Daredevil: Born Again – jakso 1x04 (sisältää SPOILEREITA)

Daredevil: Born Again

1x04

Kirjoittanut: David Feige ja Jesse Wigutow

Ohjannut: Jeffrey Nachmanoff

Daredevil ja Matt Murdock -hahmot loivat Bill Everett ja Stan Lee

On kyllä erikoinen tunne katsella sarjaa putkeen, mutta niin että jaksojen välissä naputtelee näitä arvosteluja. Toki en sen takia pysty täyteen bingetysmoodiin menemään, kirjoittaminen kun on paikoitellen raskastakin touhua. Mutta Daredevil: Born Again on onneksi osoittautunut sen verran kiehtovaksi sarjaksi, että lupaus jatkosta motivoi aina sorvin ääreen. Periaatteesta kun en suostu uutta jaksoa katsomaan ennen kuin aikaisemman arvostelu on kirjoitettuna. Toisaalta arvostelujen kirjoittaminen pakottaa myös reflektoimaan jaksoja omina teoksinaan, jonka myötä bingetyksen aiheuttamaa yksityiskohtien katoamista ei tapahdu samalla tavalla.

Neljännessä jaksossa Matt Murdock (Charlie Cox) kohtaa nuoren Angela del Toron (Camila Rodriguez) ruumishuoneella. Angelan eno Hector Ayala on juuri saanut surmansa. Matt yrittää lohduttaa tyttöä uskolla siitä, että murhaaja saadaan kiinni, mutta pienestä iästään huolimatta Angela tietää miten vaikeaa se on. Matt saa kokea lisää työnsä haasteellisuutta, kun hän tapaa uuden asiakkaansa. Mitättömästä karkkivarkaudesta pidätetty Leroy Mancini (Charlie Hudson III) raivoaa asianajalle systeemin rikkinäisyydestä. Samaan aikaan pormestari Wilson Fisk (Vincent D’Onofrio) saa huomata, että hänen uudessa asemassaan kaupungin muuttaminen ei olekaan niin helppoa kuin hän odotti. Lisäksi hänen arvostamansa uusi suojatti, Daniel Blake (Michael Gandolfini) tunaroi humalassa ja vuotaa tietoja Fiskistä pressille. Ongelmat töissä eivät riitä nekään. Kaupan päälle Wilsonin ja hänen vaimonsa Vanessan (Ayelet Zurer) rakoilee.

Marvel-sarjakuvia tuntevalle ei tule yllätyksenä, että Born Again esittelee Hector Ayalan sisarentyttären Angela del Toron. White Tiger -manttelia on nimittäin käyttänyt useampi hahmo ja viime vuosikymmeninä ovat Hectorin sukulaiset nousseet enemmän pinnalle. Ainut yllätys itselleni oli se, että jakso keskittyy Hectorin siskon Ava Ayalan sijaan Angelaan. Ava kun on tuntunut olevan enemmän pinnalla viime aikoina, esimerkiksi 2010-luvun Ultimate Spider-Man -animaatiosarjan myötä. Itselläni ei ole kuitenkaan kumpaakaan erityisen vahvaa sidettä ja muutenkin uskon, että mistä tahansa hahmosta on mahdollista tehdä kiehtova pätevien kirjoittajien avulla.

Angela del Toron tarkoitus ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa tunnu olevan Hectorin manttelinperijä. Enemmänkin hän on sarjassa näyttämässä henkilökohtaisella tasolla enonsa jättämää aukkoa maailmaan ja antamassa kasvot Matt Murdockin epäonnistumiselle, mitä tulee Hectorin suojelemiseen. Dialogi jonka jakson käsikirjoittajat David Feige ja Jesse Wigutow ovat Angelalle luoneet on suoraviivaista ja koristelematonta, ehkö jopa kömpelyyteen asti, mutta samaan aikaan myös täyttä asiaa. Hahmon puheista tulee erinomaisesti esiin sarjan kirjoittajien tieto siitä miten kurjaan asemaan poliisi marginalisoidut ihmiset ajaa. Ja se että nuori tyttö on aikuista miestä paremmin selvillä korruptiosta kertoo mainiosti siitä, että Matt Murdock on esimerkiksi sokeudestaan ja vaatimattomasta taustastaan huolimatta korkeakoulutettu valkoinen mies, joka ei tietoinen omista etuoikeuksistaan.

