Andor – jakso 2x04-06 (sisältää SPOILEREITA)
Andorin toinen kausi näytti ensimmäisellä kolmella jaksollaan, että shorunner Tony Gilroy edelleen tietää miten kertoa intensiivistä vakoojatarinaa Tähtien sodan maailmassa. Olin kuitenkin edelleen hyvin epäileväinen sen suhteen, miten onnistunut loput kaudesta olisi. Ajatus kolmen jakson välein tehtävästä aikahypystä aiheuttaa väkisinkin huolta katsojassa, joka rakasti ensimmäisen kauden verkkaisuutta ja itsevarmuutta. Onneksemme huoli ei ollut aiheellista. Andorin toinen kausi jatkuu vahvana myös toisessa satsissaan jaksoja, kun kirjoittaja Beau Willimon vie Cassianin (Diego Luna) uudelle tehtävälle.
Tarina tosiaan sijoittuu vuoden edellisiä jaksoja myöhempään aikaan, eli kolmen vuoden päähän Yavinin taistelusta. Jatkuvat painajaiset piinaavat Bixiä (Adria Arjona), joka hakee turvaa huumeista. Huoli hänestä painaa Cassiania, joka saa tehtäväkseen matkata Ghorman-planeetalle tapaamaan paikallista vastarintaliikettä. Ghormanille on päätynyt myös Syril (Kyle Soller), joka luutnantti Dedran (Denise Gough) ja majuri Partagazin (Anton Lesser) käskystä ottaa vastaan tarjouksen tulla osaksi vastarintaliikettä. Luthen (Stellan Skarsgård) ja Kleya (Elizabeth Dulau) huomaavat piilottamansa vakoilulaitteen olevan vaarassa paljastua. Wilmon (Muhannad Bhaier) huomaa tehtävänsä avustaa kapinallisjohtaja Saw Gerreraa (Forest Whitaker) venyvän suunniteltua pidemmäksi. Senaattori Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) yrittää kerätä ääniä Ghormanin avustamiseksi. Rakastavaiset Vel (Faye Marsay) ja Cinta (Varada Sethu) kohtaavat jälleen pitkän ajan jälkeen yhteisellä tehtävällä.
Kolmessa jaksossa riittää puhuttavaa. Aloitetaan ihan vain jaksojen yleisestä tunnelmasta. En sitä tainnut erityisemmin edellisessä arvostelussani kommentoidakaan. Ariel Kleiman jatkaa ohjaajana sarjan kuudenteen jaksoon asti, osoittaen johdonmukaisen, itsevarman otteensa. Andor ei ole sarja jossa erityisemmin kikkaillaan visuaalisesti. Kleiman antaa tekstin puhua puolestaan ja virittää sitten kameransa seuraamaan tapahtumia. Kyse ei kuitenkaan ole objektiivisesta tavasta kuvata, vaan hän ottaa rohkeasti kontaktia näyttelijöihin antaen näille tilaa tulkita dialogia ja hahmojensa tunteita katsojaa puhuttavalla tavalla. Näin syntyy intensiivinen immersio. Katsoja huomaa pian jakson alun jälkeen olevan täysin tarinan vallassa. Jokainen vuorosana tuntuu iskeveytyvän katsojan kasvoille ja jännityksen kiristyessä tarinan loppua kohti, huomaa katsoja itsekin kuinka hänen vartalonsa alkaa tiukentua. Kyseessä on todella hienovarainen ja aikansa ottava tapa kertoa tarinaa, joka todella paljastaa ihmiset jotka ovat valmiita sen mukaan lähtemään.
