Vermiglio – vuorten morsian (Vermiglio, 2024)

Vermiglio — vuorten morsian

Vermiglio, 2024

Ohjannut ja kirjoittanut: Maura Delpero

Keskiviikko aamuna kello soi toisen kerran 8.30 ja kelasin, että en varmasti ole nousemassa ja lähtemässä yhtään minnekään. Viiden minuutin päästä totesin, että en ole enää saamassa unta, joten nousin ylös. Siinä aamupaskalla sitten mietin aamun pressiä ja sitä miten minulla ei ole hajuakaan siitä, millainen elokuva olisi kyseessä. Leffahan voisi olla hyvä! Hyppäsin siis ylös, hoidin aamutoimet pikaisesti ja lähdin matkaan. Ehdin juuri ja juuri elokuvan Vermiglio — vuorten morsian -lehdistönäytökseen. Ja kyllä se kiirehtiminen kannatti, kyseessä oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen elokuva.

Vermiglio viittaa pohjoisesta Italiasta löytyvään pieneen kylään vuorten keskeltä. Tarina sijoittuu Toisen maailmansodan lopun aikoihin. Kylään on saapunut Saksasta sisilialainen rintamakarkuri Pietro (Giuseppe De Domenico), jonka paikallisen koulun opettaja Cesare Graziadei (Tommaso Ragno) on majoittanut talliinsa. Syrjäisessä ja köyhässä kylässä Cesare on kasvattanut ison lapsikatraansa Jumalaa pelkääväksi ja kuuliaiseksi. Cesaren vanhin tytär Lucia (Martina Scrinzi) rakastuu nopeasti vaitonaiseen Pietroon. Hänen siskonsa Ada (Rachele Potrich) huomaa myös oman seksuaalisuutensa heräävän, mikä saa hänen omatuntonsa soimaan inhottavin seurauksin. Nuorin tytär Flavia (Anna Thaler) taas löytää oman salaisen maailmansa isänsä työhuoneessa piilottelemalla.

Vermigliota jälikäteen pohtiessa toivon, että tietäisin enemmän Italian historiasta mitä tulee Toiseen maailmansotaan. Toki tiedän jotain perusteita, kuten maan aseman natsien liittolaisina ja fasismin synnyinpaikkana. Mutta kansalaisten mielenmaisemasta tai fasistien valtaan pääsystä en tiedä paljoa. Nämä seikat ehdottomasti auttaisivat avaamaan Vermiglio-elokuvan kontekstia. Joudun siis tekemään omat tulkintani vain oman intuitioni pohjalta, ilman sen suurempia faktoja. Mikä on toki ihan validi perspektiivi sekin.

Tarinan pyörät lähtevät pyörimään rintamakarkuri Pietron saavuttua Vermiglion kylään. Ajatus rintamakarkuruudesta tottakai jo itsessään herättää paljon voimakkaita tunteita. Itse pasifismiin taipuvaisena ja ehdottomasti fasismia vastustavana ihmsine tottakai olen tällaisessa täysin Pietron puolella. Hänhän kuitenkin oli nimenomaan sodalle harvinaisen selkeiden “pahisten” puolella. Näiden taakseen jättäminen on vähintä mitä ihminen voi tehdä tilanteessa, johon ei olisi alunperinkään kuulunut mennä.

Elokuvassa Graziadei-perheen patriarkka, opettaja Cesare on majoittanut rintamakarkurin talliinsa. Syvästi uskonnollisena, sekä oppineena miehenä hän varmasti on tajunnut maansa rikollisuuden sodassa ja on siksi avoin auttamaan hädässä olevaa nuorta. Tätä kuvaa esimerkiksi kohtaus, jossa muut paikalliset äijät baarissa puhuvat Pietrosta pelkurina, johon opettaja ärähtää vihaisesti. Vermiglion syrjäinen sijainti varmasti on myös osatekijä siinä, etteivät patrioottiset ukot ole täysin tietoisia siitä mitä sodassa oikeasti tapahtuu. Varsinkin kun he eivät itse ole taisteluiässä ollenkaan. Mieleeni tulee väkisinkin legendaarinen vuoden 1930 elokuva, Länsirintamalta ei mitään uutta. Siinä saksalainen opettaja paasaa nuorille miehille asepalveluksen jaloudesta ja sodan hienoudesta, samalla kun sotilaat itse ovat jatkuvassa kuolemanvaarassa turhassa taistelussaan. Vermiglio-elokuva sivuaa nätisti näitä samoja myrkyllisiä isänmaallisuuden piirteitä.