Tätä samaa teemaa jatketaan jaksossa, kun Matt päätyy tapaamaan seuraavaa asiakastaan. Pitkäaikainen pikkurikollinen Leroy on pidätetty mitättömästä makeisten varastamisesta. Aluksi Matt osoittaa hiukan turhautumista miestä kohtaan, joka vaatii päästä ehdonalaiseen siitä huolimatta, että hänen rikoksellaan oli silminnäkijä ja se taltioitiin videokameralle. Seuraa kohtaus jossa Matt charminsa avulla saa tehtyä syyttäjän kanssa diilin, jonka mukaan Leroy saisi rikoksesta kymmenen päivän tuomion, josta tämä istuisi seitsemän. Katsojan, ainakin kaltaiseni valkoisen miehen, on helppo samaistua Mattin itsevarmuuteen kun tämä marssii asiakkaansa eteen voittajan elkein. Kuukauden tuomion pudotus viikkoon kuulostaa kuitenkin hurjalta tempulta.

Tätä seuraa upea kohtaus, jossa Leroyta esittävä Charlie Hudson III tekee itsestään jakson MVP:n. Hudson tulkitsee Feigen ja Wigutown dialogia suoraa sydämestä tulevalla painolla, joka saa väkisinkin ajattelemaan, josko näyttelijällä olisi henkilökohtaista kokemusta hahmonsa tilanteesta. Turhautuminen mitä hän esittää on niin käsinkosketeltavaa ja Leroyn sanat täyttä totta. Monologi tekee hyvin perusteellisesti selväksi miten helvetin vaikeaa on olla köyhä, musta mies Yhdysvalloissa. Seikkaperäinen selitys Leroyn elämästä jättää Mattin puulla päähän lyödyksi ja samalla myös katsojan. Etuoikeutetulle asianajajalle asiakkaalle diilin tekeminen tuntuu enemmän hauskalta haasteelta, eikä tämä aina ymmärrä leikkivänsä oikean ihmisen oikealla elämällä. Ja mikä parasta, kohtaus myös tekee erinomaisen hyvin selväksi, miksi vaikeassa tilanteessa oleva ihminen saattaa sortua niinkin mitättömään asiaan, kuin makeisten varastamiseen. Daredevil: Born Again on parhaimmillaan todella tietoinen maailmasta jossa elämme ja siitä nostan sarjalle hattuni.

Edellisen jakson arvostelussa puhuin myös siitä miten hienosti sarja otti esiin tosielämästäkin tutut Punisheria fanittavat, väkivaltaa palvovat poliisit. Odotin innolla näkeväni miten sarjassa “Punisher” Frank Castle asiaan suhtautuu ja kun näin tätä näyttelevän Jon Bernthalin nimen alkuteksteissä olin jo aivan täpinöissäni. Pitää myöntää että tulos oli pettymys. Jaksossa Matt löytää Hector Ayalan tappaneen luodin patruunan ja tunnistaa Punisherin pääkallomerkin siitä. Tämän myötä hän tottakai marssii saman tien Frankin luokse. Ja kun Frank sitten kuulee asiasta, hän… ei tee yhtään mitään. “Pahuksen fanipojat”, hän vain toteaa.

Tässä kohtaa intoni valahti hiukan. Vaikka Disney usein jänistääkin tosipaikan tullen mitä tulee voimakkaisiin poliittisiin kannanottoihin, tuntui sarja olleen tähän mennessä niin paljon rohkeampi kuin mitä hahmon reaktio osoittaa. Se että Frank pitääkin näitä ihmisiä lähinnä rasittavina, mutta ei omana vastuunaan, tai edes todellisen ongelmana, oli todella surullista nähdä. Mielestäni se osoittaa sarjan tekijöiltä myös huonoa otetta hahmosta. On vaikea kuvitella, että Frank Castle haluaisi poliisien seuraavan hänen jalanjäljissään. Ainakaan tarinassa, jossa katsojan halutaan pitävän Frankia edes jollain tasolla moraalisesti hyvänä hahmona. Tulos tuntuu todella ristiriitaiselta, sillä samaan aikaan Matt kuitenkin puhuu Frankista murhaajana, implikoiden selvää tuomintaa tämän toimintatavoista, mutta samaan aikaan ei hän toisaalta mitään ole Punisherin pysäyttämiseksikään tehnyt. Voin vain toivoa että sarjassa vielä myöhemmin käsitellään asiaa tai Frank käy kiinni “fanipoikiinsa” vastikään julkistetussa Disney+ -spesiaalissaan.

