Andor – jaksot 2x01-03 (sisältää SPOILEREITA)

Andor 2x01-03 Kirjoittanut: Tony Gilroy Ohjannut: Ariel Kleiman Tähtien sota -maailman loi George Lucas

Tähtien sota -elokuva Rogue One: A Star Wars Story oli mielenkiintoinen lisäys yhden suosikkielokuvasarjani valtavaan maailmaan. Joskin vuosien varrella tunteeni elokuvaa kohtaan ovat viilentyneet. Odotin kuitenkin mielenkiinnolla sen esiosaa, Disney Plussassa julkaistua Andor-nimistä sarjaa, joka kertoi Diego Lunan esittämän Cassian Andorin tarinan. Kun sarjan ensimmäinen kausi oli ohi, olin kuin puulla päähän lyöty. Olin todistanut juuri yhtä parhaimmista Tähtien sodista koskaan. Sarjan kypsä, poliittinen ote Kaukaiseen galaksiin teki minuun valtavan vaikutuksen. Jäin tottakai innolla odottamaan jatkoa.

Melkein kolme vuotta myöhemmin on vihdoin sen aika. Disney ja Lucasfilm ilahduttivat vieläpä antamalla meille kriitikoille koko toisen kauden ennakkoon katseltavaksi. Ryntäsin sen kimppuun innolla, mutta myös hitusen huolissani. Voisiko sarja ylläpitää mahtavaa tasoaan toisellakin kaudella? Varsinkin kun tällä kertaa Cassian Andorin tarinasta kerrotaankin 12:sta jakson aikana neljän vuoden verran, verrattuna yhden vuoden käsittäneeseen yhtä pitkään ykköskauteen. Ainakin kolme ensimmäistä jaksoa kuitenkin osoittivat, että sarjan showrunner Tony Gilroy tietää edelleen mitä tekee.

Toisen kauden kolme ensimmäistä jaksoa sijoittuvat aikaan neljä vuotta ennen alkuperäisen Tähtien sodan kuvaamaa Yavinin taistelua. Cassian Andor työskentelee nyt Galaktista Imperiumia vastustavalle kapinalliselle, Luthen Raelille (Stellan Skarsgård). Hänen tehtävänsä on varastaa Imperiumin tukikohdasta uusi hävittäjä ja toimittaa se kapinallisille. Samaan aikaan Chandrila-planeetalla senaattori Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) viettää monipäiväisessä seremoniassa tyttärensä häitä. Juhlia varjostaa Monin salaiset varainsiirrot kapinallisten hyväksi, joiden auttamista hänen ystävänsä Tay (Ben Miles) on alkanut katumaan. Muualla avaruudessa Bix (Adria Arjona), Brasso (Joplin Sibtain), Wilmon (Muhannad Bhaier) ja B2EMO (Dave Chapman) odottavat Cassianin paluuta piilossa eräällä planeetalla, jota pian uhkaa Imperiumin tarkastus. Imperiumin turvallisuusvirastolle työskentelevä Dedra (Denise Gough) taas saa uusia tilaisuuksia työssään ja kohtaa haasteita sosiaalisessa elämässään.

Uuden kauden tiukka aikataulu pakottaa tarinan alkamaan suoraa vauhdista. Viime kausi päättyi siihen kun Cassian Andor tarjoutui työskentelemään Luthen Raelin alaisuudessa ja nyt palaamme hänen luokseen suoraa kesken tehtävän. Hän on soluttautunut jonkinlaiseen Imperiumin tukikohtaan ja ryöstää sieltä hävittäjän. Aloitus muistuttaa tiivissä, mutta silti kevyessä tunnelmassaan James Bond -elokuvien kylmiä aloituksia, joissa pieni toiminta pätkä auttaa katsojia hyppäämään uuteen tarinaan mukaan. Tässäkin ehdimme nähdä Diego Lunan äärimmäistä karismaa hänen puhuessaan toiselle kapinalliselle salaa Imperiumin työntekijöiltä ja nauttia hänen komedisista lahjoistaan, kun alus jota Cassian on ryöstämässä osoittautuukin malliksi mitä tämä ei ole aiemmin opetellut ohjaamaan. On vain puhdasta lystiä nähdä kapinallinen sitten ampumassa tiensä vapauteen tukikohdasta ja näin on katsojakin jälleen täydessä valmiudessa sukeltamaan taas Andorin maailmaan.

