David Lynchin lyhytelokuvia (The Short Films of David Lynch, 1996-2002)

David Lynchin lyhytelokuvia The Short Films of David Lynch, 1996-2002 Ohjannut ja kirjoittanut: David Lynch

David Lynch oli valtavan rakastettu ja merkittävä elokuvaohjaaja, joka jätti valtavan jäljen elokuvataiteen maailmaan. Jo se kertoo paljon, että “lynchimäinen” on hänen työnsä voimasta syntynyt adjektiivi. Valitettavasti itse en kuitenkaan ole juurikaan Lynchin tuotantoon tutustunut. Näin joskus Mulholland Drive -elokuvan, mutta en tiennyt silloin oikein mitä siitä ajatella. Tottakai olen kuitenkin kuullut hänestä ja hänen tyylistään todella paljon hyvää, erityisesti oudompaa ja synkempää taidetta rakastavilta ihmisiltä. Nyt elokuvateattereihin on tuotu kokoelma hänen lyhytelokuviaan ja kun nämä vieläpä tuotiin Tampereelle lehdistönäytökseen, ei minulla ollut mitään syytä miksi en vihdoin alkaisi hänen teoksiinsa tutustua.

David Lynchin lyhytelokuvia -kokoelma sisältää viisi yksittäistä lyhytelokuvaa, sekä kahdeksan jaksoisen nettisarjan kokonaisuudessaan. The Alphabet on abstrakti animaatio aakkosista. The Amputee on Catherine Coulsonin kanssa kirjoitettu kuvaus jalattomasta naisesta (Coulson) kirjoittamassa kirjettä, samalla kun lääkäri (Lynch) operoi hänen jalantynkiään. The Grandmother on tarina pojasta, jota tämän vanhemmat pahoinpitelevät. Helpotukseksi poika kasvattaa itselleen isoäidin. Premonitions Following an Evil Deed on elokuva jossa poliisit löytävät ruumiin. Six Men Getting Sick on animoitu videomuraali sairaista miehistä. DumbLand on hulvaton tilannekomedia vihaisesta patriarkasta.

The Alphabet

Ensimmäinen kokoelman elokuvista, The Alphabet, vuodelta 1968, antaa saman tien hyvän kuvan siitä, mitä seuraavat seitsemänkymmentäkaksi minuuttia tulevat pitämään sisällään. Kyseessä on hyvin epämääräinen ja vaikeasti tulkittava pieni elokuva. Aisteja kiusaavat musiikit ja äänitehosteet antavat saman tien painajaismaisen kuvan siitä, mitä ikinä elokuvassa onkaan tekeillä. Aakkoset toistuvat niin visuaalisesti, kuin teoksen ääniraidallakin, jatkuvana mantrana, kuin kirouksena joka porautuu katsojan päähän. Kuvastosta on vaikea ottaa tolkkua, mutta sen tunnelma on ehdottomasti väkivaltainen ja kuumottava. 

Wikipedian mukaan idea elokuvaan tuli Lynchin vaimon sukulaistytöltä, joka kokemansa painajaisen aikana mutisi aakkosten nimiä ääneen. Luin myös elokuvan olevan kuvaus oppimisen pelosta. Itselleni ei tämä tullut mieleenkään elokuvaa katsellessani. Luultavasti kuitenkin lähinnä sen takia, että konsepti on minulle täysin vieras. En ole koskaan ajatellut, että oppiminen voisi olla jotain mitä pelätä. Toki nyt kun asia on tapetilla voin sen ymmärtää. Tietämättömyyden sanotaan olevan siunaus ja tiedon lisäävän kyynisyyttä ja pelkoa maailmasta. Ajatus siitä, että avaimet totuuteen voisivat olla kauhistus on lähtökohtaisesti kiehtova. Tämä saa minut heti uteliaaksi ja toivomaan, että näen The Alphabetin vielä uudestaan.

