Valitut (Liikheitä, 2025)
En ollut ennen kuullutkaan meänkielestä, ennen kuin netissä tuli vastaan uutisia maailman ensimmäisen meänkielisen pitkän elokuvan tuotannosta. Mielenkiinto heräsi tottakai saman tien jo yksinomaan tämän vuoksi. Kun sitten opin että kyseessä on kulttimaisia piirteitä saaneesta vanhasta herätysliikkeestä, korpelalaisuudesta, uteliaisuuteni vain nousi entisestään. Siitäkään en ollut ennen kuullut. Kuvaukset uskonnosta ja kulteista ovat hyvin mielenkiintoisia ja niiden liittäminen historialliseen elokuvaan parhaimmillaan todella kiehtovaa. Niinpä ryntäsin innolla katsomaan Jon Blåhedin Valitut-elokuvaa, kun tämä tuotiin Tampereen Niagaran lehdistönäytökseen.
Todellisten tapahtumien inspiroima elokuva sijoittuu 1930-luvun Tornionjokilaaksoon. Pienessä kylässä Ruotsin puolella koetaan valtavaa uskonnollista heräämistä lestadiolaisten joukossa. Kiertävä saarnamies Toivo Korpela (Samuli Niittymäki) on kirkon valtavirrassa tullut paheksutuksi, mutta täällä hänen sanansa uppoaa kansaan kuin kuuma veitsi voihin. Kun Korpela lähtee kylästä, alkaa Teodor (Jakob Öhrman) nähdä unissaan näkyjä Jumalasta ja tämän sanasta. Hän alkaa itse saarnata omaa tulkintaansa Raamatusta. Teodorin muuten syvästi uskossa elävä vaimo Rakel (Jessica Grabowsky) ei kuitenkaan ole yhtä vakuuttunut puolisonsa sanasta. Sekä paikalliset, että naapurikuntien meänmaalaiset uskovaiset alkavat yhä syvemmin ja äänekkäämmin uskoa Teodoriin Jumalan profeettana. Pian he alkavat jo odottaa uskovia Palestiinaan vievää Herran kristalliarkkia, jättäen Rakelin pohtimaan miten hänen pitäisi suhtautua yhä vain syvemmälle vajoavaan mieheensä.
Valitut nappaa heti mukaansa. Säveltäjä Rebekka Karijord on luonut elokuvaa varten todella intensiivistä ja uskonnollista hurmosta kanavoivaa musiikkia. Erityisesti sen tarjoama viulujen vingutus tuntuu juuri oikealla tavalla häiriintyneen kirotulta, kuin koko ajan jokin olisi maailmassa pahasti vinksallaan. Tämän ohjaaja-kirjoittaja Jon Blåhed sitten yhdistää Mimmo Hildénin upeaan elokuvaukseen. Torniojokilaakson kauneus on unenomaista, tarjoten todella viehättävän miljöön tarinan tapahtumille. Valtavat lumen peittämät metsät huutavat mystisyyttä ja auttavat itsessään luomaan autenttisen kuvan hiukan eristyksissä olevasta pienestä kylästä, jossa uskonto on vapaa ottamaan aivan omanlaisen muotonsa. Audiovisuaalisena kokonaisuutena Valitut on siis valtavan onnistunut teos.
Tunnelmaa korostaa myös Blåhedin taito kiskoa parhaat mahdolliset roolisuoritukset irti näyttelijöistään. Näyttelijät pelaavat erinomaisesti yhteen, kaikki selvästi tietoisena siitä, että roolien arvo tai merkitys ei ole mitattavissa ruutuajan perusteella. He kaikki tuntuvat paneutuvat työhönsä todella perusteellisesti, luoden mahdollisimman voimakkaan immersion katsojille.