Andor ei kuitenkaan ensimmäisellä kaudellaan ollut pelkästään humoristinen seikkailusarja. Päinvastoin, tämä osa Tähtien sotaa oli paikoitellen hyvinkin vähissä ja ainoastaan pienenä sarjan kokonaisuutta korostavana suolana mukana suurempaa keitosta. Myös sarjan toinen kausi näyttää, että sillä on aina mielessä enemmän kuin vain esittämänsä kuvat ja kohtaukset. Cassian päätyy varastamansa hävittäjän kanssa viidakkoiselle planeetalle, jossa kolme ensimmäistä jaksoa kirjoittanut Tony Gilroy pääsee demonstroimaan sitä miten tärkeää myös kapinallisille on omata jonkinlainen selvä hierarkia.

Planeetalla, joka myöhemmin paljastuu ensimmäisestä Tähtien sodasta tutuksi Yavin 4:ksi, jolla Cassianin oli määrä kohdata kapinallinen toverinsa, häntä onkin vastassa ongelmat. Cassianin kontakti onkin tapettu ja hänen kyytinä toimiva aluksensa vallattu. Rikoksen syypäänä noin viisitoista henkinen joukko kapinallisia. Kyse on kuitenkin jostain Cassianille tuntemattomasta joukosta, eikä tilannetta helpota se, että Cassian saapuu paikalle Imperiumin hävittäjällä, Imperiumin pilotiksi pukeutuneena. Luottamusta puolin tai toisin ei löydy ja tilanne eskaloituu entisestään, kun kapinalliset alkavat kinastella keskenään. Heillä sanotaan olleen aiemmin johtaja, jonka kuitenkin nyt implikoidaan kuolleen. Kenelläkään ei tunnu olevan hajua siitä kenen tulisi ottaa tämän paikka tai kuka on nyt johdossa.

Seikkailu metsässä on varsin hupaisaa seurattavaa. Cassian on yhtäkkiä täysien idioottien ympäröimänä. Nämä väittelevät itsestäänselvistä asioista ja vaarantavat niin itsensä kuin toisensakin. Lopulta väittely yltyy väkivaltaiseksi ja joukko hajaantuu kahteen osaan. Katsojalle on sitten herkkua katsella miten Cassian yrittää parhaansa mukaan pelata näitä ääliöitä ja livahtaa pakoon. Kapinajoukon typeryyden mehukas huipennus on kohtaus, jossa nämä yrittävät selvittää riitansa jonkinlaisella paikallisella kivi-sakset-paperi-leikillä. Kuten sanottu, kohtaus toimii erinomaisena demonstraationa siitä, miten myös kapinan tulee toimiakseen olla selvästi organisoitua ja jossain määrin myös toimivan hierarkian omaavaa. Sillä mikäli kyse on vain joukosta vihaisia ihmisiä tekemässä oman mielensä mukaan, syntyy ainoastaan turhaa kaaosta, eikä vihollinen lopulta tule edes olemaan tietoinen siitä, että joku heitä yrittää vastustaa.

Synkempää menoa Imperiumin alaisuudessa kuvataan Cassianin vanhojen ystävien luona. Bix Caleen, Brasso, Wilmon ja B2EMO piilottelevat rauhallisella, heinäpeltojen peittämällä planeetalla. Mekaanikkona työskentelevä kolmikko ja heidän droidinsa on tullut osaksi yhteisöä, joka mielellään piilottelee heitä fasisteilta. Nuori Wilmon on jopa löytänyt pienen romanssin paikallisen Beela-nimisen naisen (Laura Marcus) kanssa, jota tytön vanhemmat tietenkin paheksuvat. Aikaa idylliseen maalaiselämään ei kuitenkaan ole paljoa, kun Imperiumin virkamiehet ja sotilaat saapuvat planeetalle suorittamaan väestön laskua. Ja jos selviää että joku planeetan asukkaista onkin laittomasti paikalla, uhkaa näitä vankeus. Ettei vaan olisi Tony Gilroylla ajankohtaisia, poliittisia ajatuksia tarinassaan mukana?