The Amputee

Vuoden 1974 elokuva The Amputee kirjoitettiin David Lynchin ja Catherine Coulsonin toimesta yhden yön aikana. He myös itse näyttelevät yhden otoksen sisältävässä elokuvassa. Mustavalkoinen, synkkä ja rujo filmikuva, jossa lääkäri puuhastelee jalattoman naisen jalantynkien parissa, samalla kun tämä itse lukee kirjettä on varsin painajaismainen kuva. Tunnelma on mielenkiintoisella tavalla häiriintynyt. Lääkärin tekemä hoito ei millään tavalla tunnu kivuttomalta, mutta silti nainen vain kirjoittaa kirjettään. Kuvan päällä kuullaan nainen lukemassa kirjettään ääneen.

Pitää myöntää, että en saanut The Amputeesta paljoa irti karmivaa tunnelmaa lukuun ottamatta. Päähenkilön kirjeessä tuntuu olevan kyse jonkinlaisesta ihmissuhdedraamasta, mutta näin nelisen päivää elokuvan näkemisen jälkeen, en enää muista siitä tarpeeksi yksityiskohtia, tehdäkseni siitä sen suurempia päätelmiä. Vahviten mieleeni jäi ehkäpä se, että naista kiihdyttää enemmän hänen kuvailemansa draama, kuin se miten lääkäri kohtelee hänen tynkiään. Nainen ei reagoi mitenkään siihen, että hän vaikkapa vuotaa verta.

Illuusion jalattomuudesta luova erikoistehoste toimii mainiosti, mutta ei yksinään riitä tekemään elokuvasta mielenkiintoista. Varsinkin osana isompaa lyhytelokuvien kokoelmaa, The Amputee katoaa nopeasti katsojan mielestä.

The Grandmother

The Grandmother, vuodelta 1970, on kokoelman pisin, ja mahdollisesti paras, elokuva. Yli puolituntinen kertomus vastaa myös eniten sitä kuvaa mitä sana “lynchimäinen” on minussa herättänyt. Kyseessä on selvästi tarina pojasta ja tämän isoäidistä, kerrottuna visuaalisesti erikoisella tavalla ja jälleen kerran hyvin painajaismaisen tunnelman alaisuudessa.

Tarina alkaa kun pieni poika (Richard White) herää ja huomaa kastelleen sänkynsä nukkuessaan. Hän yrittää piilottaa keltaiseksi värjäämänsä lakanat, mutta jää kuitenkin kiinni. Hänen isänsä (Robert Chadwick) raivostuu ja hinkkaa pojan kasvoja kusisiin riepuihin. Myöhemmin näemme miten pojan äiti (Virginia Maitland) yrittää väkisin pusutella poikaansa, naureskelee tälle miehensä kanssa ja pakottaa tämän syömään roskalta vaikuttavia ruoantähteitä. Ilmapiiri perheessä on todella ahdistava ja häiriintynyt. Saadakseen lohtua elämäänsä, poika kasvattaa puun ylemmästä kerroksesta löytyvään makuuhuoneeseen, josta hänen isoäitinsä (Dorothy McGinnis) syntyy osaksi tarinaa.

Yksinkertaisuudessaan tarinassa on kyse isoäitien tarjoamasta lohdusta ja tuesta lapsenlapsilleen. Kun vanhemmat tuntuvat pelottavilta tai jopa vaarallisilta, isoäidin sylistä löytää tärkeän turvapaikan. Varmasti moni voi samaistua tarinaan riippumatta siitä millainen suhde heillä on vanhempiinsa. Vaikka itse en esimerkiksi ole kokenut perheväkivaltaa tai henkistä pahoinpitelyä kotona, tunnistan silti siteen joka syntyy lapsen ja vanhuksen välille. Isoäidin huoneesta talon yläkerrassa muodostuu turvapaikka pojalle, jossa käydä lepäämässä sen jälkeen kun hän on joutunut päivän sietämään kurjaa elämäänsä.

Visuaalisesti kyseessä on todella voimakas teos. Hahmo on meikattu vitivalkoisiksi ja heidän asuntonsa on pikimusta seiniltään. Lynchin painajaismainen ote on vahvasti läsnä joka ikisessä otoksessa. Värit on elokuvassa määritelty harmahtavaksi saaden koko teoksen kummittelemaan. Puu josta isoäiti tulee on häkellyttävä, piikikäs monstrositeetti, josta ei aluksi ole varma tuleeko se olemaan positiivinen vai negatiivinen osa pojan elämää. 