Olen nähnyt kertaalleen kaikki Punisherista kertovat elokuvat. Yksikään roolin tehneistä näyttelijöistä ei ole antanut hahmolle yhtä voimakasta persoonaa ja paatosta kuin Jon Bernthal aikanaan Netflixin Daredevil ja The Punisher -sarjoissa. Näyttelijän rakkaudesta hahmoonkin taisin jo viime arvostelussa puhua. Ei siis ole yllätys, että jälleen kerran hän on aivan erinomainen roolissaan. Bernthal on aivan uskomaton karisman kiteytymä ja saa voimakkaasti fyysisellä, nykivällä tyylillään kaikki hahmonsa tuntumaan erinomaisella tavalla omaperäisiltä. Bernthal näyttelee isosti ja kovaa, mutta itsevarmuudella joka ei koskaan tunnu päästävän hommaa käsistään. Ylinäyttelemiseen hän ei koskaan sorru näkyvistä eleistään ja voimakkaasta lausumisestaan huolimatta. Joka sekunti hänestä ruudulla on täyttä taikaa ja niin myös hänen Frank Castlensa täyttyy valtavalla raivolla ja surulla mitä hahmo näyttelijältään vaatii.

Vaikka en kaikkia kirjoittajien valintoja arvostakaan, on Frankin läsnäolo sarjassa silti erittäin toimivaa. Hänen machoilunsa, puhe siitä miten hän ei koskaan kutsu itseään “uhriksi” ja hullunkiiltoa täynnä oleva puhe siitä, miten hän uskoo poikansa kannustavan hänen murharetkeään tuonpuoleisesta saavat aikaan turhautumista katsomossa, mutta viesti mitä hän on jaksossa Mattille välittämässä toimii erinomaisesti. Frank, kuten katsojakin, näkee Mattin läpi paljon paremmin kuin hahmo itse. Matt ei etsi apua vaan lupaa päästää hänen sisäinen paholaisensa taas valloilleen. On täysin selvää että kaikki aikaisemmat jaksot ovat kuvanneet sitä miten vaikeaa Matille on ollut ilman hänen toista persoonaansa. Vaikka hän ei sitä itselleen myönnä, etsii hän koko ajan syytä tuoda Daredevil jälleen esiin.

Foggyn kuolema sidotaan tähän ajatukseen erityisen voimakkasti tässä jaksossa. Ensimmäisessä jaksossa implikoitiin, että Foggy ei mielellään näe ystäväänsä vaarantamassa henkeään tai sieluaan sankaripuuhissa. Siksi on ymmärrettävää, että Matt lopetti Daredevilinä toimimisen päädyttyään melkein tappamaan Bullseyen kostona Foggyn murhaamisesta. Frank on sarjassa kuullut Mattin menetyksestä ja pystynyt laskemaan yksi plus yksi yhteen. Hän näkee Mattin kostonhimossa ja väkivaltaisessa luonteessa niin paljon itseään, että pystyy tunnistamaan miksi tämä pidättelee itseään. Tämä on aivan erinomaisesti kirjoitettu jaksoon. Kaksikon väittely tuntuu loistavalta, pitkä aikaisten paineiden ulos päästämiseltä, ansaitulta räjähdykseltä. Ja kun Matt jakson lopussa löytyy talonsa katolta harjoittelemassa aseensa käyttöä, alkaa tuntua siltä, että Daredevil on vihdoin valmis palaamaan kaduille.

Sankareita kaduilla myös selvästi tarvitaan, sillä jakso tuo vihdoin esiin aiemmin sarjassa vihjatun ja markkinoinnin lupaaman Muse-hahmon. Vielä tässä vaiheessa edes hahmon näyttelijää ei paljasteta, eikä hänen todellista luonnettaan. Näemme ainoastaan hänet viemässä uhrejaan salaiseen studioonsa. Siellä hän näyttäisi ottavan verta uhreistaan, käyttääkseen sitä muraaliensa maalina. Muse on itselleni tuttu Charles Soulen kirjoittamasta ja Ron Garneyn piirtämästä karmivasta tarinasta, jossa hahmo esiteltiin ihmisruumiita taiteessaan käyttävänä psykopaattina. Nyt ruudulla nähtiin vain hänen sarjakuvista tuttu ulkonäkönsä, mikä saa uteliaisuuteni heräämään. Tulee olemaan todella mielenkiintoista nähdä miten Matt Murdock tätä vastaan tulee käymään.