Neljäs jakso alkaa heti Bixin painajaisella. Hän näkee itseään kiduttaneen tohtori Gorstin (Joshua James) ja jonkun toisen miehen tämän uhrina. Ahdistava kohtaus ja tieto siitä että Bixin kohtaamisesta Gorstin kanssa on jo kaksi vuotta, antaa hyvän kuvan siitä, miten traumat eivät todellakaan lähde parissa viikossa. Jaksoissa arvostan sitä miten upeasti Adria Arjona kuvaa Bixin tunteita ja tuskaa. Vähemmän mieleeni on se, että tämä trauma tuntuu muodostuvan koko hahmon määrittäväksi tekijäksi. Tarinassa annetaan hyvin vähän sijaa sille, mitä muuta Bixin elämään on kuulunut. Toisaalta sekin on osittain tarkoituksenmukaista. Dialogissa tehdään selväksi, että tehtävien ulkopuolella Bixillä ja Cassianilla ei ole muuta tekemistä kuin antaa traumojen viedä mennessään. Jatkuva liikkuminen ja varuillaan oleminen on estänyt heitä panostamasta kotiinsa tai rakentamasta omaa elämää. Ei sinänsä ole ihmekään, että Bix ei keksi muuta tapaa paeta aaveitaan kuin huumausaineet.
Bixin ja Cassianin parisuhteelle tilanne aiheuttaa myös suurta kitkaa. Bix huomaa miehensä olevan ylihuolehtivainen hänen suhteen. Tämä tottakai saa hänet tuntemaan itsensä heikoksi ja taakaksi taistelussa, jossa heidän on määrä olla tasavertaisia. Cassian tottakai tarkoittaa hyvää yrittäessään suojella kumppaniaan, mutta sen implikoidaan tekevän hänestä myös varomattoman ja tarpeettoman väkivaltaisen. Bixin unessa nähty toinen mies oli Imperiumin sotilas, jota hän ja Cassian olivat kuulustelleet. Cassian oli surmannut miehen omien sanojensa mukaan siksi, että tämä oli nähnyt kapinallisten kasvot. Bix kuitenkin näki tämän läpi ja tiesi ettei Cassian omasta turvallisuudestaan ollut huolissaan vaan ainoastaan Bixin. On aivan luonnollista, että tämä jättää todella ikävän jäljen naisen psyykkeeseen. Olisiko mies jäänyt henkiin jos hän ei olisi ollut paikalla?
Unettomuuden ja huumeiden runtelema Bix ei tietenkään ole tarpeeksi hyvässä kunnossa lähteäkseen Cassianin mukaan seuraavalle tehtävälle. Ja kun Luthen tulee Bixiä tapaamaan, huomaa hän ettei tämä kykene edes tekemään yksinkertaisempia hommia kapinalle. Vainoharhaisuus ja pelottavat vaihtoehtoidet tunkevat väkisinkin myös katsojan mieleen. Mikäli Luthen alkaa nähdä Bixin hidasteena Cassianille, ei tämä varmastikaan epäröi tätä tappaa. Kuudennessa jaksossa seuraa tiukka keskustelu, jossa Luthen kyseenalaistaa Cassianin pätevyyden kapinallisena. Tämän myötä Cassian myös päättää auttaa Bixiä tekemään lopun traumalleen.
Toisen kauden toisen tarina-arkin loppu on kyllä makeeta katsottavaa Bixin osalta. Hän murtautuu Imperiumin laitokseen ja sitoo tohtori Gorstin samaan laitteeseen jolla tämä Bixiä kidutti. Kyse on runollisesta oikeudesta, joka julmuudessaan tuntuu todella tyydyttävältä. Kuinka monet ihmiset ovatkaan joutuneet kokemaan saman kuin Bix Gorstin käsissä? Ei tunnu ollenkaan kohtuuttomalta, että hänkin saa viettää viimeiset hetkensä itse luomassaan maailmassa. Bix sitten marssii ulos, ampuu vartijan ja kohtaa Cassianin. Kaksikko ei tietenkään käännä päätään kun heidän jättämänsä kerrostalo räjähtää Gorst mukanaan.
