Kovia totuuksia (Hard Truths, 2024)

Kovia totuuksia Hard Truths, 2024 Ohjannut ja kirjoittanut: Mike Leigh

Tällä viikolla olikin kiirettä lehdistönäytöksien kanssa. Tampereella oli tarjolla yhtensä viisi näytöstä, joista neljään kerkesin. Yksi niistä oli Mike Leigh’n ohjaama ja kirjoittama Kovia totuuksia. Elokuvasta olin kai etukäteen kuullut Critically Acclaimed Podcastin arvostelun, mutta mitään en siitä oikeastaan enää muista. Mutta ainakin muistan Patrick Willemsin omalla kanavallaan ylistäneen elokuvaa tähdittävän Marianne Jean-Baptisten performanssia. Elokuvaa katsoessa kävi nopeasti selväksi miksi. Kyseessä todellakin on mestarillinen roolisuoritus. Eikä elokuva muutenkaan ollut hassumpi.

Elokuvan kertoo Pansy Deaconista (Jean-Baptiste), viisikymppisestä pienen perheen äidistä. Pansy on ahdistuksen ja masennuksen valtaama ihminen, joka antaa tuskansa purskahdella ympärillään olevien ihmisten päälle puhtaana ilkeytenä. Hänen silmissään kaikki ihmiset hänen omasta perheestään asiakaspalvelijoihin yrittävät ahdistella häntä ja vihaavat häntä. Eikä Pansyn perheestä ole juurikaan apua asian suhteen. Hänen putkiasentajana työskentelevä aviomiehensä Curtley (David Webber) ei osaa osoittaa minkäänlaista tukea tai hellyyttä vaimolleen. Pariskunnan 22-vuotias poika Moses (Tuwaine Barrett) on hänkin hiljainen, omiin oloihinsa paennut tuppisuu. Pansyn sisko, sosiaalinen ja suosittu Chantelle (Michele Austin) sentään yrittää ojentaa kätensä isosiskolleen. Menneisyyden traumat ovat kuitenkin niin voimakkaat, ettei apua ole helppo ottaa vastaan.

Marianne Jean-Baptiste on kuin pyörremyrsky, joka kaappaa katsojan mukaansa heti elokuvan ensimmäisillä minuuteilla. Hänen performanssissa iskeytyy vasten kasvoja, tehden selväksi saman tien, että kyseessä on Jean-Baptisten elokuva ja muut ovat vain sitä tukemassa. Mike Leigh on kirjoittanut tähdelleen mehukkaan, täyteläisen roolin, joka antaa mahdollisuuden valtavalle määrälle tunteiden kuvausta. Pansy Deacon on paperilla yksi rasittavimmista hahmoista mitä olen elokuvissa nähnyt, mutta Jean-Baptiste tarttuu häneen niin valloittavalla itsevarmuudella, että katsoja ei voi olla antamatta täyttä huomiotaan hahmon tarinalle. Jatkuvasti muita sättivä, valtavan ahdistuksen ja pelon alla elävä Pancy tiuskii ja huutaa läpi elokuvan tavalla joka saa koko yleisön tuntemaan turhautumista tämän edessä. Jean-Baptiste tekee tästä myrkyllisestä käytöksestä mitä hypnoottisinta taidetta tulkitessaan Leigh’n mehukasta tekstiä kameralle.

Vaatii rohkeutta ohjaaja-kirjoittajalta tehdä elokuvansa päähenkilöstä epämiellyttävä, varsinkin näin arkisella tasolla, millä Kovia totuuksia operoi. Pansy ei kuitenkaan ole edes rikollinen, vaan yksinkertaisesti häijy, itseään täynnä olevalta vaikuttava mulkvisti. Epäonnistuessaan Leigh karkoittaisi yleisönsä saman tien, eikä elokuvan analyysistä tulisi mitään, kun katsoja on liian kiireinen purkamaan turhautumistaan tarinan protagonistiin. Luonnollisesti samaa rohkeutta osoittaa myös ohjaajaansa luottava Jean-Baptiste antaessaan kasvonsa tälle vastenmielisesti käyttäytyvälle ihmiselle. Hänkin kuitenkin on tarttunut härkää sarvista kiinni ja mestarin elkein taltuttanut tämän komentoonsa. Katsoja ei voi kuin ihailla tätä pelottavan rujoa ja rehtiä potrettia.