Bix ystävineen on tottakai Imperiumin tuhmien lasten listalla, sillä he olivat mukana ensimmäisen kauden päättäneessä Ferrix-planeetan kapinassa. Lisäksi heidän ystävänsä Cassian on aktiivinen tekijä kapinallisten puolella. Niinpä seuraamillamme sankareilla ei olisi alun alkujaankaan mahdollisuuksia minkäänlaiseen lailliseen tapaan muuttaa uudelle planeetalle, eikä heidän elämänsä kotiplaneetallakaan ollut enää mahdollista Imperiumin suorittaman kolonialismin takia. Tony Gilroy tiimeineen on onnistunut todella hienosti rakentamaan kuvauksen siitä, mikä aiheuttaa maailmassa paperitonta maahanmuuttoa ja miten systeemi on lähtökohtaisesti rakennettu heikommassa asemassa olevia siirtolaisia vastaan.

Gilroy ja jaksot ohjannut Ariel Kleiman ovat mestareita mitä tulee jännityksen rakentamiseen. Aivan kuten ensimmäiselläkin kaudella, kattilan lämpöä nostetaan pikkuhiljaa korkeammaksi läpi kolmen jakson tarinankaaren. Aluksi kuullaan vain Imperiumin saapuneen planeetalle ja sitten heidän suorittamistaan toimenpiteistä. Vainoharhaisuus nostaa väkisinkin päätään, kun vihollinen ei edes johdonmukaisesti tarkista kaikkien paikallisten papereita vaan tekee niin mielivaltaisesti omien tunteidensa mukaan. Tarinat pakenemista yrittäneistä paperittomista siirtolaisista tottakai kertovat väkivallasta ja tappamisesta. Kohtaus kohtaukselta katsojan syke alkaa nousta ja samalla katkeruus koko Imperiumia kohtaan, kun pääsemme kuitenkin myös todistamaan miten kaunista elämä voikaan kuvatulla planeetalla olla. Nuoret, sekä iäkkäämmät ihmiset löytävät romantiikkaa, työyhteisö on humoristista ja pitää suuria yhteisiä illallisia. Ihastuttavaa vapaan elämän kuvausta, jonka fasismi pyrkii kaikkialta maailmasta tukahduttamaan. Andor ei hetkeksikään unohda miksi taistelu pahuutta vastaan on niin tärkeää.

Valitettavaa näissä kohtauksissa on se, että Adria Arjonan esittämä Bix Calleen on käsikirjoituksessa jäänyt lähinnä Cassianin perään huutelevaksi kauniiksi lampuksi. Jostain syystä Gilroy ei tunnu olevan kiinnostunut antamaan näissä kolmessa ensimmäisessä jaksossa hänelle juuri mitään omaa elämää. Opimme lähinnä hänen toimivan mekaanikkona planeetalla, siinä missä hänen ystävänsä Wilmon ja Brasso selvästi ovat päässeet hyvinkin sisälle paikalliseen yhteisöön. Arjonan ruutukarisma mahdollistaisi niin paljon enemmän, ja kun Bix hahmonakin koki jo ensimmäisellä kaudella traumatisoivia kauheuksia, tuntuu ikävältä nähdä toisen kauden vain lisäävän hahmon tuskaa. Bingokorttiini tälle kaudelle ei kuulunut Tähtien sodan ensimmäistä raiskausyritystä, mutta sen kuitenkin sain.