Kohtaus on visuaalisesti todella tyydyttävä ja miksikäs ei tarinallisestikin. Paha sai palkkansa. Samaan aikaan on myönnettävä, että Andorin kaltaisen kypsän scifi-seikkailun maailmassa se tuntuu hitusen naiivilta. Onhan se nyt kuitnekin päivänselvää, että traumat eivät katoa vain niiden lähteen tuhoamalla? Syyllisen kohtaaminen saattaa jopa itsessään aiheuttaa paniikkikohtauksen tai jäätymisen. Toki hahmot itse eivät varmastikaan tunne tämänkään vertaa psykologiaa. Myös Luthen on toiminnan mies ja tieto tohtori Gorstin surmasta saattaa vakuuttaa hänet Bixin palauttamisesta kentälle. Itse olen kuitenkin hitusen pettynyt, jos nyt seuraavissa tarinoissa Bix on täysin kunnossa ilman mitään jälkeä aiemmista ongelmistaan.
Cassian saa näissä jaksoissa tehtäväkseen matkata Ghorman-planeetalle tapaamaan paikallista vastarintaliikettä. Luthen haluaa hänen lähinnä tekevän arvion siitä, ovatko nämä hyödyllisiä suuremman kapinan kannalta ja miten hänen joukkonsa voisivat heitä auttaa. Tehtävää varten Cassian ottaa coruscanttilaisen muotisuunnittelijan identiteetin itselleen. Tämä on todella hauskaa seurattavaa. Diego Luna pääsee oikein kunnolla leikittelemään hahmollaan, tämän luiskahdellessa valeidentiteetistä omaksi itsekseen läpi kohtausten. Muotisuunnittelijana hän on lämmin ja flirttaileva, omana itsenään taas tiukka ja suorapuheinen.
Kohdatessaan vastarintaliikkeen jäseniä, Cassian tapaa innokkaita, mutta omissa silmissään liian varomattomia ja hölmöjä kapinallisia. Näiden suunnitelma on kaapata Imperiumin aselähetys ja näin paljastaa planeetalleen, että Imperium rakentaa asevarastoa paikalliselle tärkeän muistomerkin viereen. Muistomerkki on vieläpä pystytetty niiden muistolle, joiden päälle moffi Tarkin aikanaan laskeutui tähtihävittäjällään ja sopimuksen mukaan mikään rakennus ei saisi langettaa varjoaan muistomerkin päälle. Kyseinen valtava asevarasto olisi siis valtava loukkaus paikallisia kohtaan. Katsojan on hyvin helppo ymmärtää, miksi paikallinen vastarintaliike haluaa tämän rikoksen tehdä julkiseksi, mutta ei Cassiankaan väärässä ole.
Cassian näkee suunnitelman täysin turhana. Miksi paljastaa planeetan asukkaille jotain, jonka nämä kaikki jo tietävät? Hänen silmissään teko aiheuttaisi vain turhia kuolemia Ghormanilla ja turhaa provosoisi Imperiumia entisestään. Valtava asevarasto kun on kasvamassa paikalle joka tapauksessa. Kun hän sitten vie ajatuksensa Luthenille, nähdään todella mielenkiintoinen sananvahto kaksikon välillä. Ensimmäisellä kaudella jo opimme, että Luthen ei pelkää tehdä suuria uhrauksia kapinan eteen ja on täysin myynyt sielunsa sen edistämiseksi kaikin keinoin. Hänen silmissään Ghormannin vastarintaliikkeen tuhoutuminen julkisestikin olisi kapinalle valtava pr-voitto. Kyseessä on tunnettu ja arvostettu planeetta. Mikäli sen väestöön tehtäisiin Imperiumin toimesta isku, osoittaisi se koko galaksille, ettei kukaan ole Imperiumin alaisuudessa turvassa. Luthenillakin on pointtinsa, vaikka moraalisesti se onkin kyseenalainen. Kyseessä on todella vaikea kysymys siitä, ovatko ihmisuhrit paremman huomisen arvoisia?