Erityisessä huomiossa on tottakai Jessica Grabowsky, joka kantaa elokuvan sydäntä harteillaan. Hän täyttää Rakelin hahmon monimutkaisilla, voimakkailla tunteilla, kutsuen katsojan mukaan seuraamaan kultin hurmosta eturivistä käsin. Grabowskyn kyky kantaa hahmon pelkoa ja surua saa katsojan nopeasti hahmon puolelle, siitä huolimatta miten järkeviltä tai järjettömiltä kulttijohtaja-Teodorin sanat kuulostavat. Niin ikään hänen kokemansa dilemma siitä, seuratako miestään vai uskoaan tarttuu voimakkaasti myös katsojaan. Elokuvassa ei tule hetkeäkään jolloin katsojan myötätunto ei olisi hahmon puolella tai tälle haluaisi alkaa pätemään paremmista elämänvalinnoista. Tämä myös merkkinä Blåhedin kyvystä kuvaston ja subtekstin avulla tehdä selväksi, että Rakel on enemmän tai vähemmän jumissa tilanteessaan.
Näyttelijöistä haluan myös nostaa esiin “kanavani ystävän” Rebekka Baerin, jota sain kunnian haastatella kaksi vuotta sitten Valoa valoa valoa -elokuvan tiimoilta. Baer esittää Valituissa Jorinda-nimistä nuorta naista, joka päätyy naimisiin itseään vanhemman Valdemarin (Hannes Suominen) kanssa. Jorinda pysyy aluksi hiukan taka-alalla, vain yhtenä herätysliikkeen jumalanpalveluksina osallistuvana ihmisenä. Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkaa nousta esiin ja hänestä tulee yksi Teodorin intohimoisimpia tukijoita. Blåhedin kirjoitus ei onnistu rakentamaan hahmon kaaren alkua kovinkaan hyvin, mutta Baerin performanssi paikkaa hänen virheitään erinomaisella tavalla. Baerin kyky esittää hurmokseen sukeltavaa Jorindaa ja myöhemmin tämän kokemia sydänsärkyjä aivan uskomattomalla voimakkuudella. Saadessaan tilaisuuden hän vie kokonaan huomion teoksen muilta näyttelijöiltä, vaikka nämäkin tekemät erinomaista työtä saamallaan materiaalilla. Baerin performanssin ansiosta Jorinda jääkin katsojalle mieleen yhtenä elokuvan sielukkaimmista hahmoista.
Kun elokuvateattereihin samaan aikaan Valittujen kanssa saapuu Disneyn uusi versio Lumikista, tulee väkisinkin mieleen se, miten Blåhedin elokuva puhuu perheestä ja ennen kaikkea puolivanhemmista. Saduissahan perinteisesti on vuosisatojen ajan kuvattu erityisesti äitipuolet miestensä lapsia vihaavina, kylminä paskiaisina. Blåhedin Valitut ojentaa hyvin vikkelään keskisormensa tällaiselle ajatusmaailmalle. Elokuvan tarinassa Rakel on Teodorin toinen vaimo, tämän ensimmäisen kuoltua viisi vuotta ennen tarinan alkua. Aiemmasta avioliitosta Teodorilla on nuori tytär, Elsa (Maria Issakainen), joka joutuu viattomana seuraamaan isänsä sekoilua. Blåhed tekee erinomaista työtä kuvatessaan tytön ja isän etäisyyden suurenemista ja sitä miten tyttö pikkuhiljaa löytää turvapaikan äitipuolensa luota. Vähin sanoin etenevä suhde tuntuu voimakkaalta puheenvuorolta sille, miten todellinen perhe syntyy rakkaudesta ja myötätunnosta, eikä todellakaan biologisesta suhteesta. Elaborointi vaatisi spoilereita, mutta myös elokuvan loppu tukee tätä sanomaa hyvin voimakkaasti.
Kuvauksena korpelalaisen liikkeen hurmoksesta Valitut toimii erinomaisesti. Jälkikäteen tekemäni visiitti Wikipediaan kertoi elokuvan mallintaneet todella uskollisesti kulttiin kuuluneiden ihmisten käytöstä. Joukolla hoilatut paholaisen manaukset ja lapsenomaisuuteen pyrkivä leikkiminen tuntuvat kaikki upealla tavalla absurdeilta, huvittavilta ja hiukan karmivilta. Elokuva näyttää todella hyvin miten omituiselta tämä kaikki näyttää vierestä tapahtumia seuraavan ihmisen silmin. Näissä kohtauksissa erityisesti Elina Knihtilä pääsee loistamaan Tyra Violan roolissa. Hän onnistuu luomaan upean epäilyttävän performanssin, josta ei koskaan voi olla satavarma, uskooko Tyra Viola tosissaan näkyjään ja sanojaan, vai käyttääkö hän kulttia vain tekosyynä omien halujensa toteuttamiseen.