Tähän kamalaan tilanteeseen tarinassa päädytään, kun Imperiumin tarkastuksia tekevä upseeri iskee silmänsä kauniiseen Bixiin. Aluksi hän yrittää hiukan flirttailla, fasistisotilaalle tyypilliseen painostavaan tapaan. Tätä voisi verrata vaikkapa Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset -elokuvan natsisotilas Fredrick Zolleriin. Upseerille tieto Bixin mahdollisesta aviomiehestäkin on vain hidaste, eikä este. Hän tietää tismalleen miten paljon hänellä on valtaa tilanteessa, eikä häpeä ollenkaan käyttää sitä hyväkseen. Hänen sanoistaan ja asenteestaan paistaa läpi se, ettei tämä todellakaan ole eka kerta kun hän on valmis päästämään paperittoman naisen pulasta, mikäli tämä harrastaa hänen kanssaan seksiä. 

Kohtaukset ovat inhottavia ja ahdistavia, kuten niiden kuuluukin. Erityisen hirveitä niistä tekee niiden todenmukaisuus. Kukaan ei varmasti epäile hetkeäkään sitä, etteikö sotilaat ympäri maailman tekisi samanlaisia hirmutekoja päästessään valloittamiensa maiden naisten luokse. Venäjän käydessä hyökkäyssotaa Ukrainassa ja Israelin suorittaessa kansanmurhaa Palestiinassa, näiden kohtausten kauheus korostuu korostumistaan. Gilroy ei onneksi ole niin kylmä, että antaisi upseerin onnistua Bixin raiskaamisessa, vaan laittaa tämän maksamaan teosta hengellään. 

En ole vielä tätä kirjoittaessanikaan täysin varma mitä mieltä olen tästä tarinasta. Se on erinomaisesti toteutettu ja rehellinen, sitä en voi kiistää. Samaan aikaan on turhauttavaa miten Bix maalataan tarinassa niin vähän omaa tahtoa omaavana uhrina. Toki hän näyttää voimansa upseerin surmatessaan, mutta kun aiemmat jaksot ovat kuvanneet hänet vain puhumassa Cassianista ja pakenemisesta, tuntuu kohtaus hahmoa ja häneen samaistuvia katsojia kohtaan julmalta. Mutta sitten tosiaan, kuvaus siitä miten valta ja sota mahdollistavat valtaa saavien ihmisten tekemät kamaluuden on tärkeä muistutus fasististen toimien vaarasta.

Toinen asia mikä tässä raiskausyrityksessä hiukan harmittaa, on se että se onnistuu viemään huomiota pois Brasson kuolemalta. Ensimmäiseltä kaudelta muistan hahmon lähinnä Cassianin kaverina ja kovana äijänä joka käytti hautatiiltä Imperiumin sotilaan lyömiseen. Näissä kolmessa jaksossa hahmoa esittävä Joplin Sibtain on oikea suuren halauksen arvoinen nallekarhu. Hänessä on positiivista maskuliinista energiaa, mitä maailma tarvitsee. Hän auttaa lähimmäisiään ja pitää huolta pakolaisperheestään. Hän huokuu turvallista energiaa, jonka tietää kuitenkin tarvittaessa pystyvän raatelemaan hänen läheisiin uhkaavan vihollisen. Nokkeluuttakin Brasso pääsee osoittamaan. Kun hän jää vangiksi sotilaille, hän huutaa paikallisen miehen myyneen hänet Imperiumille. Hienovarainen hymy miehen naamalla kielii kyseessä olevan Brasson taktiikka pelastaa hänet. Ilman tätä paikalliset olisivat varmasti saaneet hirvittävän rangaistuksen pakolaisten piilottelusta. Viimeiseen asti Brasso osoittaa olevansa sankari, minkä vuoksi hänen kuolemansakin olisi saanut olla jakson tragedioiden huippu.