Historiaa huonosti tuntevana Ghormanin vastarintaliikkeestä tulee samat vibat kuin toisen maailmansodan aikaisista Ranskan vastarintaliikkeistä. Ghormanilla puhuttava kielikin tuntuu jonkinlaiselta ranskan tai saksan sekoitukselta, en tunne kumpaakaan kieltä osatakseni tarkkaa sanoa. Kyseessä on intohimoinen joukko vapaustaisteluita, jotka eivät anna periksi vaikka heidän valtionsa niin on tehnytkin. Ja tarinallisesti Luthenin lähettämät apujoukot muistuttavat minua muista toiseen maailmansotaan sijoittuvista tarinoissa, joissa sankarit liittoutuvat ranskalaisen vastarintaliikkeen kanssa. Ghorman muodin mekkana myös antaa alueelle oman ranskalaisen vivahteensa mikä niin ikään ruokkii kokonaiskuvaa. Valitettavasti en kuitenkaan tiedä enemmän historiasta osoittaakseni muita yhtymäkohtia sarjan ja todellisen elämän väliltä.
Teemana kuitenkin vahvistuu kauden kolmesta ensimmäisestä jaksosta esiin tullut tarve hyvin organisoidulle ja hierarkiaa kunnioittavalle kapina-armeijalle. Sotatilanteessa on äärimmäisen tärkeää totella saatuja käskyjä ja luottaa siihen, että johtajat ovat ansainneet paikkansa kokemuksella ja älyllä. Yleensä olen toki henkilökohtaisella tasolla hierarkioita vastaan, mutta Beau Willimon ja Tony Gilroy ovat kirjoittaneet tarinansa niin vakuuttavasti, että huomaan itsekin tulevan huomattavasti lähemmäksi näitä aatteissani.
Kun Cassian on tuottanut Luthenille pettymyksen ja kieltäytynyt auttamasta vastarintaliikettä, lähettää Luthen tämän tilalle Velin ja Cintan. Faye Marsayn ja Varada Sethun esittämä pariskunta tuli katsojille tutuksi ensimmäiseltä kaudella ihastuttavana, mutta myös traagisena romanssina. Kaksikko nimittäin suuresta rakkaudestaan huolimatta on sopinut laittavansa aina kapinan henkilökohtaisen onnensa edelle. Myös Luthen ilmeisesti uskoo tähän filosofiaan, sillä pari ei ole tarinassa kohdannut kunnolla pariin vuoteen. Lukuunottamatta kolmannessa jaksossa nähtyä nopeaa vilausta.
Erityisesti Marsay pääsee tekemään erinomaista työtä Velin roolissa kuudennessa jaksossa. Hän laittaa hahmonsa ottamaan vaikuttavalla tavalla huoneen kuin huoneen haltuunsa. Velin päättäväinen, itsevarma ja kova johtajuus tulevat todella hienosti esiin Marsayn armottomassa otteessa. Kun tämä saarnaa hahmoille hierarkian tärkeydestä tai toruu virheen tehnyttä kapinallista, saa hän Willimonin dialogin laulamaan. Katsoja tarttuu väkisinkin tämän jokaiseen sanaan, kuin hänen oma henkensä olisi siinä kiinni. Erityisesti jakson lopussa kun Cinta saa surmansa, näyttää Marsay miten esittää surua ja vihaa samaan aikaan, hahmossa joka ei kuitenkaan saa päästää tunteitaan täysin valloilleen. Kyseessä on todella hieno kuvaus pinnan alla tapahtuvasta pyörremyrskystä, jonka läpi tuodaan kuitenkin täyttä asiaa oleva puhe.