Sarjan toisesta päähenkilöstä, Vincent D'Onofrion esittämästä Wilson Fiskistä en ole vielä erityisen paljoa puhunut. Nyt tuntuu kuitenkin sille sopivalta ajalta. On todella mielenkiintoista nähdä miten hahmo yrittää pärjätä kunnioituksen arvoisena poliitikkona. Hänen tyylistään selvästi näkyy populismi ja tarve miellyttää äänestäjiä. Politiikan realiteettien osuminen hänen nilkaansa tuntuu joltain minkä varmasti moni valta-asemaan päässyt on joutunut kohdallaan kokemaan. Pormestarinakaan ei voi vain käskyttää ihmisiä ja olettaa, että kaupunkiin nousee uusia rakennuksia. On mielenkiintoista nähdä miten Wilson kipuilee tämän uuden asemansa kanssa. Hän selvästi haluaa suoriutua hyvin tehtävästään, mutta ei ole tottunut siihen, että hänen työtään hidastetaan byrokratian toimesta.

Vilkaisu vanhaan Wilsoniin nähdään kun hänen tapaaminen uuden firman kanssa vuotaa ja hänet nimetään The BB Reportissa ammattiliittoja rikkovaksi öykkäriksi. Näemme entisen Kingpinin raivoamassa alaisilleen, vaatien vuotajan päätä pölkylle. Tällöin hänen yllätyksekseen hänen uusi suojattinsa kuitenkin myöntää olleensa syypää vuotoon. Netflix-sarjan katsoneelle tilanne on hyvin jännittävä. Vanhan Wilson Fiskin voisi hyvin tällaisessa tilanteessa nähdä saman tien kuristavan pojan hengiltä. Nyt tämän katumus, lojaalius ja rohkeus myöntää virheensä kuitenkin tekee Wilsoniin vaikutuksen. Katsoja voi huokaista helpotuksesta, kun pormestari sittenkin antaa virheen anteeksi. Ei toki ilman uhkausta tappaa poikaa jos sama koskaan toistuu.

Sarjan aikana Wilson Fiskin muutos on pidetty aika hienosti harmaalla alueella. Toki näimme hänen uhkailevan poliisipäällikön perhettä tai ehkä kiristävän tätä avioliiton ulkopuolisella lapsella. Se kummasta oli kyse jäi hitusen epäselväksi itselleni. Mutta hän ei ole missään vaiheessa tuntunut samalta hirviöltä kuin vaikkapa Echo-sarjassa. Sen lopussa nähtiin kuitenkin Fiskin kokevan jonkinlainen mystinen parannus, jonka voisi kuvitella muuttaneen hänet perinpohjaisesti. Osa hänen ilkeää luonnettaan toki jäisi, eikä siksi kyseenalaiset temput tunnu täysin hahmon uuden suunnan vastaiselta. Jakson lopussa kuitenkin paljastuu, että mikään ei ole lopulta kuitenkaan muuttunut.

Hirvittävässä kohtauksessa näemme, että hän pitää salaisessa paikassa vaimonsa salarakasta vankina. Vangin häkin edessä Wilson käy syömässä hienoja illallisia, saaden selvästi sadistista mielihyvää kostostaan hänet pettänyttä miestä kohtaan. Kohtaus on emotionaalisesti erinomainen ja sai minut tuntemaan voimakasta puistatusta. Mutta tässäkin olin hiukan pettynyt. Mielestäni olisi ollut mehukkaampaa, jos Wilson Fisk olisi oikeasti kasvanut edes hitusen jalompaan suuntaan tai ainakin jos mysteeri hänen luonteestaan olisi säilytetty pidempään. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos olisin seurannut sarjaa samaa tahtia kuin tavalliset katsojat. Nyt paljastus kuitenkin tuntui hiukan ennenaikaiselta.