Andorin ensimmäisestä kaudesta on niin kauan aikaa, että tietyt yksityiskohdat olivat minulta jo unohtuneet. Isona esimerkkinä se, että Mon Mothman tytär päätyi osana äitinsä bisneksiä mahdollisesti järjestettyyn avioliittoon. Ensimmäisellä kaudella puhuttiin vain tapaamisesta, mutta nyt toisen kauden kolme ensimmäistä jaksoa kuvaavatkin jo suurta hääjuhlaa. On hyvin mielenkiintoista päästä todistamaan Monin kotiplaneetta Chandrilan perinteistä seremoniaa ja muuta kulttuuria. Kyseessä on huima kontrasti Bixin joukon asuttamalle viljelijöiden planeetalle. Chandrilassa kaikki ovat juhlia varten pukeutunut kimalteleviin, perinteisiin juhla-asuihin. Heidän talonsa muistuttaa enemmän palatsia kuin kotia ja on sisustettu jylhän näköisin kalustein. Tästä kaikesta loistaa väkisinkin hiukan ylimielistä suhtautumista maailmaan. Chandrilan väki tuntuu eliitiltä, jolle Imperiumiin kuuluminen ei tunnu juurikaan ongelmalta. Rikkaita harvemmin häiritsee fasismi, joka iskee aina ensin heikoimmissa asemissa oleviin.

Chandrilan kulttuuri tuokin mielenkiintoista vivahteikkuutta Andorin kertomaan kokonaisuuteen. Se että Imperiumin pyrkimystä hävittää paikalliset kulttuurit tulee vastustaa kaikin voimin, ei tarkoita että kaikki näissä alkuperäisissä kulttuureissa on säilyttämisen arvoista. Järjestetty avioliitto on Chandrilalla normi, joka ei sekään sinänsä ole pelkästään pulmallista, mikäli kaikki osapuolet siihen suostuvat. Mutta se, että Monin tyttären kerrotaan olevan vain 14-vuotias kertoo hyvin paljon siitä, miten todellista suostumusta ei tilanteessa ole. Myös se että Imperium antaa juuri tälläisen kulttuurin kukoistaa, mutta samaan aikaan tuhoaa maanläheisempiä ja köyhemmän väestön elämäntapoja, kertoo näistä todella paljon.

Genevieve O’Reilly toimii jälleen erinomaisesti Mon Mothman roolissa. Hän saa harteilleen melkoisen taakan näissä kolmessa jaksossa. Kaksoiselämää elävä senaattori ja kapinallinen, on ajanut itsensä todella tukalaan tilanteeseen antaessaan tyttärensä astua järjestettyyn avioliittoon, epäilyttävän miehen pojan kanssa. O’Reilly kuvaa todella nätisti sitä vaikeutta mikä Monilla on pidättää tunteensa sisällään, kun hän joutuu tasapainottelemaan tämän kaiken kanssa. Samaan aikaan Mon kun haluaa tyttärensä parasta, mutta kapinan rahoittaminen ja niin sanottu suurempi hyvä, kuitenkin vaati liittoa epäilyttävän rikollisen kanssa ja lasten yhteinen avioliitto oli tähän paras ja kenties ainoa mahdollisuus.

Eikä tämäkään ristiriita riitä Monin ainoaksi ongelmaksi. Sen lisäksi hänen rahoituspuuhissaan auttanut ystävä ja pankkiiri Tay näyttää alkaneen katua, että hän on avustanut Monia rahansiirroissa. Aiemmin niin lämpimät välit Moniin omannut mies tuntuu nyt katkeralta ja kiukkuiselta. Selvästi hän ei ollutkaan valmis ottamaan riskejä ystävänsä puolesta. Ja kun Monin aviomies olettaa Tayn ja Monin pettävän häntä, näyttää Tay entistäkin katkerammalta. O’Reillyn ja Taytä esittävän Ben Milesin välinen kemia on ollut todella lämmintä ja jännitteistä, erityisesti verrattuna Monin ja tämän miehen kemiaan, että katsojanakin muistan toivoneeni, että Mon vaihtaisi Tayn uudeksi miehekseen. Näiden kaikkien seikkojen vuoksi väkisinkin ajattelen, että kenties Tayn katkeruus on myös mustasukkaisuutta ja romanttisen pettymyksen synnyttämää puhdasta seksismiä. Tay osoittaa selkeää incelöitymistä sanon minä!