Cintan kuolema on nähtävissä jo kaukaa, mutta se ei siitä vähemmän surullista tee. Hänen ja Velin suhde kuitnekin tuntui niin kauniilta ja todelliselta. Mutta siinä vaiheessa kun nämä puhuvat siitä miten eivät ole aikoihin nähneet, miten heidän pomonsa haluaa pitää heidät erillään ja siitä miten Cinta voi myöhemmin kertoa lisää kokemistaan haavereista, alkaa hälytyskellot soida katsojan päässä. Näitä puhuvat pariskunnat sotatarinoissa ovat lähes aina tuomittuja kuolemaan. Ja kun sitten tähän päälle tulee vielä Velin tiukka puhe komentajien kunnioituksesta ja siitä miten ainoastaan hän ja Cinta saavat kantaa aseita tulevassa operaatiossa on katsojalle tuskallisen selvää mihin ollaan menossa. Kun sitten tilanne on päällä, ampuu yksi kapinallisista vahingossa Cintan.
Opetuksena tämä on tosiaan erinomainen. Sotatilanteessa on luotettava ylempiarvoisten ohjeisiin. Vel ja Cinta tiesivät hyvin, että tunteelliset ja kokemattomat kapinalliset ovat erittäin alttiita onnettomuuksille. Näiden aseistaminen on virhe olivat nämä kuinka itsevarmoja tahansa. Ja niin siinä tietenkin kävi, että käskyjen noudattamisessa epäonnistunut nuori päätyy surmaamaan paljon kokeneemman ja lahjakkaamman toverinsa. Vel pitämässä kylmän, mutta rehdin puheen nuorelle auttaa jonkin verran, mutta osa minusta halusi vain nähdä hänet ampumassa pojanklopin siihen paikkaan.
Pitää myös ottaa esiin se, että representaatio mediassa seksuaalivähemmistöjen suhteen ei ole vielä niin hyvällä tolalla, etteikö “haudatkaa homonne” -trooppi olisi edelleen kipeä paikka. Kyse on siis nimenmukaisesti siitä, miten tarinankerronnassa sateenkaarevat ihmiset saavat aina surmansa syystä tai toisesta. Kun heidän representaationsa on niin paljon pienempää suhteutettuna todelliseen elämään, muuttuu jokainen sateenkaarevan hahmon kuolema itseisarvoaan merkittävämmäksi. Jos kaikki sarjan seksuaalivähemmistöihin kuuluvat hahmot saavat surmansa, niin sanoo se väkisinkin jotain sarjan tekijöiden suhteesta lhbt+ ihmisiin, tarkoittivat nämä sitä tai eivät. Tämän vuoksi Cintan kuolema on vielä isompi pettymys, kuin vain yhden fiktiivisen hahmon menehtyminen.
Mon Mothman tarina näissä jaksoissa on hiukan löyhempi kuin aiemmissa. Tällä kertaa hänet lähinnä kuvataan neljännessä episodissa yrittämässä saada muita senaattoreita äänestämään hänen mukanaan ja kuudennessa jaksossa sosialisoimassa eri juhlallisuuksissa. Ymmärtääkseni jonkinlainen Ghormanilla tapahtuva massamurha on merkittävä osa kapinaliiton syntyä hänen toimestaan, mutta tässä vaiheessa siitä ei ole vielä juuri mitään tietoa. Monin teot näyttävät lähinnä perus politikoinnilta. Toki merkittävältä siinä mielessä, että näin kukaan ei voi väittää etteikö hän olisi yrittänyt auttaa galaksia myös “laillista” tietä. On myös ihan mehukasta nähdä Genevieve O’Reilly roolissa antamassa verbaalista vastustusta vierastähtenä nähtävän Ben Mendelsohnin esittämälle Orson Krennicille.
Mendelsohn on tottakai myös todella herkullinen näyttelijä, joka maiskuttelee upealla tavalla saamaansa dialogia. Hänenkään läsnäolonsa ei kuitenkaan tunnu tässä vaiheessa erityisen merkittävältä. Enemmän ehkä vain kuvauksena Imperiumin piirien pienuudesta tai muistutukselta katsojille siitä, että Ghormanilla tapahtuvat kamaluudet ovat hänen operaatioitaan. Toki en valita, sillä kuten sanottu, Mendelsohnia on todella mahtava seurata roolissa.
