään. Mutta ajatus siitä, että vihollisen surmaaminen automaattisesti tekee vihollisen kaltaiseksi ei oikein resonoi. Kyllä tekojen motiiveilla ja seuraamuksilla on kuitenkin sen verran väliä, että ei vaarallisen rikollisen tappamista ja viattomian tappamista voi aivan samana pitää moraalisesti. Ymmärrän kuitenkin, että Your Friendly Spider-Man -sarjaa seuraavat varmasti myös nuoremmat lapset, jotka eivät välttämättä ole valmiita tämän mutkikkaampaan moraaliseen keskusteluun. Ja lopulta on oleellisinta se, että Spider-Man ei edelleenkään ole ketään tappanut.

Ilmeisesti vihollisten tappaminen ei myöskään sitten ollutkaan Normanilla mielessä, kun hän käski Spider-Mania taistelemaan kaikin voimin vihollisiaan vastaan. Tai näin hän ainakin tuntuu implikoivan, kun Peter kertoo tälle melkein menneensä rajan yli taistelun tuoksinnassa. Norman kehuu tätä oikealla tiellä pysymisestä, omalla kovalla vivahteellaan tottakai. En tiedä millaisen saarnan hän olisi pitänyt Peterille, mikäli tämä olisi oikeasti Garganin surmannut, vai olisiko hän päätynyt kuitenkin syleilemään tätä puolta Peteristä. Jeff Trammellin ja hänen tiiminsä versio Norman Osbornista onkin niin tavattoman herkullinen juuri siksi, että hänen tarkka ajatusten juoksunsa on koko ajan osittain piilossa katsojilta. Selvästi hänellä on synkkä puoli, mutta onko hän matkalla siksi sarjakuvista tutuksi käkättäväksi, murhanhimoiseksi menninkäiseksi on vielä näkemättä.

Yhdeksännen jakson lopussa, sekä kymmenennessä jaksossa kuitenkin tämä jälleen paljastaa uusia puolia itsestään. Katsojille selviää, että hänen tutkijansa ottivat aiemmin Peterin verta talteen, jotta he voisivat luoda lisää Hämähäkkimiehen voimat omaavia sotureita. Ja sitten kymmenennessä jaksossa paljastuu, että hänen harjoittelijoidensa projektit olivat todellisuudessa osa isompaa kokonaisuutta, jossa tavoitteena oli rakentaa madonreikä ulkoavaruuteen. Tavoite päästä käsiksi maailmankaikkeuden rajattomiin resursseihin osoittaa hyvin Normanin varomattomuutta ja ahneutta. Hän ei ajattele että portin päässä saattaisi odottaa vaaroja, siitä huolimatta, että tähtiä tutkinut harjoittelija Asha (Erica Luttrell) sanoo ettei ole vielä kartoittanut Normanin tavoittelemaa aluetta. Ja kun paikalle ilmestyy tuore supersankari ja ylivelho Doctor Strange, ei Norman kuuntele tämänkään varoituksia.

Norman joutuu myöntämään ahneutensa johtaneen häntä harhaa, kun paikalle sitten saapuu sarjakuvien Klyntaria (Kellen Goff), eli Venomin lajia, muistuttava hirviö. Tämän seurauksena koko laboratiorio joutuu kaaoksen valtaan ja kaikki Osbornin tutkijat ja harjoittelijat hengenvaaraan. Luonnollisesti tämä on aivan valtava isku Normanin egolle ja hetken tämä osoittaakin nöyryyttä tilanteen edessä. Hänen ylimielisyytensä oli saanut hänestä otteen, mikä toki katsojille oli nähtävissä kaukaa. Yhdeksännessä jaksossa hän esimerkiksi kävi vankilassa Otto Octaviuksen luona, ihan vain voidakseen ilkkua tälle paremmuudestaan ja siitä että hän järjesti Oton pidätyksen. “Ylpeys käy lankeemuksen edellä.”

Eikä Norman kuitenkaan tunnu oppivan vielä läksyään. Tai ainakin sarjan loppu vihjaa mahdollisista lisäongelmista. Nimittäin Spider-Manin ja Strangen häätäessä hirviön takaisin sinne mistä tulikin, tästä jää pieni pala Normanin laboratorioon. Norman löytää palasen kauden lopussa ja tämän potentiaali herättää miehen voiman himon jälleen eloon. On selvä että jotain ongelmia on tästäkin tulossa. Sarjakuvafaneille on selvää myös se, että tämä jälkeenjäänyt Klyntarin palanen on mitä luultavimmin Venom-symbiootti. Norman ei tietääkseni ole sitä sarjakuvissa rokannut, mutta Venomin jälkeläistä Carnagea hän on käyttänyt Red Goblin -muodossaan. Lisäksi jossain animaatiosarjassa, olisiko ollut Ultimate Spider-Manissa, Harry Osbornista tuli Venom-symbiootin kantaja. Jään suurella innolla odottamaan mitä toinen kausi tuokaan tullessaan tämän suhteen.