Tayn ja Monin välisen uuden jännitteen pistää myös silmälle häävieraana mukana oleva Luthen. Hän on todellisuudessa yksi kapinaliiton merkittävimmistä johtajista, mutta näissä hienommissa piireissä esiintyy antiikkikauppiaana. On jälleen vaikuttavaa nähdä miten Stellan Skarsgård esittää Luthenin molempia puolia. Erityisesti nyt hääjaksojen aikana, hän pääsee liukumaan lempeästä kauppiaasta tiukaksi kapinalliseksi todella vikkelään tahtiin. Performanssi on todella vaikuttava. Niin voimakas itse asiassa, että dialogissa ei edes tarvitse ääneen sanoa suunnitelmia mitä hänellä on Tayn varalle. Ensimmäisellä kaudella tehtiin hyvin selväksi, että Luthen on päättänyt uhrata oman sielunsa ja moraalinsa kapinan hyväksi, luodakseen paremman maailman jossa hän ei itse koskaan voi elää. Katkera maininta siitä miten kateellinen hän on Monille, joka ei ymmärrä hänen kaksoiskieltään on todella herkullinen osoitus hahmon vakaamuksesta. Ja kolmannen jakson lopussa, kun Tayn kuski onkin Luthenille työskentelevä Cinta Kaz (Varada Sethu), tietää katsoja heti, ettei tule enää Taytä näkemään.

Kolmannen jakson loppu on niin herkullinen. Jyskyttävä elektroninen musiikki pauhaa ja tanssi Chandrilalla kiihtyy. Samaan aikaan Tay lentää kuolemaansa. Toisella planeetalla Cassian saapuu pelastamaan ystävänsä vain hitusen liian myöhään. Mon Mothma ottaa kuppia ja alkaa itsekin tanssimaan yhä vain voimakkaammin ja voimakkaammin. Tässä on jotain todella intensiivistä. Taianomaista, mutta silti niin todellista. Mon on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa hän ei voi kuin vain tanssia ja juoda huolensa hetkeksi pois. Galaksi hänen ympärillään jatkaa etenemistään, eikä hän juuri nyt voi kuin hyväksyä tilanteen johon on ajautunut. Hänen on annettava ystävänsä menehtyä ja tyttärensä päätyä mahdollisesti yhtä onnettomaan avioliittoon kuin hän itsekin. Eikä hän voi kuin toivoa, että se kaikki on lopulta hänen uhrauksiensa arvoista. Tony Gilroyn sarja osoittaa jälleen, että tositilanteessa fasismin kukistaminen vaatii toisten osalta myös omista moraaleistaan luopumista, jotta joku muu voi sitten nousta todelliseksi sankariksi. Ei voi muuta sanoa kuin että bravo!

Eikä siinä vielä kaikki! Jatketaanhan näissä jaksoissa myös Imperiumin turvallisuusvirastolle työskentelevän Dedra Meeron tarinaa. Ensimmäisellä kaudella kylmänä ja tiukkana fasistina kuvattu nainen jatkaa jälleen Imperiumille tekemäänsä hirmutyötä. Tällä kertaa hän on saamassa ylennyksen, kun hän osallistuu Rogue One -elokuvasta tutun Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) järjestämään salaiseen kokoukseen. Tässä johtokunnassa suunnitellaan erään planeetan luonnonvarojen riistämistä paikallisen alkuperäiskansan kustannuksella. Dedra osoittaa jälleen kylmäävää ajatusmaailmaansa, kannustamalla Krenniciä lietsomaan kyseisen väen kapinahenkeä ja näin tekemään heistä tilanteen “todellisia” konnia. 

Vähän niin kuin Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu, joka aikanaan rahoitti terroristijärjestö Hamasia, saadakseen näistä maalitaulun jonka avulla oikeuttaa kansanmurha Palestiinassa. Jälleen kerran Tony Gilroy näyttää vaikuttavalla tavalla, miten kunnon scifi ei koskaan kerro tulevaisuudesta vaan nimenomaan nykypäivästä. Ja mahduttaa tämän hienosti myös fantastisen Tähtien sodan maailmaan entistäkin syvemmin.