Valitut toimii myös hienosti kyynisenä kuvauksena kultin rappeutumisesta. Historiaa mukaillen Teodor päätyy pidätetyksi ja mielisairaalareissulle. Täältä palatessaan hän väittää nähneensä uuden näyn ja saaneensa Jumalalta uutta ymmärrystä mitä tulee synteihin ja ihmisen virkaan maan päällä. Yhtäkkiä kaikki paheellisena pidätetty onkin Jumalan luoman maailman ylistämistä. Vanhoilliset normit kääntyvät päälaelleen kultin uskomusten kiteytyvän entisestään Teodorin itsensä ympärille. Moni konservatiivi ehkä kuvittelee että tämä on se maailma mitä kaltaisena radikaalivassari etsii, mutta Jon Blåhed tekee selväksi että kyse ei ole mistään vapautta juhlistavasta paratiisista. Elokuva näyttää erinomaisesti miten normien purkaminen kertaheitolla ja ilman esimerkiksi heikommassa asemassa olevien perheenjäsenten huomiointia muuttaa yhden ihmisen riemun pelkäksi julmuudeksi. Ja aiempi pohdinta siitä, onko kyseessä vain tekosyy toimia omien halujen mukaan vai vilpittömästä uskonnollisesta kokemuksesta on toisaalta yhä voimakkaampaa, mutta samaan aikaan myös väistyy faktojen tieltä. Loppujen lopuksi väliä on vain sillä, että tuoko uskonto kansalle hyvää vai käytetäänkö sitä heikompien aseman entistä julmempaan sortoon. Kun tulos aiheuttaa vain kipua, surua ja jopa kuolemia on aivan samantekevää mistä kulttijohtajan määräykset kumpuavat.
Jon Blåhed on onnistunut kuvaamaan näitä tapahtumia erinomaisesti sisäpiiriin kuuluvan, mutta silti ulkopuolisen naisen silmin. Hartauden muuttuminen räävittömäksi ja leikin vaihtuminen remuamiseksi on kuvattu erinomaisesti. Tätä kautta saadaan aikaan todella voimakas kertomus naisesta, joka pyrkii tekemään parhaansa vaikeassa tilanteessa. Mutta suurempi potentiaali keskusteluun kulttien syntyyn johtavista syistä tai niiden kyvystä houkutella ihmisiä mukaansa ei toteudu. Elokuva on niin voimakkaasti keskittynyt kultin pahellisuuden ja hurmion kuvaukseen, että se unohtaa kysyä mistä tämä kaikki kumpuaa. Elokuva antaa hiukan kontekstia hahmojen puhuessa siitä, miten Meänmaan asukkaat eivät ole oikein ruotsalaisia, eivätkä suomalaisia ja tämä tottakai aiheuttaa toiseutta ja halua löytää jotain omaa. Mahdollisuuksia syventyä siihen miten ihminen pyrkii täyttämään tällaisen aukon uskonnollisen kultin avulla on aivan Jon Blåhedin käsien ulottuvilla, mutta valitettavasti hän ei siihen tilaisuuden tartu. Tämä ei elokuvaa pilaa, mutta jättää sen tuntumaan huomattavasti heikommalta kuin olisi ollut mahdollista.
Valitut on voimakas, tunnelmallinen kertomus ihmisestä, joka yhtäkkiä huomaa olevansa osa kulttia. Se toimii erinomaisena kuvauksena siitä miten hankalaan tilanteeseen patriarkki itsekkyydellään perheensä ajaa ja siitä miten vaikeaa tästä on irtautua. Kuvaus, musiikki, näyttelijät, pelaavat kaikki yhteen hiileen erinomaisella tavalla. Elokuva ei saavuta täyttä potentiaaliaan, sillä se ei suostu käsittelemään aihettaan tarpeeksi perinpohjaisesti. Tästä huolimatta kyseessä on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen elämys.
Onko korpelalaisuus sinulle tuttu liike? Tai meänkieli? Miten Valitut upposi sinuun? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti