Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui, 2024)

Olen yhä täällä

Ainda Estou Aqui, 2024

Ohjannut: Walter Salles

Kirjoittanut: Murilo Hauser, Heitor Lorega

Ainda Estou Aqui -muistelmat kirjoitti Marcelo Ruben Paiva

Oscar-palkinnot ovat mielestäni saaneet aivan liaan ison merkityksen kulttuurissa, mutta eipä niitä käy kieltäminenkään. Ja kyllä itsekin toki tykkään gaalaa seurata ja nähdä mitä Hollywood itsestään tahtoo sanoa. Yksi mikä aina ilahduttaa on, se kun joku Yhdysvaltojen ulkopuolinen ja englannin sijaan jonkin muun kielinen elokuva napsii niin sanottuja isoja ehdokkuuksia. Yksi tällainen esimerkki on tänä vuonna brasilialainen, portugalinkielinen Olen yhä täällä. Muun muassa parhaan naispääosan ja parhaan elokuvan ehdokkuuksilla pröystäilevä teos saapui Tampereelle lehdistönäytökseen, jonne menin sitä innolla katsomaan. 

Elokuva perustuu Marcelo Rubens Paivan muistelmiin hänen isänsä Rubens Paivan katoamisesta ja hänen äitinsä Eunice Paivan aktivismista. Tarina alkaa vuodesta 1970, Brasilian ollessa sotilasdiktatuurin vallassa. Entinen kansanedustaja Rubens Paiva (Selton Mello) ja tämän vaimo Eunice (Fernanda Torres, sekä Fernanda Montenegro) asuvat Rio de Janeirossa viiden lapsensa kanssa. Maan käydessä yhä vain levottomammaksi ja sotilaiden kiristäessä otettaan siviileistä, lähettävät Ruben ja Eunice vanhimman tyttärensä Veran (Valentina Herzage, sekä Maria Manoella) Lontooseen opintomatkalle. Tämän ollessa ulkomailla, sotilaat saapuvat Paivan perheen asunnolle ja vievät Rubensin kuulusteltavaksi. Pian sotilaat saapuvat pidättämään myös Eunicen ja tämän teini-ikäisen tyttären Elianan (Luiza Kosovski, sekä Marjorie Estiano). Koettelemus on tottakai kauhea koko perheelle. Vapauduttuaan Eunice saa tietää miehensä auttaneen salaa vallankumousta vastustaneita ihmisiä.

Ohjaaja Walter Salles tekee heti elokuvan alusta asti erinomaista työtä kuvaamansa perheen inhimillistämisessä. Hän antaa hahmoilleen aikaa esittäytyä katsojille, panostaen näiden samaistuttavuuteen heidän arkielämän kautta. Iloiset perhejuhlat, lapset leikkimässä pihalla ja liian myöhään yöllä liikkuva teini luovat nopeasti tuttavallisen ja tutun tunnelman. Kun tähän sitten työnnetään Brasiliassa vaikuttaneen sotilasdiktatuurin ahdistava paino, saa se tulevat tapahtumat tuntumaan vakavasti otettavalta uhalta. Alun pienet kuiskaukset ja nuorten ahdistelu kadulla poliisien toimesta rakentaa nätisti tunnelmaa siihen asti, että elokuvan todellinen luonne paljastuu katsojille.

Kun sitten Rubens Paiva katoaa ja sen jälkeen Eunice ja Eliana pidätetään alkaa katsoja jähmettyä penkissään. Tuntuu kuin varoitusmerkit olisivat koko ajan olleet näkyvillä, mutta ne huomioitiin liian myöhään. Kohtaus jossa sotilaat ilmoittavat vaativansa myös Eunicen ja Elianan kuulusteltaviksi alkaa uhkaavana ja kehittyy minuutti minuutti enemmän kauhua herättäväksi. Tapauksen kuvaaminen Eunicen perspektiviistä tuo katsojan aivan tapahtumien keskelle. Hupun jolla Eunicen pää peitettiin olisi yhtä hyvin voitu antaa katsojalle. Tietoa annetaan ajan kulumisesta ja Elianan tai Rubensin tilasta yhtä vähän katsojille kuin Eunicelle, jonka myötä demonstroidaan erinomaisesti tiedottomuuden luomaa kauhua. Tätä korostaa entisestään jatkuvasti vankilassa kaikuvat avunhuudot ja kidutuksen äänet.

Elokuvan viesti on selvä. Tämä voi tapahtua kenelle tahansa, eikä kukaan ole turvassa, kun fasistit pääsevät valtaan. Varoitusmerkkien huomiotta jättäminen on valtava riski aivan kaikille, riippumatta siitä miten turvassa ajattelee olevansa. Ei sillä, että kenenkään tulisikaan ajatella pelkkää omaa napaansa uhan edessä. Rubens Paiva oli rohkea aktivisti, joka auttoi omilla tavoillaan salaa vainon kohteeksi joutuneita ihmisiä. Pointti onkin siinä, että ihmisten tulee olla aktiivisia ja estää katastrofia ennen kuin Rubensin kaltaisiin ihmisiin joudutaan turvautumaan. 