Kovia totuuksia ei tietenkään kuvaa häijyä päähenkilöään pelkästään ilkeyttään. Mike Leigh haluaa selvästi tutkia sitä mikä saa ihminen käyttytymään törkeästi ympärillään olevia ihmisiä kohtaan. Pansy Deacon esitellään unen katkaisevalla kiljaisulla. Läpi elokuvan tulee kivuliaan selväksi, että hän ei tiuski ja huuda ilkeyttään. Se on ilmiselvä defenssi, joka kumpuaa vuosikymmeniä kestäneestä pettymysten sarjasta. Läpi elämänsä Pansy on saanut kokea elämän epäoikeudenmukaisuuden nahoissaan. Hän esimerkiksi saattaa ikävöidä kuollutta äitään, mutta on myös katkera siitä, kuinka tämä vastuutti häntä pikkusiskonsa kasvatuksen suhteen ja piti aina kohtuutonta kuria Pansyn kohdalla. Jossain vaiheessa pelko ja ahdistus ottivat täysin vallan Pansyn elämästä, jonka takia hän on päätynyt tekemään koko hänen loppuelämänsä määrittäviä valintoja, jotka pitävät hänet vankina hänen omassa elämässään. Ei ole ihmekään että kaiken sen paineen alla ihminen alkaa purkaa pahaa oloaan muihin ihmisiin ja alkaa pelätä kaikkea mikä ulkona liikkuu.

Mike Leigh ei kuitenkaan päästä katsojaa aivan helpolla asian suhteen. Tarkat yksityiskohdat Pansyn menneisyydestä eivät tule selviksi, ainakaan itselleni elokuvassa. Pansy kyllä myöntää kaikenlaista ja purkaa eräässä äärimmäisen herkässä kohtauksessa kiukkuaan siskolleen, mutta tietyt asiat jäävät yhä katsojan mielikuvituksen varaan. Eniten näistä jäi itseäni mietityttämään Pansyn suhde hänen aviomieheensä Curtleyyn. Kyseessä on selvästi aikaa sitten kuollut avioliitto, jos se edes koskaan on elossa ollutkaan. Pariskunta hädin tuskin puhuu toisilleen ja silloinkin yleensä vain Pansyn käskyin ja tiuskahduksin.

David Webber tekee hyvin mielenkiintoisen performanssin kuvatessaan tuppisuista Curtleya. Hahmon silmien takana pyörii selvästi valtava määrä tunteita, mutta hänen todelliset ajatuksensa pysyvät yhtä piilossa katsojilta kuin Pansyltäkin. Elokuvan edetessä katsoja alkaa jopa jakaa Pansyn kokeman turhautumisen miestä kohtaan. Miksi ihmeessä tämä ei saa mitään sanotuksi tai edes vastaa suoriin kysymyksiin? Ja kun Chantelle kannustaa Pansya jättämään miehen, tulee minulle väkisinkin mieleen, voisiko suhteella olla vieläkin myrkyllisempää historiaa? Onko Curtley ehkä ollut menneisyydessä jopa vaarallinen? Vastausta tähän ei saada, vaan katsojan on itse täytettävä teoksen aukot. Lopussa on kuitenkin selvää, että mitä ikinä näiden välillä onkaan tapahtunut, se tuskin on korjattavissa ja tulee jatkossakin aiheuttamaan vain harmia suhteen molemmille osapuolille.

Kuten eräs hahmokin elokuvassa toteaa, Pansyn ja Curtleyn pojalla Moseksella ei koskaan ollut mahdollisuuksia menestyä. Elokuvan alussa esitellään 22-vuotias nuori mies, joka on vielä isäänsäkin hiljaisempi. Kuulokkeet päässä hän lähinnä istuu huoneessaan pelaamassa lentokonesimulaattorilla tai lukemassa lentokoneita käsitteleviä kirjoja. Välillä hän käy ulkona kävelyllä. Heikommilla reissuilla hän tulee muutaman muun nuoren pilkkaamaksi. Heti tarinan alussa Pansy nuhtelee poikaa hyödyttömäksi ja puhuu muillekin siitä, miten hyödytön tämä on. Itselleni on saman tien selvää, että kyse ei todellakaan ole minkäänlaisesta saamattomuudesta.

Moses on ilmiselvästi masentunut ja omaa voimakkaita sosiaalisia haasteita. Hänen on vaikea ottaa kontaktia muihin ihmisiin yleensä antaen vain parin sanan vastauksia kysymyksiin, jos sitäkään. Eikä tämä ole ihmekään. Mikäli hän on koko elämänsä vain kuullut äitinsä huutoa ja saanut isältään vain merkityksettömiä uteluja, ilman todellista lämpöä, ei juuri muunlaisia vaihtoehtoja pojan kasvulle ole ollutkaan. Kukaan ei ole auttanut häntä oppimaan sosiaalisissa tilanteissa toimimista, joten hän mieluummin pukee hiljaisuuden haarniskakseen. 