Samaan aikaan tämä myös toimii herkullisena kuvauksena Wilson Fiskin pikkumaisuudesta ja tekopyhyydestä. Koko sarjan ajan hän on esittänyt, että vaikka Vanessan petos loukkasi häntä, ei hän enää ole mies joka kävisi tämän rakastan kimppuun. Kun Vanessa jatkaa rikollisorganisaatioiden kanssa työskentelyä miehensä tietämättä, Wilson syyttää tätä tiedon pimittämisestä ja valehtelusta. Aiemmassa sarjassa enemmän tasapuolisina kuvattu aviopari on kokenut selvästi kovan kolauksen ja luottamus kahden välillä on haihtunut. On toisaalta huvittavaa, että nämä kaksi hirviötä käyvät parisuhdeterapiassa, mutta samaan aikaan niin kiehtovaa päästä syvälle heidän suhteeseensa. Mitä tapahtuu kun kaksi ennen niin rakastunutta hirviötä alkavatkin nähdä toistensa heikkouksia entistä huonompina asioina? Jaksossa käydään todella mielenkiintoinen keskustelu siitä, tunteeko Vanessa olevansa turvallisessa suhteessa Wilsonin kanssa. Hän on sitä mieltä että ehdottomasti, mutta ei ole varma enää siitä pitäisikö hän. Ja katsojille Wilsonin teot näyttävät, että ei. 

Kun sitten Wilsonin todellinen luonne on paljastettu tässä jaksossa, saa se tulevaisuuden tuntumaan entistä jännittävämmältä. Aiemmin painostavat kohtaukset muuttuvat nyt kammottaviksi, kun tietää että todellisuudessa kukaan ei ole tältä turvassa. Erityisesti huoleni herättää BB Urich (Genneya Walton), jonka setä Ben sai jo surmansa Wilsonilta alkuperäisessä Netflix-sarjassa. Ja nyt BB on setänsä tavoin nolannut Wilsonin artikkelillaan. Olisi todella julmaa sarjan tekijöiltä toistaa temppu, mutta samaan aikaan se voisi myös olla kauheudessaan runollista. Ajatus samojen rikosten toistumisesta on mielenkiintoinen, joskin pelottava asia ja samalla myös saisi Wilson Fiskin tuntumaan läpeensä pahalta ja entistäkin pienemmältä.

Mielenkiintoinen on myös Wilsonin suhde suojattiinsa Danieliin. Michael Gandolfinin esittämä nuori mies on tosiuskovainen mitä tulee pormestari Fiskin politiikkaan. Hän tuntuu vilpittömästi luottavan entisen gangsterin pyrkimyksiin auttaa kaupunkiaan. Tämä on toki hyvin tuttua myös tosielämästä. Kaikenmaailman Trumpeilla, Putineilla, Orpoilla ja Netajyahuilla on omat uskolliset kannattajansa, jotka syövät näiden propagandaa mukisematta. Usein nämä ovat ostaneet kannattamiensa poliitikkojen valheet, joko tietämättään tai tarkoituksella. Daniel Blaken kautta sarjan kirjoittajilla onkin erinomainen tilaisuus kuvata tätä ilmiötä fiktion maailmassa. Kaiken järjen mukaan Danielin pitäisi paeta jos hän saa tietää Wilson Fiskin todellisesta luonteesta, mutta todellinen elämä on osoittanut että näin ei tapahdu. Olisi hirvittävää, mutta tehokasta ja ennen kaikkea rehellistä, mikäli tulevaisuudessa näemme Danielin selittämässä miksi Wilsonin hirmuteot ovat todellisuudessa hyviä asioita.

Daredevil: Born Again -sarjan neljäs jakso, on ensimmäinen joka aiheutti itselleni merkittäviä pettymyksiä. Olisin todella toivonut voimakkaampaa käsittelyä mitä tulee Frank Castlen hahmoon ja Punisher-faneihin. Myös Wilson Fiskin odotettu paljastus hirviöksi tuntui suuremman potentiaalin hylkäämiseltä. Mutta kokonaisuudessa tämäkin jakso oli edelleen timanttinen. Matt Murdockin hahmon kokema matka on edelleen todella mielenkiintoinen ja sarja kuvaa upealla tavalla todellista maailmaa missä elämme. Rikollisuuteen johtavat syyt ja poliisikorruption aiheuttama kipu on upeasti läsnä tarinassa. Lisäksi sarjan antagonistin kuvaaminen pikkumaisena ja tekopyhänä paskiaisena, joka kuitenkin yrittää pelastaa avioliittonsa on todella kiehtovaa katseltavaa. Intoni sarjaa kohtaan on siis yhä huipussaan ja olen valmis hyppäämään seuraavien jaksojen pariin.

Miten tämä jakso toimi sinulle? Mitä mieltä olet Fran Castlen paluusta ruudulle tai Wilson Fiskin matkasta pormestarina? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!