Salainen kokous muutenkin on erinomainen esimerkki valtaapitävien kylmyydestä. Joukko hienosti pukeutuneita, pääasiassa valkoisia ja miespuolisia, ihmisiä juttelee heikommassa asemassa olevien ihmisten kohtalosta, ilman minkäänlaista kosketuspintaa näiden todelliseen elämään. Eri kansat ovat heille vain numeroita tai karjaa jota ohjata suuntaan, joka helpottaa heidän omaa elämäänsä tai heidän suuren johtajansa visiota. Kohtaus näyttää erinomaisesti miksi politiikka ilman empatiaa on niin kamala ajatus. Kun päättäjät eivät välitä ihmisten tunteista, eivät he välitä heidän muustakaan hyvinvoinnista. Heidän on helppo tehdä muka laskelmia, joiden avulla tuottaa mahdollisimman paljon kapitaalia itselleen. He valehtelevat että tekevät objektiivisesti parhaita päätöksiä ja etteivät nojaa mihinkään ideologiaan. Koska heidän ainoa tavoitteensa on valta ja ideologiansa fasismi. Andor näyttää millaisia ovat poliitikot, jotka eivät tunnusta aatettaan tai ideologiaansa ääneen.

Dedra ei itse ole kovinkaan innoissaan mahdollisuudestaan yletä. Ilmeisesti hän on yhä obsessoitunut Cassian Andorin kiinni saamisesta. Itselleni ei tästä ensimmäisestä kolmesta jaksosta kuitenkaan ole paljoa sanottavaa vielä. Hänen tarinansa siirtyy nopeasti vielä henkilökohtaisemmalle tasolle. Hän nimittäin asuu nyt avoliitossa Syril Karnin (Kyle Soller) kanssa ja valmistautuu kohtaamaan tämän äidin Eedyn (Kathryn Hunter). Olen ehkä vähän pettynyt siihen, että pariskunta vaikuttaa jopa rakastuneelta ja toistensa puolia pitävältä jaksossa. Ensimmäisellä kaudella Syril kuitenkin tuntui enemmän karmivalta, pakkomielteiseltä inceliltä mitä tulee hänen rakkauteensa Dedraa kohtaan. Dedra taas enemmän välinpitämättömältä miestä kohtaan, ja ainoastaan lopussa vastaavan lähes väkisin tämän tunteisiin, jouduttuaan kuolemanvaaralliseen tilanteeseen. Olisi ollut mielestäni herkullisempaa nähdä nämä nyt aivan onnettomassa liitossa, missä Dedra todellisuudessa vihaisi joka sekunttia surkean miehensä seurassa.

Sen sijaan Dedra pääseekin puolustamaan Syriliä tämän äitiä vastaan. Eedy kuvattiin jo ensimmäisellä kaudella todella myrkyllisenä ja manipuloivana osana poikansa elämää. Jatkuvaa syyttelyä ja uhriutumista, joka ajoi pojan itsetunnon katastrofaaliseen tilaan. Kuvauksena siitä miten myrkyllinen vanhemmuus ruokkii nuoren ihastusta fasismiin ja fantasiaan muinaisesta, maskuliinisesta loistosta tämä toimi erinomaisesti. Nyt hän pyrkii samaan ruokaillessaan poikansa ja tämän avovaimon seurassa. Kun hän saa ahdistettua Syrilin pois pöydästä, käykin Dedra yhtäkkiä vastaiskuun. Hän tiukkasanaisesti uhkaa järjestää Syrilin sedän ongelmiin Imperiumin kanssa ja määrittelee Eedyn ja Syrilin suhteelle uudet ehdot. Pakko myöntää, että on todella tyydyttävää nähdä Dedra iskemässä luu anoppinsa kurkkuun. Syril on paskiainen eikä ansaitse hyvää elämää, mutta sama pätee hänen äitiinsäkin.