Elokuva ei kuitenkaan ainakaan minulle avaudu paljoa enempää sodista kertovana teoksena. Traumat ovat varmasti taustalla Pietron hiljaisuudelle, mutta en saanut tästä kiinni elokuvan varsinaisena ytimenä. Tarinassa on paljon enemmän mielestäni kyse Cesaren tyttäristä ja näiden kasvamista muuttuvassa maailmassa. Vanhan koulukunnan patriarkia alkaa pikkuhiljaa tehdä tietä uusille ajatuksille. Tästä esimerkkinä Cesaren pettymys vanhinta poikaansa kohtaan, sekä päätös lähettää nuorin tyttö opiskelemaan. Varat eivät kuitenkaan riitä kuin yhden lapsen pitempiin opintoihin.

Cesare hahmona jäi mieleeni enemmän lasten perspektiivistä, kuin omaa agendaansa ajavana miehenä. Hänessä on perinteistä etäisyyttä, mikä resonoi erittäin vahvasti suomalaisessa katsojassa. Mies on tiukka ja vähäpuheinen, mutta ei missään nimessä sydämetön. Hän tuntuu vilpittömästi välittävän perheestään, vaikka onkin selvästi kasvattanut nämä varsin tiukassa kurissa. Vahvasti ajatus hänen pehmeämmät puolestaan jäi kuitenkin mieleen hetkistä, jona hänen nuorin tyttärensä piilottelee hänen huoneessaan. Isä lähinnä polttaa salaa tupakkaa näissä hetkissä, mutta kohtauksissa on silti jotain taianomaista. Sekä isän, että tyttären salaisuus näissä hetkissä tuntuu niin viattomalta ja vaikka isä ei tytön läsnäolosta tiedä, tuntui näiden välillä kuitenkin olevan jotain merkittävää.

Cesaren vanhin tytär Lucia on hiljainen nuori nainen, joka nopeasti iskee silmänsä Pietroon. Lucia on hiukan naiivi romantikko, joka esimerkiksi on aivan myyty kun saa sotilaalta lapun, johon on piirretty sydämen symboli. Hän näkee sen upeana, runollisena eleenä, siinä missä hänen nuorempi siskonsa spekuloi tämän johtuvan lähinnä Pietron lukutaidon puutteesta. Lucian ja Pietron suhde muutenkin tuntuu todella pinnalliselta. On herttaista seurata heidän salaisia kohtaamisiaan ladossa ja puhetta lasten tekemisestä. Selvää on kuitenkin se, että mistään todellisesta he eivät keskustele. Kyse on paljon enemmän kahden nuoren himosta, kuin todellisesta parisuhteesta. Pienessä kylässä vieras mies kuitenkin vaikuttaa niin paljon muita kiinnostavammalta, eikä Lucia myöskään ole oppinut koskaan ajattelemaan, että romantiikan takana voisi olla jotain syvempääkin. Hänen isänsä ja äitinsä eivät esimerkiksi ole varmasti koskaan kertoneet tälle syvemmin omasta suhteestaan. Jos se nyt edes on ollut järjestettyä järkiavioliittoa kummempi tapaus. Muuttuvassa maailmassa tälläinen pelkkään himoon perustuva suhde ei kuitenkaan enää toimi, minkä Lucia joutuu elokuvassa oppimaan kantapään kautta.