Pienen cameon kuudennessa jaksossa tekee myös näyttelijä Benjamin Bratt. Jostain syystä hän vain vilahtaa tervehtimässä Mon Mothmaa senaattori Bail Organan roolissa. Kummallisen tästä tekee se, että roolissa aiemmin nähty Jimmy Smits on tietääkseni yhä kuvioissa. Ainakin hän on elossa, enkä ole kuullut mistään skandaalistakaan, jonka vuoksi hänet olisi pitänyt korvata. Ehkä hän ei muiden kiireiden takia kerennyt osaksi Andoria? Mikäli näin on, oletan että hahmoa nähdään lisää tällä kaudella. Sillä olisi todella omituista vaihtaa näyttelijä vain tätä yhtä cameoa varten, joka ei tuntunut tarinallisesti millään tavalla merkittävältä tässä vaiheessa.
Olen ilahtunut siitä, että Luthenin avustaja Kleya ja tätä esittävä Elizabeth Dulau pääsevät paremmin esille näissä jaksoissa. Hän saa tietää, että hänen Sculdunille myymään antiikkiesineeseen asennettu vakoilulaite on vaarassa paljastua. Pienen huutokilpailun jälkeen Kleya ja Luthen lähtevät Sculdunin juhliin tilannetta korjaamaan. En tiedä onko tässä paljoa merkitystä temaattisesti, mutta kevyenä vakoilutarinana se toimii erinomaisesti. Dulau pääsee esittämään sarjan hahmoille ominaista kovanaamaisuutta ja päättäväisyyttä, kun hän improvisoi tavan millä päästä käsiksi vakoilulaitteeseen. On hauska nähdä miten hän ottaa komennon tilanteesta ja värvää Luthenin kaksoisagenttina toimivan Lonnin (Robert Emms) avukseen. Esittämällä flirttailevia kavereita, Kleya onnistuu tehtävässään. Leikattuna ristiin jakson muiden operaatioiden kanssa, tapaus lisää jaksojen lopun jännitystä ja painetta, vaikka ei nyt ehkä muuten jää hirveästi mietityttämään.
Toisen kauden kolmessa ensimmäisessä jaksossa Wilmon oli nuori rakastunut mies, joka onnistui hölmöyttään tapattamaan ystävänsä Brasson. Tai näin ainakin voisin tilanteen lukea, jos olisin kylmempi ihminen. Kukaan ei kuitenkaan sarjassa tälläistä sano, enkä minäkään lähde häntä sen enempää tilanteesta moittimaan. Kun hahmo kohdataan nyt vuosi tapahtumasta myöhemmin, näyttää hän kuitenkin hyvin riutuneelta. Muhannad Bhaier on meikattu väsyneeksi ja likaiseksi, näyttelijän olemuksen huokuessa kapinan karaisemaa ja väsyttämää miestä. Kuin hän olisi vuoden aikana vanhentunut kymmennen verran.
Wilmon on kapinallisille työskentelevä mekaanikko ja päätynyt nyt Saw Gerreran johtamien partisaanien avuksi. Hänen tehtävänsä on opettaa näille jotain teknisiä asennuksia, ilmeisesti jonkinlaista sabotaasia varten? En ole täysin varmaa yksityiskohdista. Oleellista on se, että kyse on haastavista asennuksista, jotka ovat vain Wilmonin hallussa. Ilmeisesti Luthenin ja Saw’n välisen sopimuksen mukaan Wilmonin oli tarkoitus opettaa yksi asennus yhdelle Saw’n alaisista. Partisaanien johtajalle tämä ei kuitenkaan riitä. Hän haluaa kaiken mitä Wilmon osaa.