Haluan silti uskoa, että Dedra ei pistä Eedylle vastaan hyvää hyvyyttään tai rakkaudesta miestään kohtaan. On merkittävää, että tämä kuvataan sen jälkeen kun Dedran ura on lähtenyt uudelle polulle, mitä hän itse ei olisi halunnut. Kun katsoo tiukkaa ja järjestelmällistä naista, jonka asuntokin on vitivalkoinen, puhdas ja kolkko, alkaa väkisinkin ajatella, että kyse on kontrollista. Hän on katkera siitä, ettei saa itse määrittää omaa uraansa ja sitä mitä työssään tekee. Kotonaan hän voi kuitenkin määrätä kaikesta. Hänellä on yliote mieheensä, jonka hän ylittää sotilasarvossa ja joka on valmis toteuttamaan kaikki hänen toiveensa. Dedran ongelma ei varmastikaan ole se, että Eedy on ilkeä Syrilille, vaan se että tämä yrittää kontrolloida miestä, joka on Dedran itsensä ohjattavissa. Kyseessä on musasukkaisuudesta tehty teko, jonka tarkoitus on antaa Dedralle lisää valtaa elämässään. Imperiumin orpokodissa kasvaneelle Dedrallekin kuitenkin varmasti opetettu, että ainut millä elämässä on väliä on valta.

Sarjan uuden rakenteen mukaan seuraavassa jaksossa olisi kai tarkoitus hypätä taas vuosi eteenpäin. Ja siihen miten hienosti nämä ensimmäiset tarinat saatiin pakettiin on aika lupaavaa. Tottakai se tarkoittaa, että samanlaista kahdentoista jakson hahmokaarta ei luultavasti ole luvassa mitä, ensimmäisellä kaudella nähtiin. Erityisesti Cassian itse tuntui näissä jaksoissa enemmän toimintasankarilta, kuin kasvavalta ja kehittyvältä henkilöhahmolta. On vaikea kuvitella hänen vielä olevan valmis siksi kylmäksi mieheksi joka tavataan Rogue One -elokuvassa, joten toivon että seuraavissa tarinoissa on enemmän hänen omaa sisäistä maailmaansa kehittävää tekstiä. Mutta samaan aikaan olen täysin tyytyväinen siihen, miten Tony Gilroy edelleen puhuu fasismista ja löytää tosielämästä inspiraatiota Tähtien sota -tarinansa kertomiseen.

Andor-sarjan toisen kauden kolme ensimmäistä jaksoa ovat jännittäviä, paikoitellen jopa järkyttäviä, poliittisesti latautuneita kertomuksia elämästä fasismin alla. Jälleen kerran ne kuvaavat kylmyyttä mitä taistelu pahuutta varten vaatii, sekä julmuutta mitä väärät ihmiset vallassa saavat aikaan. Kyseessä on armoton kertomus ihmiskunnan pimeimmästä puolesta ja siitä miten paljon työtä ja uhrauksia vaatii valon palauttaminen maailmaan. Hahmopuolella erityisesti Mon Mothma ja Dedra Meero pääsevät loistamaan, sarjan nimihahmon jäävän hiukan etäiseksi. Näyttelijät kuitenkin jälleen tekevät huikeaa työtä, korvaten hitusen puutteellista hahmonrakennusta. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!

Mitä sinä pidit näistä jaksoista? Mitä mieltä olet siitä että raiskauksen konsepti on nyt tuotu mukaan Tähtien sotaan? Pidätkö siitä että Tähtien sota käsittelee todellisia ongelmia? Harmittaako ettei Andorissa ole valosapeleita? Kerro mietteesi kommenttiosiossa. Myös kaikenlainen muu kommentointi on enemmän kuin tervetullutta! Ilahdun myös jos jaat arvosteluani eteenpäin. YouTubessa voit myös tukea kanavaani painamalla peukkua, tilaa-nappia ja kelloa. Somesta löydyn nimellä okuvakarju. Yhteistyöpyyntöjä ja palautetta voi myös lähettää osoitteeseen ossi.kuvakarju@gmail.com. Kuvakarju-kanava on osa leffamedia.fi -yhteisöä. Lisäksi teen Leffahullu-Niken ja Jenna-Jeejeen kanssa Marvel Podcast Suomea. Vapaus Palestiinalle ja kiitokset kaikesta hyvästä!