En voinut myöskään olla huomaamatta puun falloksista ulkomuotoa tai sitä miten siinä oleva aukko, josta isoäiti saapuu paikalle, on erittäin vulvamainen ulkomuodoltaan. Kai tämän voi nähdä kuvastavan elämää synnyttävää parittelua tai ihmisen kaksinaisuutta? Onhan elokuvassa tavallaan kaksi paria: isä ja äiti, sekä poika ja isoäiti. Vastakkainasettelua on paljon ilmassa, kun ottaa huomioon myös isän tavan huutaa ja äidin tavan nauraa. Ajatus joka itselleni tästä herää on lähinnä se, miten erilaiset vastakkaiset elementit pelaavat yhteen. Äiti ja isä muodostavat erilaisuudellaan tupla uhan pojalle, kun taas poika ja isoäiti löytävät asemistaan lapsena ja vanhuksena heidät yhteen tuovan voiman.

Elokuvan alkuun ja näytösten väleihin on laitettu myös pieniä animaatioita. Nämä ovat epämiellyttävällä tavalla tyylikkäitä paperianimaatioita, jotka kuvaavat asioita mitä elokuva ei ehkä budjetin takia kykene elävällä toiminnalla näyttämään. Tai ne ovat mukana animaatioina ihan vain animaation itseisarvon takia tuomassa tarinaan lisää erikoisia elementtejä. Voisihan niiden sanoa myös olevan osa edellä mainitsemaani kaksinaisuutta. Elävä toiminta sitoo katsojan tarinaan emotionaalisella tasolla ja animaatiot tuovat tarinaan informaatiota enemmän luotaan työntävällä tavalla.

Animaation sisältö on myös vielä elävän toiminnan kohtauksia väkivaltaisempaa ja seksuaalisempaa. Pojan syntymä kuvataan tätä kautta, tai ainakin isän ja äidin yhtyminen. Kyse ei ole kuitenkaan mistään animoidusta pornografiasta vaan elokuvan tyyliin sopivasta abstraktimmasta kuvauksesta kahden ihmisen yhteenliitännästä. Animaation kautta kuvataan myös pojan voimaantumista, kun hän isoäidiltä saamansa rakkauden turvin uskaltaa vihdoin pistää vastaan vanhemmilleen. Tai kenties animaatiot ovat vain hahmojen unia, tuomassa lisää fantasiaa elokuvan maailmaan.

Premonitions Following an Evil Deed

Puolituntisen The Grandmotherin jälkeen kokoelmassa nähdään alle minuutin mittainen Premonitions Following an Evil Deed. Vuonna 1996 julkaistu pätkä oli alunperin osa Lumière ja kumppanit -episodielokuvaa. Elokuvaa varten joukko elokuvaohjaajia laitettiin kuvaamaan noin 50 sekunttia pitkä lyhytelokuva käyttämällä Lumièren veljesten alkuperäisen mallin mukaista kinematografia.

Premonitions Following an Evil Deed hujahtaa katsojan silmien ohi todella nopeasti, varsinkin heti hiukan turhan pitkäksi venyneen isoäiti-tarinan jälkeen. Siitä ehtii juuri ja juuri erottaa teokseen tehdyt kolme kuvaa. Ruumis, poliiseja ja nainen. Teos toimii mainiona esimerkkinä tehokkaasta tarinan kerronnasta ja nimeämisen tärkeydestä. Sitomalla kuvat ja nimen yhteen saan paremmin kuvan tapon tehneestä naisesta, joka odottaa poliisien pidättämäksi tulemista. Katsojan omaksi tehtäväksi jää sitten pohtia miksi surma on tehty ja onko nainen varmasti syyllinen. Pohdintaan ei kuitenkaan näytöksessä ole aikaa, sillä saman tien on aika siirtyä seuraavaan elokuvaan.

Six Men Getting Sick

Kokoelman vanhin elokuva on vuoden 1966 animaatio Six Men Getting Sick. Nimi kuvastaa teosta hyvin. Näemme valkokankaalla kuudet ihmismäiset kasvot. Näiden alle ilmestyy röntgenkuvat luurangoista jotka paljastavat heidän sisällään myrskyävät taudit. Hahmojen suusta valuu oksennusta, heidän sydämensä purskahtelevat ja päänsä syttyvät tuleen. Kaikki tämä tapahtuu yhden sommitelman sisällä ja sama tapahtumasarja toistuu noin kuutisen kertaa. 