Palatakseni sarjan lähes toiseksi päähenkilöksi kasvaneeseen Lonnie Lincolniin, olen varsin tyytyväinen hänen tarinansa päätökseen tällä kaudella. Alusta asti on ollut selvää, että seuraamme varsin traagista kertomuksesta nuoren lupauksen vajoamisesta rikollisen tielle. Jeff Trammell tiimeineen hallitsee tällaisen tarinan monipuolisuuden kuitenkin vielä paremmin kuin odotin. Lonnie on kaikista muutoksistaan huolimatta kauden lopussa kuitenkin yhä se myötätuntoinen ja fiksu nuori mies millaisena hänet alussa esiteltiin.

Lonnien todellinen tähtihetki alkaa kun hänen pomonsa Big Donovan (Leilani Barrett) osoittautuu pelkuriksi. Tämä nimittäin Scorpionin voimaa todistaessaan jättää jenginsä taakseen ja pakenee paikalta. Lonnie on toista maata. Hän jatkaa nujakointia ja tovereidensa puolustamista, siitä huolimatta että olosuhteet alunperin pakottivat hänet näiden puolelle. Hän kuitenkin on luonteeltaan lähtökohtaisesti sekä uskollinen, että johtajuuteen taipuvainen. Lonnie ryntää Oscorpin pakettiautoon etsimään teknologiaa, jolla kääntää jengisota 110-jengin voitoksi. Hän ei löydä aseita, mutta vahingossa rikkoo kaasua sisältävän kanisterin, jonka myötä hän saa fyysistä voimaa ja kestävyyttä, kuten jo aiemmin mainitsin.

Kun on koko kauden ajan kannustanut Lonnieta ja salaa toivonut tämän pääsevän takaisin kaidalle polulle, on jokainen tämän pienikin voitto ilahduttavaa katseltavaa. Lonnie pääsee uusien voimiensa avulla taistelemaan Scorpionia vastaan rinnakkain Spider-Manin kanssa. Näiden yhteispeli on todella viihdyttävää seurattavaa, kiitos hienosti animoidun, sulavan koreografian. Supervoimat sopivat Lonnielle, näiden mahdollistaessa hänelle läheisten ihmisten suojelemisen. Aiemmin mainittu palopuhe tappamisesta ja sankaruudesta myös osoittaa, että Lonnie ei tulevasta rikollisen urastaan huolimatta ole muuttumassa miksikään paholaiseksi.

Kliseisestä ja mustavalkoisesta puheestaan huolimatta Lonnie on nimenomaan se, joka tuo sarjaan myös moraalista harmautta. Hänestä nimittäin tulee kauden lopussa, Garganin voittamisen myötä 110-jengin uusi johtaja. Hän ei kuitenkaan selvästikään ole kiinnostunut ihmisten tappamisesta tai viattomien kiusaamisesta. Sen sijaan Lonnie otti Big Donovanilta mukaansa ne jengielämän positiiviset puolet. Hän voi tarjota paikan niille nuorille, joilla ei kertakaikkiaan ole muita mahdollisuuksia elämässään, sekä turvaa omalle reviirilleen. Vaikka on surullista kuulla Lonnien yhä valehtelevan äidilleen, on silti mahdotonta olla tuntematta myös iloa siitä, että tämä on löytänyt itselleen uuden yhteisön jengistä, joka kunnioittaa ja luottaa häneen.

Mainittakoon myös, että kymmenennen jakson lopussa Lonnien sormissa näkyy nyt myös valkoista väriä. Tämä on selvästi viittaus hänen sarjakuvista tuttuun albinismiin. Mitä sitten tämä jatkossa tietää on mahdotonta sanoa. Ehkä hänelle sattui tulemaan osan ihmisen melaniinin katoamista aiheuttava vitiligo voimat antavan kaasun myötä. Tai se sattui muuten vain sattumalta alkamaan hänellä tässä vaiheessa. Wikipedian mukaan vitiligoa alkaa esiintymään ihmisille yleensä alle 20-vuoden iässä, joten ei se kai mahdoton ajatus ole. Eipä sillä, ei asia tunnu mitenkään erityisen merkittävältä Lonnien hahmokaaren kannalta. Mutta voi toki olla merkittävää vitiligon omaaville ihmisille nähdä tällaista representaatiota ruudulla. Ja vaikka Lonnie onkin rikollisen polulla, on hän selvästi myös sen verran hyvä tyyppi, ettei hahmoa voi huonoksikaan representaatioksi haukkua.