Forest Whitaker uusii roolinsa Saw’na. Kyseessä on ylitsepursuavan mahtava roolisuoritus. Kaikkien muiden sarjan näyttelijöiden pyrkiessä enemmän tai vähemmän realismiin, ajaa Whitaker ihan omalla kaistallaan. Häntä on siunattu hahmolla, joka kulkee aivan omaa polkuaan mitä tulee kapinaan Imperiumia vastaan. Saw itsekin myöntää tulleensa hulluksi kapinan myötä ja Whitakerin performanssi demonstroi tätä erinomaisesti. Jatkuva ulvominen ja vainoharhaisuus värjäävät hahmon todella kiehtovaksi, arvaamattomaksi ja ennen kaikkea vaaralliseksi ilmestykseksi. Kun hän ampuu oman toverinsa Wilmonin edessä ja sanoo tämän vuotaneen tietoja Imperiumille, ei katsojalla ole todellisuudessa hajuakaan siitä, onko syytös oikea vai täysin hahmon tuulesta tempaama. Helpotuksen huokaus syntyy lähinnä siitä, että tukalaan tilanteeseen jäänyt Wilmon on ehtinyt herättää katsojan myötätunnon.
Koko neljännen ja viidennen jakson Wilmonilla on lähinnä kiire pois partisaanien luota. Minne hänellä on kiire, sitä ei kerrota. Kenties takaisin aiemmissa jaksoissa nähdyn kultansa luokse tai kenties Cassianin ja Bixin seuraan? Kumpikaan ei tunnu kovin todennäköiseltä, sillä hän erosi tyttöystävästään varsin vaarallisessa tilanteessa, eikä Cassian ja Bix missään vaiheessa edes mainitse Wilmonin olemassaoloa. Alkaakin tuntua siltä, että Wilmonilla on vain kiire pois. Hän ei ole löytänyt omaa paikkaansa vaan auttelee kapinassa sokeasti ilman kummempaa paloa aatetta kohtaan. Kun sitten Saw kannustaa tätä hengittävään vaarallista ilmaa ja syleilemään hulluutta, tuntuu se nuoresta miehestä oikealta. Kun hänet kerta toivotetaan tervetulleeksi tähän porukkaan, voi hän yhtä hyvin jäädä osaksi sitä.
Mitä tällä tahtovat showrunner Tony Gilroy ja käsikirjoittaja Beau Willimon sanoa? Jaa-a. Saw’n kuvaus on aina ollut osa kapinan diversiteetit kuvausta ja sitä miten sisäiset riidat aiheuttavat muusta kapinasta erillisten radikaalisiipien syntyä. Wilmon taas on ollut nuori, väkisin kapinaan mukaan kiskottu mies, jolta on suunta kokonaan puuttunut. Mieleeni tulee väkisinkin tapa millä radikaaliryhmät, erityisesti äärioikeiston ja islamistien pitämät, värväävät nuoria joukkoonsa. He etsivät omaa tietään etsiviä, yksinäisiä ja mahdollisesti syrjittyjä yksilöitä ja lupaavat näille merkityksellisen taistelun ja veljeskunnan joka puolustaa toisiaan viimeiseen asti. Wilmonin ja Saw’n tarina voidaankin ehkä nähdä varoituksena siitä, mitä tapahtuu kun äärimmilleen viety ideologia alkaa muuttua itsensä parodiaksi ja keinot alkavat mennä aatteen edelle. En osaa asiaa sen paremmin artikuloida, mutta kiehtovasta tarinasta on kyse yhtä kaikki!
Sarjan aikahypyt muistuttavat hauskalla tavalla amerikkalaisia supersankarisarjakuvia. Kun vaikkapa Hämähäkkimies-lehti saa uuden kirjoittajan, aloittaa tämä usein tarinan uudesta paikasta ja pikkuhiljaa paljastaa katsojille mitä uuden ja aiemman kirjoittajan tarinoiden välillä on tapahtunut. Tätä samaa energiaa on myös Andorin toisessa kaudessa. Kolmannen ja neljännen jakson välillä on vuosi ja katsoja pääsee itse täyttämään tarinan aukkoja. Erinomaisena esimerkkinä tästä toimii Syril Karn, joka tavataan neljännessä jaksossa Ghormanilla sijaitsevan Imperiumin byrokraattisen toimiston johdossa.