Elokuva tuntuu hetken vilkaisulta siihen miltä tuntuu olla todella sairas. Kyseessä on pelkän kuvaston avulla tehty matka sisäiseen kipuun ja tuskaan. Teos kanavoi pahinta päänsärkyä, järkyttävää vatsakipua ja voimattomuutta sairauden edessä. Ahdistushäiriöstä kärsivänä näen väkisinkin myös elokuvan jatkuvassa kierrossa pelon siitä, että sairaudesta tulee uusi normaali ja koko tulevaisuus on tuskaan tuomittu.

Voimakas teos on mielenkiintoinen osa David Lynchin lyhytelokuvia, mutta sopisi vielä paremmin osaksi jonkin taidemuseon näyttelyä. Sen paikka olisi omassa synkässä huoneessaan, jossa sama tapahtumasarja voisi jatkua aamusta iltaan. Katsojat voisivat näin itse päättää kuinka kauan aikaa he haluavat kuuden sairastavan hahmon kanssa viettää. Toisaalta. Eipä sairaatkaan saa itse valita koska he paranevat.

DumbLand

DumbLand on animaatiosarja Randystä ja tämän perheestä. Randy on vihainen ja väkivaltainen mies. Hän huutaa kaikille, eikä siedä ylimääräistä paskaa. Hän pelkää äitiään ja tykkää kaveristaan. Hän pieree ja paskoo ja käy ulkona vessassa. Hänelle ei oikeastaan voi kuin nauraa.

DumbLand tuntuu kaikessa lapsellisuudessaan ja typeryydessään lähes nerokkaalta. Painajaismaisten lyhytelokuvien jälkeen tuntuu käsittämättömältä yhtäkkiä nähdä todella karheasti piirrettyä, kömpelösti animoitua epähuumoria. Mikrosarjan vitsit luottavat puhtaasti meluamiseen ja typerään kielenkäyttöön. Tuntuu kuin jokaista jaksoa varten David Lynch olisi vain yrittänyt keksiä huonoimman mahdollisen idean tilannekomedian jaksolle ja toteuttanut sen sitten mahdollisimman nopeasti. 

Jos Simpsonit ja Pulmuset aikanaan pyrkivät rikkomaan perinteisen tilannekomediasarjan asetelman kuvaamalla perinteiset, rakastavat ja lämpimät perheet toisiaan vihaavina paskiaisina, niin DumbLand tuntuu sanovan etteivät nämä menneet tarpeeksi pitkälle vitsin kanssa. DumbLandissa Randy on väkivaltainen ja äänekäs absurdiuteen asti. Samoin hänen poikansa on kimittävä idiootti ja vaimonsa ainoastaan kiljumalla kommunikoiva ääliö. Kaikki sarjassa on viety niin äärimmilleen kuin vain mahdollista. Kyse on niin myrkyllisestä perheestä, että se sujahtaa jo myrkyn lävitse joksikin abstraktimmaksi myrkyllisen perheen ideaksi. Todellisuus on DumbLandin maailmasta niin kaukana, että sitä ei voi edes pitää loukkaavana. 

Yksikätinen sorsannussija.

–

David Lynchin lyhytelokuvia on kiehtova ja sopivan haastava sukellus legendaarisen ohjaajan maailmaan. Teokset näyttävät monipuolisesti hänen omituista sielunmaisemaansa, kykyä koskettaa, järkyttää ja naurattaa. Kaikki kokoelman lyhärit eivät pääse oikeuksiinsa osana tätä formaattia, mutta olen silti todella iloinen siitä, että pääsin ne näkemään. Vasta David Lynchiin tutustuvalle katsojalle kokoelma onnistuu erinomaisesti herättämään innon nähdä lisää hänen taidettaan. Mahtavaa, että tämä on tuotu Suomen elokuvateattereihin.

Mitä sinä pidät Lynchin elokuvista? Entäpä tästä kokoelmasta? Mikä oli suosikkisi näistä lyhytelokuvista? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!