Nykyaikana 70-luvulle sijoittuva elokuva resonoi erittäin voimakkaasti. Äärioikeisto on nousussa ympäri maailman. Oli kyse sitten Suomen sinimustasta hallituksesta, Yhdysvaltojen vasta uudelleen virkaansa valitsemasta oranssista natsista tai Brasilian omasta Amazonia polttelevasta monsterista, Jair Bolsonarosta. Olen yhä täällä on juuri niitä teoksia, jotka epäonnistuessaan saavat ihmiset ajattelemaan, että “onpa hyvä että nuo ajat ovat takana.” Kyseessä on kuitenkin suoraviivainen ja selkeä kuvaus fasismin vaarasta, joten on vain katsojan omasta medialukutaidosta kiinni, ymmärtääkö teoksen puhuvan todellisuudessa nykyajasta. Elokuvan voimasta ja uhan todellisuudesta kertoo myös se, että pian sen julkaisun jälkeen Brasiliassa, paikallinen äärioikeisto yritti boikotoida sitä valheellisena. Voitte kotonanne miettiä miten kalikat ja koirat tähän liittyvät.

En tiennyt ennen elokuvan katsomista sen perustuvan tositapahtumiin. Oletin toki sitä seuratessani, että sotilasvallankaappaus ei ole asia minkä elokuvantekijät olisivat Brasilian historiaan ujuttaneet draaman vuoksi. Jälikäteen asian paljastuminen elokuvan lopussa ja sen jälkeen auttaa kuitenkin ymmärtämään paremmin sen rakennetta. Tarinassa esimerkiksi hypätään pian vankilakohtausten jälkeen kaksikymmentäviisi vuotta eteenpäin ja myöhemmin vielä uudelleen aina vuoteen 2014 asti. Näinä aikoina kuvataan sitä miten Eunice Paiva vankeutensa jälkeen ryhtyi periksiantamattomaksi aktivistiksi, joka muunmuassa teki töitä sotilasvallankaappauksen uhrien hyväksi. 

Fiktiivistä teosta tuskin olisi jaettu samanlaisiin osasiin, varsinkaan tavalla millä Olen yhä täällä on jaoteltu. Vuosiin 1996 ja 2014 sijoittuvat jaksot ovat huomattavasti lyhyempiä kuin elokuvan ensimmäinen osa, jonka vuoksi ne eivät tarinallisestikaan tunnu yhtä voimakkailta kuin ensimmäinen. Walter Sallesia, sekä käsikirjoittajia Murilo Hauseria ja Heitor Loregaa selvästi kiinnosti enemmän Paivan perheen dramaattisimmat hetket seitsemänkymmentäluvulla. Tämä ei kuitenkaan poista jälkimmäisten jaksojen merkitystä. Ne auttavat erinomaisesti demonstroimaan elokuvan viestiä siitä, kuinka tuhoisia jälkiä fasismi jälkeensä jättää. Paivan perheenjäsenet kyllä löysivät suunnan elämälleen, mutta he joutuivat elämään vuosikymmeniä ilman todellista tietoa Rubens Paivan kohtalosta. Minkäänlaisia korvauksia tai anteeksipyyntöjäkään ei ollut vuosiin, jos koskaan nähtävissä. Elokuvan loppu tekee selväksi sen, että mikäli fasismille antaa periksi, se ei jää miksikään hetken kurjuudeksi vaan parhaimmillaan ikuiseksi arveksi koko yhteiskunnalle.

Fernanda Torres on saanut roolistaan Eunice Paivana Oscar-ehdokkuuden. Ja onhan hän erittäin onnistunut työssään. Torres toimii teoksen ankkurina, lähes koko tarinan ollessa Eunicen perspektiivistä kuvattu. Hän välittää erinomaisesti teoksen emotionaalisen ytimen katsojille. Ilot, surut, pelot ja viha kaikki luonnistuvat Torresilta lähes huomaamattoman luontaisesti. Kyseessä on juuri sellainen suoritus, jonka ehdokkuutta arvostan ihan vain siksi, että en itse varmaan olisi älynnyt moista hänelle antaa. Torres ei näyttelee itsevarmasti ja selkeästi, ilman minkäänlaisia ylivetoja. Hän saa työn näyttämään vaivattomalta ja helpolta.

Olen yhä täällä on merkittävä, ajankohtainen teos, jolle soisin todella paljon katsojia. Brasilian synkästä historiasta tarinana ammentava elokuva kuvastaa sotilasdiktatuurin pahuutta tavallisten ihmisten perspektiivistä, saaden sen tuntumaan jokaisen katsojan elämää koskettavalta uhalta. Rehellinen kuvaus tositapahtumista ei turhia kainostele, vaan kysyy katsojilta suoraa, onko tämä se mitä kohti me yhteiskuntana todella haluamme mennä? Elokuvan rakenne on loppua kohti erikoinen, mutta auttaa tähdentämään maailmaa kohtaavan uhan suuruutta. Walter Salles pitää ohjauksellaan teoksen nätissä paketissa, Fernanda Torresin hypnotisoidessa katsojan roolisuorituksellaan tarinan maailmaan.

Mitä mieltä sinä olet tästä elokuvasta? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!