Mike Leigh’n kirjoitus ja ohjaus, sekä Moseksen roolin tekevän Tuwaine Barrettin taikuus piilee siinä, että kaikki nämä ajatukset ja päätelmät syntyvät melkeimpä kokonaan ilman dialogia. Barrettin performanssi vaikuttaa toisaalta yksinkertaiselta, mutta itse koin siinäkin valtavan määrän sielukkuutta ja voimaa. Siinä missä Marianne Jean-Baptiste on kaiken ympäriltään pois pyyhkivä pyörremyrsky, on Tuwaine Barrett jykevä, vankkumaton vuori. Hänen performanssinsa voima on mahdollisimman pienet eleet ja hiljaisuus. Katsojan ainoa vaihtoehto on ottaa kaikki hahmon ympäriltä mukaansa ja kiivetä itse vuoren huipulle selvittämään mikä Moseksen saa tikittämään. Sillä sitä en hetkeäkään usko, etteikö tämän rattaat kävisi miehen pään sisällä täyttä vauhtia.

Kontrastina Pansyn perheelle toimii tämän sisko Chantelle ja tämän kaksi aikuista tytärtä, Kayla (Ani Nelson) ja Aleisha (Sophia Brown). Siinä missä Deaconien talossa miehet ovat hiljaa ja Pansy pitää ääntä, ovat kaikki Chantellen luona yhtä puheliaita. Eikä vain kotona, Chantelle myös kampaajana on oman työpaikkansa sosiaalisen elämän kuningatar, jolle asiakkaat voivat hyvillä mielin avautua elämänsä iloista ja haasteista. Verrattuna Deaconin talossa käytyihin myrkyllisiin illallisiin on aivan ihanaa nähdä Chantelle, Kayla ja Aleisha rupattelemassa iloisesti toisilleen. Heidän perheessään vitsit raikaavat ja perheenjäsenten puolia pidetään viimeiseen asti. Toki tietyistä haasteista vaietaan tai vähintään niitä pehmennetään, mutta sekin tuntuu virkistävän arkiselta verrattuna Deaconien ongelmiin. Vilkaisu Kaylan ja Aleishan työelämiin myös näyttää näiden saaneen kotoaan voimia ja kunnianhimoa, vaikka työ ei aina herkkua olekaan.

Luonnollisesti osa Kovien totuuksien läpi käymää pohdintaa on se, että miksi saman yksinhuoltajaäidin kahden tyttären, Pansyn ja Chantellen, elämät ovat niin erilaisia? Chantelle on innokas menemään äitinsä haudalle viemään kukkia, mutta hänen siskonsa taas välttelee tähän sitoutumista viimeiseen asti. Pienessä asunnossa elävän yksinhuoltajaäiti-Chantellen elämä tuntuu iloiselta ja rikkaalta, siinä missä isossa talossa asuvan matriarkka-Pansyn elämä on pelkkää tuskaa ja valitusta. Kontrasti kahden naisen elämän välillä on todella mielenkiintoinen asia. Vastaus näiden eroon on lopulta aika yksinkertainen. Vaikka he ovatkin saman äidin kasvattamia ja samoilla seuduilla kasvaneita, eivät he silti saaneet tasa-arvoista kohtelua. Vanhemman lapsen kokema paino kasvoi murentavaksi Pansylle ja tämä otti väärät opit äitinsä elämältä. Kyseessä on traaginen tosiasia siitä, miten pienetkin ikäerot saattavat muuttaa perheen sisäistä dynamiikkaa ja siitä kuinka kurjat kokemukset ruokkivat toisiaan, luoden pelottavan noidankehän, josta irtautuminen on lähes mahdotonta.

Kovia totuuksia on aivan fantastinen elokuva. Armoton ja suora protagonistinsa ilkeyden kuvauksessa, mutta pohdiskeleva ja sopivan haastava tämän juurisyiden tutkimisessa. Ohjaaja-kirjoittaja Mike Leigh ja päätähti Marianne Jean-Baptiste ovat ottaneet ison riskin taiteellaan, mutta selviävät siitä voittoisasti läpi. Elokuvan ensemble pelaa upealla tavalla yhteen, tasapainoitelleen upeasti suurten ja vaitonaisten roolisuoritusten sekoituksella. Kyseessä on erinomainen, dialogivoittoinen perhedraama, joka tempaa varmasti mukaansa.

Mitä SINÄ pidit Kovista totuuksista? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!