Lucian päätös antautua haluilleen on silti ehkä terveempi kuin hänen pikkusiskonsa Adan. Tämän seksuaalisuus alkaa heräillä elokuvan aikana, mutta syvään kylvetty Jumalan pelko estää häntä nauttimasta siitä täysin siemauksin. Elokuva huvittaa katsojia kuvaamalla Adan piilossa kaapin oven takana lasten huoneen nurkassa, jossa hän käy tyydyttämässä itseään. Tätä seuraa sitten aina harras rukoustuokio, missä Ada anoo anteeksiantoa Jumalalta ja lupaa rangaista itseään mikäli jatkaa syntisiä touhujaan. Ja nämä rangaistukset ovat yleensä kanan ulosteisiin liittyviä temppuja, jotka tyttö kuuliaisesti itselleen toteuttaa. Adan kautta Vermiglio kuvastaa hitusen huvittavalla ja hitusen ällöttävällä tavalla pidättäytymiseen opettavana kasvatuksen haitoista. Seksuaaliset halut eivät katoa minnekään ja ihminen päätyy vain satuttamaan itseään. Pisteenä iin päällä Adan himot selvästi kohdistuvat paljolti toisiin tyttöihin. Homoseksuaalisuudesta ei elokuvassa puhuta, mutta ei sen tarvitsekaan. Kaikki vähääkään maailmaa katsoneet tietävät, että varsinkaan 40-luvulla ei katolisessa perheessä suhtauduttu sellaiseen myötämielisesti. Pidättäytyminen kuitenkin vaan johtaa asian jatkuvaan ajatteluun ja tätä myötä kärsii Adan koulumenestys ja näin ollen myös hänen haaveensa tulevaisuudesta.

Patrick Gardner esittää Cesaren vanhinta poikaa Dinoa. Hänet kuvataan perheen ongelmatapauksena, nuorena miehenä vailla suuntaa. Dialogissa kerrotaan hänen isänsä olevan poikaan pettynyt, mutta samaan aikaan elokuva ei myöskään missään vaiheessa kuvaa Cesarea poikaansa ohjastamassa parempaan suuntana. Lähinnä hän keskittyy torumaan tätä, kun Dino yrittää evätä juoman pelkurina pitämältään Pietrolta. Tämän myötä tulee mieleen ohjaaja-kirjoittaja Maura Delperon tapa antaa katsojan itse tehdä johtopäätöksensä kuvatusta maailmasta. Omasta perspektiivistäni näen Dinossa paljon samaa mitä nykyajan nuorissa miehissä, jotka päätyvät rikollisuuden ja äärioikeistolaisen ajattelun pariin. Muuttuvassa maailmassa Dino tarvitsisi tukea ja validaatiota tunteilleen, mutta kylmä patriarkia ei anna hänelle tilaa kasvaa. Hänet nähdään vain koneiston rattaana, mikä saa hänet tuntemaan itsensä arvottomaksi. Ironisesti elokuva itsekin osallistuu tähän, sillä en millään muista mihin poika lopulta päätyi. Toki elokuva on muutenkin enemmän kiinnostunut naishahmoistaan, missä ei ole mitään vikaa.

Kerronnallisesti ja visuaalisesti Maura Delperon teos on rauhallisesti, mutta määrätietoisesti etenevä. Gian Luca Mattein leikkaus ei turhia kiirehdi, vaan antaa tarinan avautua omalla tahdillaan. Kuvaaja Mikhail Krichman onnistuu erinomaisesti etenkin kylmän italialaisen vuoren talven tunteen tuomisessa valkokankaalle. Hänen sommitelmansa korostavat hienosti alueen armotonta pakkasta ja kylän eristyneisyyttä. Paksu ja kylmä lumi, sekä sinertävä kuvasto kutsuu katsojan palelemaan yhdessä hahmojen kanssa, saaden samalla arvostamaan paksuja vaatteitta ja vilttejä. Elokuvan edetessä nähdään myös muita vuodenaikoja, mutta Delpero on pitänyt huolen siitä, ettei aurinko koskaan paista liiaksi. Vermigilion maisemia painostaa aina hitusen melankolinen harmaus, kuin muistutuksena siitä kolkosta ja pelottavasta maailmasta mihin tarinan hahmot ovat syntyneet.

Vermiglio — vuorten morsian on varsin pätevä draama syrjäisen pikkukylän elämästä Toisen maailmansodan ehtoopuolella. Se kuvastaa vaikuttavasti kurin ja Jumalan pelon luomaa ilmapiiriä, mutta myös niitä lämmön hetkiä mitä perhe toisilleen tarjoaa. Vuoriston armoton pakkanen ja viileä kesä toimii erinomaisena metaforana kylmälle kyydille, mikä odottaa naiiviksi jääviä patriarkian saappaan alle jääneitä ihmisiä. Teoksessa on varmasti vielä enemmän syvyyttä mitä itse siinä näin, mutta sen löytäminen vaatisi varmasti enemmän tietoa italialaisesta kontekstista, sekä toisen katselukerran.

Mitä mieltä sinä olet Vermigliosta? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!