Nico Minoru (Grace Song) tulee yhdeksännessä jaksossa Spider-Manin pelastamaksi ja sitten todistaa tämän taistelua Scorpionia vastaan, sekä avuliaisuutta muita ihmisiä kohtaan. Tämän seurauksena hän vihdoin antaa anteeksi Peterille alter egonsa salaamisen. Tässä olisi sarjan tekijät voineet hiukan vielä viilata pilkkua, mitä tulee Nicon matkaan anteeksiantoa kohti. Ihan vain muutamat hetket taistelun tuoksinassa, jossa katsojalle muistutettaisiin Nicosta katselemassa tapahtumia ja kirjaimellisesti näytettäisiin hänet todistamassa Hämähäkkimiehen sankaruutta, olisi auttanut viestiä resonoimaan vahvemmin. Nyt Nico vain sanoo nähneensä Hämähäkkmiehessä sen saman sankaruuden, jonka hän näki Peterissä ensimmäisessä jaksossa, eikä katsoja ole tämän vuoksi yhtä vakuuttunut, kuin olisi todistettuaan tapahtumat Nicon silmin.

Positiivista on se, että Trammell tiimeineen on onnistunut rakentamaan Nicosta todella miellyttävän hahmon, sekä tämän ja Peterin kemiasta erinomaisen. Kun tästä sitten kaksi parasta ystävää löytävät taas toisensa ja yhteisymmärryksen, meinasi siinä tulla aikuiselle miehelle tippa linssiin. Puhtaan, platonisen ystävyyden kuvaus pojan ja tytön välillä ei vain koskaan mene vanhaksi. Eikä kyllä muunkaanlainen platoninen ystävyys. Toivon että toisella kaudella saamme seurata vielä enemmän kaksikon yhteistä toilailua. Samaan aikaan olen myös iloinen siitä, miten paljon kuitenkin tällä kaudella Nico sai myös omaa aikaa muiden hahmojen kanssa. Erityisesti hänen suhteensa Harryyn ja Pearl Panganiin (Cathy Ang) olivat ilahduttava lisä. Voisi olla hauskaa jos tulevaisuudessa olisikin pientä kolmiodraamaa Peterin, Nicon ja Pearlin välillä, nyt kun Pearl alkaa myös Peterin nähdä enemmän ikätoverinaan kuin lapsena jota hän vahti aikoinaan.

Pearl itse on lähinnä tuntunut sarjassa Peterin ihastukselta ja Lonnien huolehtivalta tyttöystävältä. Hänen omat halunsa ja elämänsä eivät ole tulleet yhtä hyvin esille. Toki myös Nicon elämä on sarjassa pyörinyt paljon Peterin ympärillä, mutta se on tuntunut kumpuavan paljon enemmän hänen omasta sisäisestä maailmastaan ja menneisyyden traumoistaan. Pearlin menneisyydestä sen sijaan opitaan vain että hänellä on filippiiniläistä taustaa ja hän rakastaa rantoja. Hahmon oma agenda on jäänyt liialti sivuun, jonka myötä en ole saanut luotua kovinkaan vahvaa sidettä hahmoon. Lähinnä käy sääliksi sitä miten Lonnie piti hänet pimennossa toimistaan ja kuinka nyt aina myöhässä paikalle saapuva Peter saattaa olla lähinnä seuraavana jonossa tuottamalle hänelle pettymyksiä. Toiselle kaudelle ehkä toivon vahvempaa sinkku-Pearlia, josta kenties tulisi sarjakuvien supersankari Wave, tai ainakin hyvä ystävä Peterin ja Nicon porukan kanssa.

Nicon kaulakorussa löytyvän amuletin taikavoimia myös vihjaillaan kauden viimeisissä jaksoissa. Ensimmäisessä hän tarttuu siihen joutuessaan vaaraan, juuri ennen kuin Spider-Man saapuu häntä tukemaan. Ja aivan kauden lopussa, näemme hänen ottavan yhteyden ilmeisesti kuolleeseen äitiinsä. Selvä on, että Nicolla itsellään on salaisuus mitä hän ei ole paljastanut Peterille. Mielenkiintoista hänen päätöksestään ottaa yhteys äitiinsä on se, että perinteisesti sarjakuvissa Nicon, ja kaikkien muiden Runaways-ryhmän jäsenten, vanhemmat ovat superpahiksia. Näin ollen uteliaisuus tämän Nicon menneisyyttä kohtaan saa entisestään enemmän bensaa liekkeihin. En edes osaa spekuloida mitä kaikkea se voikaan pitää sisällään, varsinkin kun tuntuu, että Jeff Trammellilla tiimeineen on lähes täysin vapaat kädet sarjansa suhteen. Kuulemma vain Fantastic Four ja jostain syystä Big Wheel -pahis olivat häneltä evätty isompien pamppujen toimesta.