Kun Syril viimeksi kolmannessa jakossa tavattiin, hän asui Coruscantissa naisystävänsä kanssa, joka juuri sai Syrilin äidin kunnioittamaan poikaansa. Nyt kaikki edistys näyttää kadonneen. Hän on päässyt pois äitinsä luota kirjaimellisesti, mutta soittelee tälle viikoittain. Äidin tympeä asenne ja passiivis-aggressiivinen kommentointi on palannut. Dialogissa äiti sanoo Syrilin menettäneen naisensa ja työnsä, ja että uudelleensijoitus Ghormanille on loukkaus. Katsojalle tämä kaikki aiheuttaa hauskaa hämmennystä ja uteliaisuutta siitä mitä on tapahtunut.
Todellisuudessa kaikki onkin osa Dedran suunnitelmaa. Hän ja majuri Partagaz asettivat Syrilin tarkoituksella Ghormanille epäsuotuisan oloiseen asemaan saadakseen yhteyden paikalliseen vastarintaliikkeeseen. Koko kulissi on rakennettu edistämään Dedran ensimmäisessä jaksossa ilmaisemaa suunnitelmaa kapinallisista, jotka ovat todellisuudessa Imperiumin taskussa. Ajatuksena on syöttää informaatiota Imperiumista Ghormanin vastarintaliikkeelle ja provosoida nämä terrorismiin. Kun tässä on onnistuttu, on Imperiumin sitten helppo käynnistää Ghormania vastaan propagandakampanja, jonka myötä sitten kiristää otettaan paikallisista. Kuten edellisten jaksojen arvostelussa sanoin, kyseessä on häijy, tosielämästä tuttu taktiikka, jota esimerkiksi Israelin pääministeri hyödynsi rahoittaessaan ensin Hamasia ja sitten aloittamalla kansanmurhan palestiinalaisia kohtaan.
Dedran ja Partagazin välisessä dialogissa mainitaan, että Syril ei ole tietoinen heidän todellisesta tavoitteestaan. Tämä kiehtoo itseäni valtavasti. Mikä voisi olla se mistä Syriliä ei ole informoitu? Dedra ja Partagaz jo nyt ovat suunnittelemassa Ghormanin väestöön kohdistuvaa massamurhaa, eivätkä he ole vakuuttuneita siitä, että Syril lähtisi moiseen mukaan. Nykyistä maailmaa seuraavana kyynikkona sitä toivoisi että elämä toimisikin noin. Että päättäjien julmuuksien paljastuessa heidän seuraajansa oikeasti kääntyisivät heitä vastaan. Mutta ainakin tosielämässä Syril vain innostuisi lisää tai selittäisi itselleen miksi kansanmurha on itseasiassa hyvä asia ja palestiina- eikun siis ghormanilaiset itse sen aiheuttivat. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, mistä tässä kaikessa onkaan kyse ja miten Syril tulee manipuloituna olemiseen reagoimaan.
Andor-sarjan toisen kauden jaksot neljännestä kuudenteen ovat jälleen erinomaista, intensiivistä vakoojajännäriä Kaukaisessa galaksissa. Vaikka “homojen hautaus” ja traumatisoituneen naisen vajoaminen huumeisiin ovatkin väsyneitä trooppeja, on kokonaisuus yhä todella kiehtova. Käsikirjoittaja Beau Willimon nostaa esiin kiehtovia kysymyksiä kapinan etiikasta ja samalla tarjoaa herkullisia hetkiä sarjan tähtien tulkittavaksi. Aikahypyt ruokkivat tarinaa positiivisella tavalla ja tarinakaaret tuntuvat istuvan formaattiin nätisti. Ei muuta kuin seuraavia jaksoja kohti!
Mitä sinä pidit näistä jaksoista? Harmittaako sinua Cintan kohtalo? Mikä muu jäi sinulle mieleen? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!
Kommentit
Lähetä kommentti