Kun Norman on osoittautunut pettymykseksi Peterille, lähtee hän etsimään uutta suuntaa. Yhteistyö tämän kanssa ei tunnu enää oikealta, kun tämä varoituksesta huolimatta vaaransi kaikkien tutkijoidensa ja harjoittelijoidensa henget ahneudessaan. Tätä pohtiessa syntyy idea uudesta, Harryn perustamasta firmasta. Syntyy Worldwide Engineering Brigade, tuttavallisemmin W.E.B., nuorille lupaaville tutkijoille ja keksijöille rahoitusta tarjoava yhtiö, ilman salaisuuksia tai työntekijöiden hyväksikäyttöä. Kyseessä on ilahduttava tapa tuoda somepiirien ja kotiopetuksen pitkästyttämälle Harry Osbornille oikeasti merkittävä tapa käyttää resurssejaan. Samalla hän voi myös tarjota Spider-Manille taustatukea ja teknologiaa. Lisäksi takaraivossani edelleen kummittelee ajatus tulevasta nuorten supersankarien ryhmästä. Jään innolla odottamaan miltä W.E.B. toisella kaudella näyttää.

Kutsun tulla osaksi W.E.B:iä saavat Peter Parkerin lisäksi tämän harjoittelijatoverit Oscorpilta, sekä Lonnie Lincoln. Ajatus Lonniesta osa-aikaisena W.E.B:n jäsenenä ja osa-aikaisena gangsterina on hyvin mielenkiintoinen ja täynnä potentiaalia hyvälle draamalle. Oscorpin harjoittelijoista Asha liittyy mukaan ilman minkäänlaisia varauksia. Amadeus Cho (Aleks Le) kieltäytyy. Paljastuu että hän on saanut pysyvän paikan Oscorpin insinöörinä. Mikä sopii hyvin ylimielisenä kuvattuun Amadeukseen, mikä sarjassa on nähty. Toivon kyllä kovasti, että myös hänen sankarillisemmat puolet pääsevät vielä esiin sarjassa.

Harjoittelijoista viimeinen, Jeanne Foucault (Anjali Kunapaneni), paljastuu Oscorpiin soluttautuneeksi sankariksi, joka käyttää aliasta Finesse. Sarjakuvissa Finesse teki ensiesiintymisensä vuonna 2010 Avengers Academy -sarjassa ja paljastui myöhemmin Taskmaster-hahmon tyttäreksi. Sama tausta on hyvin epätodennäköinen tämän sarjan ja MCU:n suhteen, johtuen siitä miten suuresti Taskmaster eroaa MCU:ssa sarjakuvien versiosta. Mielenkiintoista kuitenkin, että Trammell päätti ottaa tämän vähemmän käytetyn hahmon sarjaansa. Kymppijaksossa paljastuu myös hänen olevan Daredevilin partneri tai apulainen, joka myös selittää hänen aiemmin nähdyn epäilyttävän pyörimisensä Oscorpin kielletyissä tiloissa. Muuten Jeannen rooli ei paljoa säväytä. Hän ei saanut hahmonkaarta ja tuntuu enemmän tulevaisuutta varten asetetulta pelinappulalta. Toivottavasti hänelläkin on kirkas ja mielenkiintoinen tulevaisuus sarjassa. Muuten kirjoitin tämän kappaleen aivan turhaan tähän arvosteluun.

Kun Your Friendly Neighborhood Spider-Man alkoi ja heti ensimmäisessä jaksossa avautui portaali, josta tuli ulos Doctor Strange ja Venomia muistuttava hirviö, toivoin että sarja ei liikaa menisi multiversumin syövereihin. Johan sitä on MCU:n pääpuolella ja Spider-Verse -elokuvissa ihan tarpeeksi. Sanoin myös mielestäni arvostelussani, että toisesta universumista tullut supervoimat antava hämähäkki nähtiin jo Spider-Man: Across the Spider-Verse -elokuvassa. Siksi oli erittäin positiivinen yllätys, kun ensimmäisen jakson tapahtumien todellinen luonne paljastui kymmenennessä jaksossa. Kyse ei ollutkaan toisesta ulottuvuudesta, vaan aikamatkustuksesta.

Kun klyntar ja Strange ovat molemmat paikalla alkoi tilanne hahmottua ja katsojalla riemu kasvaa. Kuinka ovelasti Trammell tiimeineen onnistuikaan luomaan hauskan aikasilmukan, jonka avulla kertoa Peter Parkerin syntytarina uusiksi. Kymmenes jakso sitoo itsensä todella sujuvasti ensimmäiseen, näyttäen miten hienosti suunniteltu koko kausi olikaan. Se että Peterille voimat antava hämähäkki ei tullutkaan toisesta ulottuvuudesta auttaa sopivalla tavalla tekemään kuvatusta maailmasta intiimimmän, mutta samalla todella fantastisen. Ajatus siitä, että Peter sai voimansa hämähäkiltä, jolle oli annettu Peterin verta, on myös todella hauska aikamatkustuskonsepti, jolla voi halutessaan kiusata päätään. Omalla tavallaan se kuitenkin myös kuvaa Peter Parkeria erinomaisesti. Sillä sankaruus tulee hänestä itsestään ja supervoimat vain auttavat sen toteuttamisessa. Mikä on erinomainen viesti Spider-Manin tarinalle, sillä kyseessä on aina ollut se kaikista samaistuttavin supersankari, jonka naamion takana voi olla ihan kuka tahansa, tuiki tavallinen ihminen.

Viimeisenä yllätyksenä sarjan ensimmäiselle kaudelle Jeff Trammell tekeekin melkoisen tempun. May-täti (Kari Wahlgren) menee vankilaan tapaamaan Richard Parkeria (Josh Keaton), eli Peter Parkerin isää. Perinteisesti lähes kaikissa Hämähäkkimies-tarinoissa Richard vaimoineen on ollut vuosia kuolleena ennen tarinan alkua. Hahmoja ylipäätänsä on käsitelty hyvin vähän, sillä Peterin elämän kannalta oleellisimmat vanhemmat ovat aina olleet hänen tätinsä ja setänsä. Toki The Amazing Spider-Man -elokuvat yrittivät tehdä Richard Parkerista salaisia tutkimuksia tehnyttä tieteilijää huonolla menestyksellä. Sarjakuvien puolella on paljastettu Richard ja Mary Parkerin olleen S.H.I.E.L.D. -agentteja. Mutta tarina jossa toinen tai molemmat olisivat vielä elossa, on jotain mistä en ole ennen kuullut.

Vielä on mahdotonta sanoa mihin tämä tarina on menossa, mutta Richard Parker vankilassa herättää saman tien paljon uteliaisuutta. Tietääkö esimerkiksi Peter isänsä olevan elossa? Entä minkä takia Richard on vankilassa ylipäätänsä? Itse toivon saman tien, että kyseessä on oikeasti rikollinen, eikä esimerkiksi DC:n The Flash -hahmon tavoin syyttömänä vangittu mies. Mielestäni rikollinen Spider-Manin isänä tuo paljon mehukkaampaa potentiaalia draamalle, kuin viaton mies joka pitäisi pelastaa vankilasta. Toki rikollinen sukulainen on nähty perinteisesti Spider-Man Miles Moralesin sedän muodossa, mutta eipä sitäkään aspektia tarvitse ihan jokaiseen versioon tuoda. Joka tapauksessa jään suu kuolaten odottamaan sarjan toista kautta.

Your Friendly Neighborhood Spider-Man -sarjan ensimmäisen kauden yhdeksäs ja kymmenes jakso, Hero or Menace ja If This Be My Destiny… ovat valloittavan tyydyttävät päätökset tämän kauden tarinalle. Hahmojen draamankaaret saavat ansaitut loppunsa, jättäen kunkin heistä mielenkiintoiseen paikkaan tulevaisuuden varalle. Kauden päätös sitoo itsensä huikealla tavalla ensimmäiseen jaksoon, korostaen upealla tavalla Peter Parkerin synnynnäistä sankaruutta. Animaatio ja toiminta ovat jälleen virheetöntä. Toisen kauden petaus saa myös innostumaan saman tien ja kiroamaan edessä olevaa odotusta. Mutta valittaminen on vaikeaa, sillä takana on yksi parhaista Hämähäkkimies-tarinoista mitä olen kokenut.

Mitenkäs sarja ja sen kauden päätös toimi SINULLE? Kerro mietteesi Hämähäkkimiehestä ja tämän tovereista kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!